Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan on pelätty lisäävän ydinaseiden leviämisen mahdollisuutta. Historian näkökulmasta tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, koska ydinasevaltioiden hyökkäykset, interventiot ja uhkailut ovat harvemmin johtaneet uusien ydinasevaltioiden syntymiseen. Ydinaseiden hankkiminen on tulevaisuudessakin vaikeaa, ja siihen vaikuttavat Ukrainan sotaa monimutkaisemmat asiat.

Ydinaseiden käytön mahdollisuus Ukrainan sodassa on täyttänyt palstatilaa, mutta yhtä lailla Venäjän hyökkäys ja sen toistuvat ydinaseuhkailut ovat kirvoittaneet keskustelua ydinaseiden leviämisestä. Lisää aihetta huoleen antoi Venäjän viime keväinen päätös ydinaseiden siirtämisestä Valko-Venäjälle. Asiantuntijat ovatkin arvioineet, että Venäjän toimet synnyttävät todennäköisesti uuden ydinaseiden leviämisen aikakauden. Opetus sodasta vaikuttaa olevan selvä: valtioiden kannattaa hankkia oma ydinasepelote vastaavien hyökkäysten varalta. Lisäksi länsimaiden on syytä olla taipumatta Venäjän ydinaseuhkailuun, sillä se johtaisi uusien ydinasemaiden syntymiseen.

Nämä argumentit eivät varsinaisesti ole uusia, sillä hallitsematonta ydinaseiden leviämistä on pelätty kylmästä sodasta asti. Uusien ydinasevaltioiden syntyminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut yksinkertaista ja suoraviivaista. Ydinaseohjelman käynnistäminen on huomattavasti vaativampaa kuin tavanomaisten aseiden kehittäminen, ja päätös ohjelman aloittamisesta on monen tekijän summa. Vaikka turvallisuusympäristö on yksi merkittävä tekijä yhtälössä, sodat ja uhkaukset ovat aniharvoin johtaneet uusien ydinasevaltioiden syntymiseen.

Epävakaa turvallisuusympäristö ei välttämättä johda ydinaseiden kehittämiseen

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun ydinasevaltio hyökkää ydinaseettomaan valtioon. Varsinkin Venäjä ja Yhdysvallat ovat toisen maailmansodan jälkeen kunnostautuneet useissa hyökkäyssodissa ja interventioissa, jotka eivät kuitenkaan ole johtaneet ydinaseiden laajamittaiseen leviämiseen. Monet Aasian ja Afrikan valtiot ovat päässeet aitiopaikalta seuraamaan Irakin, Libyan ja Afganistanin kohtaloita, mutta sodat eivät ole synnyttäneet alueille uusia ydinasevaltiota.

Iran on itse asiassa esimerkki valtiosta, jonka kiinnostus ydinaseita kohtaan väheni hyökkäyssodan takia. Irakin sodan (2003) alkamisen jälkeen Iranin hallinto huolestui sen ydinaseohjelman antavan mahdollisesti Yhdysvalloille syyn sotilaallisiin toimiin, jotka voisivat johtaa Iranin hallinnon kaatumiseen. Yhdysvaltojen Irakin vastaisen hyökkäyksen – ja myös talouspakotteiden myötä – Iran hidasti merkittävästi ohjelmaansa, ja kasvanut yhteistyö johti lopulta Iranin ydinohjelmaa rajoittavaan sopimukseen vuonna 2015.

Venäjän päätöstä siirtää ydinaseita Valko-Venäjälle on hankalaa tulkita historiallisesta vinkkelistä, koska tapaus on ainutkertainen. Venäjä on ainut valtio, joka on päättänyt siirtää hyökkäyksen takia ydinaseita toiseen valtioon.

Klikkaa twiitataksesi.

Maantieteellinen sijainti on oleellinen osa uhka-arviota: mitä lähempänä konflikti tapahtuu, sitä suurempi painoarvo sillä yleensä on. Yleisesti ottaen vaikuttaa siltä, etteivät Aasian ja Afrikan valtiot ole antaneet Ukrainan sodalle samanlaista painoarvoa kuin lännessä. Lähi-idässä ydinaseiden leviämisen mahdollisuus pyörii edelleen enemmän Israelin ydinaseiden ja Iranin ydinaseohjelman ympärillä. Aasiassa puolestaan Venäjää tärkeämpiä ajureita ovat Pohjois-Korea ja Kiina. 

Venäjän päätöstä siirtää ydinaseita Valko-Venäjälle on hankalaa tulkita historiallisesta vinkkelistä, koska tapaus on ainutkertainen. Venäjä on ainut valtio, joka on päättänyt siirtää hyökkäyksen takia ydinaseita toiseen valtioon. Venäjän ja Valko-Venäjän suhde on monimutkainen historian, Venäjän etupiiriajattelun ja maiden välisen valtioliiton takia eikä siten ole välttämättä kopioitavissa muualle. Muilla ydinasevaltioilla ei ole samanlaista järjestelyä, joten päätös ydinaseiden siirtämisestä saattaa jäädä yksittäiseksi tapaukseksi.

Myöskään ydinaseuhkauksiin taipuminen ei pakosti synnytä uusia ydinasevaltioita. Vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin 19 merkittävää valtioiden välistä kriisiä, joissa ydinaseuhkauksilla oli keskeinen rooli. Kymmenessä tapauksessa uhkailun voi tulkita jossain määrin onnistuneen. Esimerkiksi Kuuban ohjuskriisissä Yhdysvaltojen ydinaseuhkailut myötävaikuttivat Neuvostoliiton päätökseen perääntyä. Ensimmäisessä Taiwaninsalmen kriisissä Yhdysvallat sai puolestaan ydinaseuhkauksilla Kiinan perääntymään. Vaikka uhkaus onkin onnistunut noin joka toinen kerta, ydinasevaltioiden määrä on silti pysynyt maltillisena. 

Sama johtopäätös voidaan tehdä myös ydinaseuhkailusta aggression ja hyökkäyssodan välineenä. Venäjä esitteli ydinasekorttiaan jo vuonna 2014 sen miehitettyä Krimin niemimaan. Samaan tapaan Pakistan on toistuvasti käyttänyt ydinasearsenaalia hyödyksi aggressioissa Intiaa vastaan. Pelkkä uhkailu ja epävakaa turvallisuusympäristö eivät todennäköisesti johda ydinaseiden leviämiseen. Päätökseen käynnistää ydinaseohjelma vaikuttaa muitakin tekijöitä.

Ydinaseohjelmaan tarvitaan sisäpoliittista konsensusta, teknologista osaamista ja kykyä suojautua ulkoiselta painostukselta

Oman ydinaseohjelman aloittaminen on valtiolle merkittävä päätös, joka vaatii yhteiskunnalta paljon. Esimerkiksi Ruotsilla oli kylmän sodan aikana turvallisuusympäristön näkökulmasta erinomainen syy hankkia ydinaseita. Ruotsin ydinaseiden tutkimusohjelma tyssäsi kuitenkin osittain sisäpoliittisen konsensuksen puutteeseen: poliitikot, armeija ja siviiliväestö eivät lopulta olleet yksimielisiä ohjelman jatkamisesta. Ydinaseiden hankkimiseen liittyy aina sisäpoliittista ristivetoa, jonka jokaisen ydinaseita haluavan valtion pitää ratkaista. Lisäksi etenkin demokratioissa kansalaisten näkemyksillä on paljon painoarvoa.

Ydinaseita kehittävä valtio joutuu erittäin todennäköisesti taloudellisten, diplomaattisten ja sotilaallisten painostuskeinojen kohteeksi.

Klikkaa twiitataksesi.

Mikäli ydinaseita havittelevassa valtiossa vallitsee sisäpoliittinen konsensus, sen on kyettävä haalimaan itselleen riittävää osaamista ydinaseen kehittämiseen. Tehtävä on hyvin vaikea, koska kehitys vaatii korkeaa teknologista osaamista ja ydinmateriaalia, joita valvotaan globaalisti ydinsulkusopimuksen avulla. Sopimuksen ovat allekirjoittaneet lähes kaikki valtiot muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Valtio voi toisaalta pyrkiä kiertämään valvontaa ja hankkimaan tarvittavan osaamisen salassa, mutta sekään ei välttämättä riitä. Esimerkiksi Libya sai pimeiltä markkinoilta teknologiaa haltuunsa, mutta se ei silti kyennyt aloittamaan ydinaseohjelmaa ja lopulta luopui hankkeesta.

Jos valtio kykenee käynnistämään ydinaseohjelman, sen on vielä pystyttävä suojautumaan ulkoiselta painostukselta. Ydinaseita kehittävä valtio joutuu erittäin todennäköisesti taloudellisten, diplomaattisten ja sotilaallisten painostuskeinojen kohteeksi. Näistä etenkin jälkimmäinen saattaa olla kohtalokasta, sillä täsmäisku ydinohjelman kannalta kriittisiin rakennuksiin tuhoaa kerralla koko ohjelman – mikä koitui esimerkiksi Syyrian kohtaloksi. Valtion on oltava itse riittävän vahva tai kyettävä hankkimaan itselleen uskottava liittolainen suojelemaan ulkoiselta painostukselta. Käytännössä vahva liittolainen tarkoittaisi jotain suurimmista ydinasevaltioista, eli Venäjää, Kiinaa tai Yhdysvaltoja. Pääsääntöisesti ne ovat kuitenkin suhtautuneet kielteisesti uusiin ydinasevaltioihin.

On tietysti mahdollista, että valtio onnistuu kehittämään ydinaseita täysin salassa. Etelä-Afrikka on tosin ainut valtio, joka on siinä onnistunut. Nykyään salassa kehittäminen lienee huomattavasti vaikeampaa, sillä ydinohjelmien valvonta on tehostunut kylmän sodan ajoista. Lisäksi avointen lähteiden tiedustelun kehittymisen myötä lähes jokainen aiheeseen perehtynyt voi jossain määrin seurata valtioiden toimia. Esimerkiksi Kiinan ohjussiilojen rakentaminen paljastui julkisuuteen satelliittikuvien analyysin myötä.

Koska ydinaseohjelma vaatii useamman tekijän yhtäaikaisen onnistumisen, harva valtio pystyy siihen. Monella Euroopan ja Aasian valtiolla on teknologista osaamista ja epävakaa turvallisuusympäristö, mutta toisaalta Yhdysvaltojen laajennettu ydinpelote on tehokkaasti hillinnyt sen liittolaisten halukkuutta hankkia ydinaseita. Yhdysvalloille ydinaseiden leviämisen estäminen on myös pitkään ollut keskeinen osa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Lähi-idässä tilanne saattaa muuttua, mikäli Iran onnistuisi kehittämään uskottavan ydinpelotteen, mutta tällöin ydinaseiden leviämisen pääsyy olisi Iran, ei Venäjän hyökkäys.

Ukrainan sodan merkitystä ei kannata ylikorostaa

Historia ei tue väitettä, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ydinaseuhkailut ja päätös siirtää ydinaseita Valko-Venäjälle johtaisivat todennäköisesti uusien ydinasevaltioiden syntymiseen. Se ei ole tietenkään koskaan poissuljettu vaihtoehto, koska esimerkiksi Kiinan päätökseen hankkia ydinaseita vaikuttivat ratkaisevasti Korean sota ja Yhdysvaltojen ydinaseuhkailu. Ottaen huomioon kuitenkin sotien ja uhkailujen korkean määrän ydinaseohjelman käynnistäminen niiden vuoksi on ollut harvinainen poikkeus.

Ukrainan sota ei historiallisesta näkökulmasta ole mullistava tapahtuma. Ydinasevaltion hyökkäys ydinaseettoman valtion kimppuun ei luultavasti tullut Euroopan ulkopuolisille valtioille yllätyksenä, sillä Irakin ja Georgian sodat ovat suhteellisen tuoreessa muistissa. Venäjä ei ole myöskään keksinyt pyörää uudestaan: ydinaseet ovat aina antaneet valtiolle suojaa muilta valtioilta – mistä Pohjois-Korea on jo pitkään ollut monelle ydinaseettomalle maalle erinomainen esimerkki. Ydinpelotteen eduista huolimatta harva valtio on halunnut siirtyä ydinasepolulle. Ukrainan sota tuskin merkittävästi muuttaa tätä historiallista trendiä.

Kirjoittaja: Tony Salminen 

Editointi: Heljä Ossa ja Emmi Kivi 

Kielenhuolto: Ida Andersson