Perinteisessä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa yksi teoreetikoiden ikuisuuskysymyksiä on, millainen geopoliittinen vallanjako tarjoaisi vakaimman maailmanjärjestyksen. Tai yksinkertaisemmin: kuinka monta napaa on paras?

Tällä hetkellä moninapaistuva maailma on muuttunut vähintäänkin tulehdusherkäksi. Uusia kumppanuuksia ja liittolaisia haetaan ristiin rastiin ja yllättävistäkin suunnista. Kansainvälistä järjestystä haastetaan ja halutaan määritellä uudelleen yhä kiivaammin.

—

Etelä-Afrikassa päättyi hiljattain järjestyksessä viidestoista BRICS-maiden kokoontuminen. Liittouman johtajilta on viime aikoina kuultu kärkkäitä lausuntoja länsimaita vastaan, ja kuultiin myös Johannesburgin kokouksessa. Niiden mukaan länsi on itse toimillaan aiheuttanut maailmaan liudan kriisejä, ja on kyvytön kantamaan toimintansa vastuun ja seuraukset.

Kokouksesta julkistetussa uutiskuvassa Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan johtajat hurraavat käsi kädessä. Venäjää tosin edusti ulkoministeri Sergei Lavrov – Putin joutui hurraamaan Kremlistä käsin etäyhteydellä, jottei Kansainvälinen rikostuomioistuin olisi päässyt pidättämään häntä.

Viimeisenä päivänä kokouksesta kerrottiin BRICS-maiden kutsuneen Argentiinan, Egyptin, Etiopian, Iranin, Saudi-Arabian sekä Yhdistyneet arabiemiirikunnat osaksi liittoumaa. Halukkaita oli sitäkin enemmän, yhteensä yli neljäkymmentä maata, joista reilu parikymmentä jätti virallisen hakemuksen.

—

Niin sanotut länsimaat edustavat enää alle neljännestä maailman väestöstä ja niiden suhteellinen painoarvo vähenee edelleen väestömuutosten myötä. Uusien jäsentensä kera BRICS-maat sen sijaan edustavat melkein puolta maailman populaatiosta sekä lähes kolmasosaa maailman taloudesta.

BRICS-maat – sen enempää aikaisempi kuin myöskään tuleva kokoonpano – eivät ole yhtenäinen joukko. Keskinäisistä ristiriidoista huolimatta maita kuitenkin ajaa uhma nykyistä länsikeskeistä maailmanjärjestystä kohtaan.

Mitä BRICS+:sta vielä kehkeytyy, jää nähtäväksi. Suuntaa näyttävät isommat maat ovat kuitenkin ymmärtäneet kehittyvien maiden tarpeen kansainvälisen järjestelmän ja sen instituutioiden uudistamiselle. Niiden halu vastata kutsuun tuskin kuitenkaan perustuu altruismille tai erityisille moraalisille periaatteille, vaan palvelee ennen kaikkea niiden omia intressejä. 

—

Viime aikoina puhe myös “aidalla istuvista maista” on lisääntynyt. Moninapaistuvassa maailmassa napojen väliin jäävät maat ovat haluttavia kumppaneita niille, jotka pyrkivät lisäämään vaikutusvaltaansa.

Financial Times nosti hiljattain esimerkiksi ilmiöstä Kenian, jolle on ilmaantunut viime aikoina entistä enemmän kilpakosijoita.

Alkukesästä EU kävi viimeistelemässä talouskumppanuussopimuksen Kenian kanssa. Myöhemmin myös Yhdysvallat vieraili Nairobissa keskustelemassa vapaakauppasopimuksesta. Intia puolestaan järjesti yhteisen merivoimien harjoituksen Mombasassa, jossa lisäksi britit ovat tarjonneet apuaan Kenian laivaston komentoyksikön harjoittamiseksi. Ja piipahtipa myös Venäjän ulkoministeri Lavrov yllättäen puhumassa maan parlamentille.

Kiina on jo vuosikaudet investoinut vaikutusvaltaansa Afrikassa monipuolisten infrastruktuurihankkeiden avulla. Ulkoministeri Wang Yin heinäkuisella visiitillä ylläpidettiin lämpimiä suhteita Kiinan ja Kenian välillä. Myös Iranin presidentti Ebrahim Rasille rullattiin viikkoa aikaisemmin valtiovierailulla punainen matto.

Kun keskisuurille ja pienemmille maille tehdään tarjouksia monelta suunnalta, niiden valinnanvara kasvaa. Financial Timesin Alec Russell risti ilmiön nimellä “à la carte world”. Tarjolla on paljon vaihtoehtoja, joista valita ja koota illallismenu omia etuja edistäväksi. Tämä mahdollistaa myös sen, että tietyissä tilanteissa Kenian kaltaisessa asemassa olevat maat voivat sekä pitää kakkunsa että syödä sen.

Erityisen vaikeaa tämän sulattaminen on länsimaille, jotka ovat tottuneet vannomaan sääntöpohjaisen järjestelmän nimeen.

—

Ensi vuonna käydään useat merkitykselliset vaalit, joiden tulokset tulevat kukin osaltaan määrittämään maailmanjärjestyksen kehityksen suuntaa.

Uusien ja vanhojen BRICS-maiden kannalta keskeisiä vaaleja tullaan näkemään muun muassa Intiassa, Indonesiassa, Egyptissä, Etelä-Afrikassa ja Taiwanissa. Myös Venäjällä järjestetään presidentinvaalit, joiden tulosta tosin harva jännittää.

Länsimaissa odotetaan erityisesti Yhdysvaltain vaaleja. Marraskuun 2024 presidentinvaaleissa varmimmat ehdokkaat eivät oikeastaan ole niinkään varmat. Trumpin uho lisääntyy sitä mukaa kun häneen kohdistuvat rikossyytteet etenevät. Hänestä otettua pidätyskuvaa on verrattu elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin antisankareiden ilmeisiin ja elekieleen hetkenä, jolloin he valmistautuvat pahimpaan iskuunsa. Vastapuolella demokraattien ehdokkaana keikkuu edelleen hatara Biden.

Euroopassa puolestaan käydään kesäkuussa EU-parlamenttivaalit. Oikeistohallituksia on noussut ympäri Eurooppaa, ja trendiä on povattu jatkuvaksi mahdollisesti myös EU-vaaleissa. Puhtaan talouspolitiikan sijaan trendin voisi lukea kertovan myös idealismin ehtymisestä ja halusta vastata kovaan kovalla.

—

Yksi suunnannäyttäjistä kohti yhä ankarampaa oikeistolaista Eurooppaa on Suomi, jonka uusi hallitus on maan historian oikeistolaisin.

Hallituksen alkutaival on ollut poikkeuksellisen tuskastuttava. Todellinen toimintakyky joutuu koetukselle ja luottamus mitataan eduskunnan pian alkavalla istuntokaudella.

Vaikka olisi mitä mieltä hallitusohjelmasta, varmaa on se, että uusi hallitus piirtää selkeästi esiin polarisaation ja fragmentaation myös Suomen kansan sisällä.

Suomen presidentinvaali käydään jo ensi tammikuussa. Presidenttipelissä yksi valuutta onkin ylitse muiden: kyky toimia kansan yhdistäjänä.

Vaikka Alexander Stubb ei välttämättä ole paras henkilö yhdistämään kaikkia suomalaisia, hän näyttää poimineen maan sisäisen yhtenäisyyden yhdeksi vaaliteemojensa kärjeksi. Samalla myös hän toteaa, että Suomen etu olisi pantava etusijalle kovassa ja kylmässä maailmassa.

—

Kun kansakunnat kääntyvät sisäänpäin ja reaalipolitiikkaan taipuva ajattelutapa valtaa alaa, jää kansainvälinen järjestelmä entistä enemmän heitteille.

Globaalilla tasolla YK-järjestelmä on ollut tähän mennessä onnistunein yritys koota maailman kansat yhteen. Puheenvuorot YK:n puolesta myöntävät järjestelmän heikkouden, mutta päättyvät usein muotoon “paras, mitä meillä on.”

Myös YK on viime vuosina taipunut alustaksi, jolla muun muassa Kiina kokoaa yhteen globaalin etelän maita ja eripuraistaa niitä länttä vastaan.

YK:n 78. yleiskokouksen korkean tason viikko koittaa syyskuun puolen välin jälkeen. Kultaranta-puheessaan presidentti Niinistö enteili, että viikosta on tulossa “värikäs ja mielenkiintoinen”.

On vaikea nähdä, että kehityskulku, jonka myötä globaali etelä pyrkii saamaan äänensä viimein kuuluville, ottaisi peruutusvaihteen. Siksi myös länsimaiden tulee löytää tapoja sopeutua siihen.

Foreign Affairs kuvaa globaalin etelän ryhmittäytymistä geopoliittiseksi tosiasiaksi. 

Ja kuten lempisanontamme ulkopolitiikassa kuuluu, tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.