Elisa Husu on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan eduskunta-avustajana. 

Quinn Slobodian määrittää globaalin talouden uutta maantiedettä, jonka tunnuksina ovat kansallisvaltioiden sääntelystä poikkeavat vyöhykkeet. 

Maailmankarttaa katsoessa maailma koostuu kansallisvaltioiden paletista. Noin 200 erilaista syntytarinaa, kertomusta ja nimeä valtavine budjetteineen. Vallitseva tarina globalisaation aikakaudesta on ollut tarina imperiumien vallasta kansallisvaltioiden maailmaan, jossa valtiot linkittyvät taloudellisesti ja kulttuurisesti toisiinsa yhä tiiviimmin. Historioitsija Quinn Slobodianin mukaan tarina jättää varjoonsa rinnakkaisen kehityksen, jossa keskinäisriippuvuuden vahvistamisen sijaan irtaudutaan niin kansallisvaltion kuin demokratian rajoitteista. Kuten hän toteaa, ”teemme virheen, jos näemme maailman vain kansakuntien palapelinä.”

Teoksessaan Crack-up Capitalism: The Market Radicals and a Dream of a World Without Democracy (Penguin, 2023) Slobodian kuvaa poliittista projektia, josta on kirjoitettu viimeisten vuosikymmenien aikana. Siinä kapitalismia työnnetään uuteen organisointitapaan, tiloihin, joita Slobodian kutsuu vyöhykkeiksi – ja ne määrittelevät nykyistä politiikkaa tavalla, jota aletaan vasta hiljalleen ymmärtää.

Vyöhykkeet ovat tyypillisesti matalasti verotettuja ja säänneltyjä, ja ne on pyritty luomaan mahdollisimman houkutteleviksi investointikohteiksi liikkuvalle pääomalle.

Klikkaa twiitataksesi.

Slobodian kuvaa, kuinka libertaarit ja anarkokapitalistit muuttavat maailmaa vyöhykkeiden kautta. Vyöhyke on yksinkertaisuudessaan alue, joka toimii poiketen valtion sääntelystä. Ne ovat epätyypillisiä oikeudellisia tiloja ja omaleimaisia hallintoalueita valtioiden sisällä: jotkut vyöhykkeet ovat vain tehtaan ja varaston kokoisia, vaihtopisteitä maailmankaupan logistiikan ketjussa. Toiset ovat urbaaneja megaprojekteja, kuten Neom Saudi-Arabiassa tai Fujisawa Japanissa, jotka toimivat omilla säännöillään kaupunkivaltioiden tavoin. Niihin kuuluvat myös veroparatiisit, innovaatiokeskittymät, erityistalousalueet, vapaasatamat ja aidatut yhteisöt. Kaliforniassa niitä edustavat esimerkiksi charter-koulut, jotka on vapautettu joistakin osavaltion laeista.

Vyöhykkeet ovat tyypillisesti matalasti verotettuja ja säänneltyjä, ja ne on pyritty luomaan mahdollisimman houkutteleviksi investointikohteiksi liikkuvalle pääomalle. Siksi myös jotkut valtiojohtajat näkevät ne keinona piristää talouskasvua. Esimerkiksi Iso-Britanniassa Liz Trussin konservatiivihallitus edisti vyöhykkeiden runsasta lisäämistä Brexitin jälkeen, mutta hankkeesta luovuttiin lopulta vastustuksen takia: epäluottamus koski erivapauksia esimerkiksi nollaverotuksessa, kaavoituksessa ja työntekijöiden aseman polkemisessa.

Myös Suomessa VM on selvittänyt erityistalousalueiden perustamista. EU-oikeus rajoittaa tällaista alueellista suosimista, eli lähtökohtaisesti ne nähdään haitallisiksi yhteismarkkinoiden toiminnalle. Demokratian kannalta on myös ongelmallista, mikäli yritykset voivat ”kilpailuttaa” kuntia tai alueita erilaisten etujen saamiseksi. Kansalaisten ääni päätöksenteossa heikentyy suhteessa yrityksiin, jotka saavat hyödyt paikallisista resursseista, mutta eivät hyödytä aluetta esimerkiksi erilaisten veroetujen seurauksena. Kansainvälisessä politiikassa kuljetaan myös toiseen suuntaan, mistä kertoo esimerkiksi tämän vuoden alussa voimaan astunut suuryritysten 15 prosentin vähimmäisvero, joka rajoittaa yritysverokilpailua. 

Slobodianin teesi on, että vyöhykkeet muuttavat hienovaraisesti demokraattista kansallisvaltiota mahdollistamalla taloudellisen vapauden maksimoinnin poliittisia vapauksia ja demokratiaa rajoittamalla. Vyöhyke sopii selvimmin Slobodianin mukaan Dubain ja Singaporen kaltaisiin maihin, jotka toimivat eräänlaisina globaaleina laboratorioina tulevaisuuden kapitalismille.

Demokratioiden vastaus kapitalismin muutokseen

Crack-up Capitalism on jatke Slobodianin vuonna 2018 julkaisemalle Globalists-teokselle, jossa hän pyrki korjaamaan uusliberalismista kerrottua tarinaa ja käsitystä kapitalismin ja demokratian välisestä suhteesta. Uusliberaalit eivät Slobonianin mukaan oikeastaan tavoitelleet vain valtion pienentämistä tai sääntelyn vähentämistä. Ennemmin heidän tavoitteensa oli kapitalismin levittäminen globaalisti yhä uusille markkinoille kansainvälisten instituutioiden kautta. Kansainväliset instituutiot suojelivat kapitalismia demokratian uhkilta, sillä demokratia nähtiin liian epävakaana turvaamaan talousjärjestelmää. Tavoitteena oli luoda imperiumien jälkeinen maailma, jossa valtiot kilpailevat keskenään.

Uusin teos jatkaa niiden mekanismien seuraamista, joiden avulla kapitalismia suojataan demokratialta. Linkittymisen sijaan vyöhykkeet edustavat kuitenkin pirstaloitumista puhkomalla reikiä valtioihin. Kuten Slobodian toteaa, libertaarien ja anarkokapitalistien ihanteellisessa maailmassa tuhannet mikrovaltiot kilpailevat asukkaista, sijoittajista ja asiakkaista. Rikkaista tapaustutkimuksista huolimatta lukija jää kaipaamaan teorian vahvistamista kapitalismista ja sen suhteesta demokratiaan. Se olisi syventänyt analyysiä vyöhykkeistä.

Vyöhykkeiden määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä, ja Slobodianin mukaan niitä on maailmanlaajuisesti noin 5 400. Noin puolet niistä sijaitsee Kiinassa. Teoksessa käsitelläänkin esimerkiksi juuri Kiinassa sijaitsevan, erityistalousalueeksi perustetun Shenzhenin vaikutusta: se suunniteltiin talouden kannustimeksi, mutta se ruokki muiden erityistalousalueiden tavoin kauaskantoista muutosta. Poliittista projektia kuvataan useiden henkilöiden, kuten Milton ja Patri Friedmanin, Peter Thielin ja Patrik Schumacherin kautta. Milton Friedman ihaili 1980-luvun lopulla Hongkongin mallia, jossa pyrittiin erottamaan kapitalistiset vapaudet demokratiasta. Mallin tunnuksena olivat alhaiset kaupan esteet, työvoimakustannukset ja verokannat, kevyt sääntely ja vahva yksityisomaisuuden suoja. Hongkongin mallista tuli uusliberaalien piirissä niin suosittu, että sitä haluttiin laajentaa maailmanlaajuisesti.

Vyöhykkeet muuttavat hienovaraisesti demokraattista kansallisvaltiota mahdollistamalla taloudellisen vapauden maksimoinnin poliittisia vapauksia ja demokratiaa rajoittamalla.

Klikkaa twiitataksesi.

Politiikalla muokataan taloutta ja kulttuuria, mutta samanaikaisesti politiikka heijastelee molempien muuttuvaa luonnetta. Historiallisesti modernit demokratiat ovat vielä suhteellisen lyhytikäisiä. Feodaalisissa maatalousyhteisöissä eliitti peri suurimman osan maasta ja talonpojat kyntivät peltoja, eikä heillä ollut päätöksentekoon oikeutta. 

Teollisessa ajassa uusi porvarillinen luokka alkoi kasata resursseja ja innovoida uusia teknologioita, jolloin uusi poliittinen järjestelmä, demokratia, alkoi näyttää rationaaliselta: porvareilla tuli olla väylä vaikuttaa valtion toimintaan. Sitä seurasivat työväenluokan äänioikeudet, jotka sitoivat heidät kansallisvaltioon.

Slobodian lainaa Schumacheria, joka näkee tilanteen olevan jälleen muutoksessa 2000-luvulla. Kun teollisuus automatisoituu ja tekoäly lupaa ihmisen ja koneen symbioosia tulevaisuudessa, modernien demokratioiden legitimiteetti alkaa murtua. Schumacher pitää kansallisvaltiota ja demokratiaa vanhanaikaisina järjestelminä, jotka ovat muuttuneet tuotantovoimien esteeksi. Siksi vyöhykkeet ovat hänestä tulevaisuuden malli – ne ovat kiintopisteitä yrityksille ja uusille finanssipalveluille, mutta myös ultrarikkaille. 

Vuonna 1938 saksalainen kirjailija Thomas Mann totesi, että suurin virhe, jonka demokratioissa elävät ihmiset voivat tehdä, on ”itsen unohtaminen” (self-forgetness). Mann pelkäsi, että ihmisten oli vaarallisen helppoa pitää demokratiaa itsestäänselvyytenä, mikä pyyhkii kollektiivisesta muistista instituutioiden luomisprosessin vaiheet ja niiden haavoittuvuuden. Samalla unohtuu, että demokratiaa ja kansalaisvelvollisuuksia on puolustettava ja kehitettävä jatkuvasti ajassa. Ilmastonmuutoksen eteneminen luo kiireellisen tarpeen myös muuttaa kapitalistista talousjärjestelmää, ja tähän modernien demokratioiden on vastattava. Tulevaisuudessa kyse on muun muassa siitä, miten globalisaation kehitys muuttaa kansallisvaltioiden olemusta ja pieneneekö politiikan alue hienovaraisesti näiden mallien ohella.

Slobodian haluaa haastaa yksinkertaistettua kuvausta kansallisvaltioiden vahvasta vallasta, jota on kuvattu esimerkiksi Trumpin valtaannousun jälkeen (”Nation states are back”). Jos haluaa ymmärtää esimerkiksi eriarvoisuutta tai nykyistä poliittista edustusta – tai sen puutetta – on katsottava tiloihin kansallisvaltioiden verhon takana. Slobodian pyrkii näyttämään, mitä ne tarkoittavat poliittisesti ja käytännöllisesti, ja kysyy, mitä niiden tarkastelu voi tehdä sille, miten näemme poliittisen toiminnan.  

Kirjoittaja: Elisa Husu
Editointi ja kommentointi: Ira Pöllänen ja Ella Virtanen
Kielenhuolto: Elena Rintamäki