Jalkapallo nivoutuu erottamattomasti osaksi Kroatian historian vaiheita aina sen viimeaikaisimpiin tapahtumiin saakka ollen keskeinen osa erilaisia valtionrakennusprojekteja alueella. 14. kesäkuuta alkavat jalkapallon miesten EM-kisat tarjoavat jälleen kerran näyttämön, jolla pieni maa voi osoittaa olevansa kokoansa suurempi.

Viime vuosina todistettujen skandaalien myötä alkaa olla jo itsestäänselvyys, että jalkapallo ja politiikka kietoutuvat toisiinsa monin eri tavoin. Jalkapallo on tehokkaasti valjastettu ulkopolitiikan, diplomatian sekä pehmeän vallankäytön välineeksi, ja maailman suosituimpana pidetty urheilulaji toimii nykyään myös yhä enemmän globaalin suurpääoman sijoituskohteena siinä missä asekauppa tai tuulivoimakin. On myös muistettava, että kuningaslaji jalkapallo voi toimia yhtä lailla vallankäytön välineenä kuin vastarinnan venttiilinäkin. 

Jalkapalloa on käytetty myös monen valtionrakennushankkeen keskeisenä palikkana. Kansalliset jalkapallosarjat luovat ja ylläpitävät käsitystä jaetusta kansallisesta identiteetistä. Urheilun maajoukkueet muovaavat kansallisvaltioiden tai muiden kansallisten ryhmien ”kuvitellut yhteisöt” lihaksi: isänmaansa lipun väreihin pukeutuneet ihmiset, jotka kilpailevat toisia isänmaidensa väreihin pukeutuneita ihmisiä vastaan, ovat konkreettisia osoituksia sekä valtion sisällä että sen ulkopuolella siitä, että valtio on oikea olemassa oleva asia.

Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Kroatia, joka on menestynyt miesten jalkapallossa viime vuosina runsaasti huomiota herättäen. Vajaan neljän miljoonan asukkaan maan saavutuksista tekee entistä häkellyttävämpiä se, että Kroatia on kansainvälisesti hyvinkin kilpailukykyinen myös useissa muissa lajeissa, kuten koripallossa.

Kuitenkin juuri jalkapallon merkitys Kroatian historiankerronnassa on poikkeuksellisen korostunut, sillä jalkapalloa on käytetty monenlaisten valtioiden ja kansallisten identiteettien rakennusaineena nykyisen Kroatian alueella. Ensin Jugoslavian kuningaskunnassa vuosina 1918–1941 ja fasistisen Ustaša-järjestön Itsenäisessä Kroatian valtiossa 1941–1945, sittemmin sosialistisessa Jugoslaviassa 1945–1991, ja luonnollisesti myös nykyisessä Kroatian tasavallassa 1990-luvun alusta lähtien.

Jalkapallon, ja urheilun yleisesti, kyky vaikuttaa tunteisiin tarjoaa oikeissa olosuhteissa valtavan tehokkaan työkalun mille tahansa poliittiselle projektille. Sosialistisessa Jugoslaviassa se näytteli suurta roolia paitsi sen synnyssä, myös sen kuolemassa. Jalkapallo on Kroatiassa toiminut myös kanavana, jonka kautta muutoin tukahdutetut tunteet, normien vastainen käytös ja vastarinta vallitseville asiantiloille ovat päässeet virtaamaan.

Jalkapallo on Kroatiassa toiminut myös kanavana, jonka kautta muutoin tukahdutetut tunteet, normien vastainen käytös ja vastarinta vallitseville asiantiloille ovat päässeet virtaamaan. Klikkaa twiitataksesi!

Nationalismin nousu purkautuu

Kroatiassa nimenomaisesti kroatialainen, ei-jugoslavialainen kansallisidentiteetti nosti Josip Broz Titon Jugoslavian aikakaudella päätään niin kutsutun Kroatian kevään aikana. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhteiskunnallisen liikehdinnän keskiössä oli kroaattien kritiikki Titon Jugoslaviaa kohtaan sekä vaateet suuremmasta poliittisesta autonomiasta.

Suuremmalla voimalla kroatialainen nationalismi kuitenkin nousi vasta 1980-luvulla Titon kuoleman jälkeen. Ei-jugoslavialaisen kansallistunteen voimistuminen näkyi samaan aikaan myös muissa Jugoslavian maissa ja vaikutti myös jalkapallon piirissä. Toisen 1980-luvulla voimistuneen yhteiskunnallisen ilmiön, järjestäytyneen kannattajakulttuurin, piirissä kansallisuuserot toimivat 1990-luvun lähestyessä yhä enemmän eri kannattajaryhmien välisen vastakkainasettelun polttoaineena. Vuosikymmenen vaihtuessa otti tämä vastakkainasettelu vakavamman käänteen.

13. toukokuuta 1990 Maksimirin stadionilla Zagrebissa oli edessä ottelu kahden jugoslavialaisen jalkapallon suurseuran, Dinamo Zagrebin ja belgradilaisen Crvena zvezdan (Punainen tähti) välillä. Vain kuusi päivää aiemmin Kroatiassa oli järjestetty ensimmäiset monipuoluevaalit sitten 1930-luvun. Niissä suurimmaksi puolueeksi nousi Kroatian itsenäisyyttä ajanut HDZ-puolue, johtajanaan entinen urheilupomo Franjo Tuđman (1922–1999).

Jo ennen pelin alkua puhkesi Dinamon ja Zvezdan kannattajien välillä yhteenottoja katsomossa. Väkivaltainen kaaos siirtyi pian myös kentän puolelle, jossa tuoksinnassa mukana olivat pelaajat ja poliisi. Ikonisimmassa valokuvassa Maksimirin mellakasta Dinamon kapteeni Zvonimir Boban potkaisee poliisia. Boban tulkitsi poliisin hakkaavan Dinamon kannattajaa tarpeettoman kovakouraisesti ja päätti puuttua tilanteeseen.

Maksimirin tapahtumia on usein tulkittu jo pidempään kyteneiden kansallisten jännitteiden purkauksena, sillä stadionilla taistelivat Dinamon kroaatti- ja Zvezdan serbikannattajat juuri Kroatian käänteentekevien vaalien jälkeen. Saman linssin läpi on tulkittu myös kroaattipelaajan potku, joka kohdistui serbienemmistöiseksi mielletyn Jugoslavian poliisin edustajaan. Jotkut tulkinnat menevät vielä pidemmälle: Maksimir-stadionin ulkopuolella seisovassa muistomerkissä kunnioitetaan ”13. toukokuuta 1990 Maksimirin stadionilla alkaneessa” Kroatian itsenäisyyssodassa kaatuneita Dinamon kannattajia.

Todellisuudessa tuhansia ihmishenkiä vaatinut sota alkoi vasta maaliskuussa 1991. Myytti Maksimirin mellakasta sodan ensimmäisenä taisteluna on kuitenkin vahva. Myytin tarttuvuutta vahvistanee se, että sodan syttyessä moni Dinamon Bad Blue Boys -kannattajaryhmästä liittyi kroaattijoukkoihin. Crvena zvezdan Delije-ryhmän johtaja Željko ”Arkan” Ražnatović taas muodosti kannattajista oman sotilasyksikkönsä serbijoukkojen tueksi. Maksimirin nousu sodan esinäytökseksi tai jopa ensitaisteluksi kroatialaisessa historiantajussa kertoo kuitenkin joka tapauksessa jalkapallon merkityksestä historiakäsityksille Kroatiassa.

Sodan kauhuista pronssijuhlaan

Vaalit toukokuussa 1990 voittaneesta Franjo Tuđmanista tuli Kroatian tasavallan ensimmäinen presidentti maan itsenäistyttyä kesäkuussa 1991. Ennen nousuaan kroatialaisen nationalismin johtohahmoksi Tuđman toimi Jugoslavian armeijan upseerina. Toisessa maailmansodassa Titon partisaanien riveissä taistellut Tuđman ehti 1950-luvulla johtaa myös belgradilaista Partizan-urheiluseuraa. Entisenä urheilupomona Tuđman ymmärsi jalkapallon merkityksen valtionrakennukselle.

Kroatia pääsi kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan jäseneksi vuonna 1992. Kuitenkin jo ennen tätä oli epävirallinen Kroatian maajoukkue pelannut muun muassa kansainvälisen ystävyysottelun Yhdysvaltoja vastaan Maksimirilla lokakuussa 1990 – siis jopa ennen Kroatian kesäkuussa 1991 annettua itsenäisyysjulistusta. Kroatia omana kansallisena entiteettinään tuli lihaksi jalkapalloviheriöllä jo ennen itsenäisen valtiollisen olemassaolonsa alkua.

Itsenäisyyssodan päätyttyä Kroatian voittoon vuonna 1995 pyrki nuori valtio vakiinnuttamaan asemansa kansainvälisellä areenalla. Keskeisenä hetkenä tässä projektissa nousee maan sensaatiomainen pronssimitali jalkapallon miesten MM-kisoissa 1998. Kisojen maalikuningas Davor Šukerin ja Maksimirilta tutun Zvonomir Bobanin johdolla Kroatia päihitti kisoissa muun muassa Saksan ja Alankomaat, vain kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Vuoden 1998 MM-joukkueen ja sen saavutuksen merkitys Kroatialle on valtava, ja suomalainen lukija voi halutessaan pohtia yhtäläisyyksiä vaikkapa Hannes Kolehmaisen olympiamenestykseen 1912 tai jääkiekon MM-kultaan 1995.

Vuoden 1998 MM-joukkueen ja sen saavutuksen merkitys Kroatialle on valtava, ja suomalainen lukija voi halutessaan pohtia yhtäläisyyksiä vaikkapa Hannes Kolehmaisen olympiamenestykseen 1912 tai jääkiekon MM-kultaan 1995. Klikkaa twiitataksesi!

Pukuhuoneissa ja niiden ulkopuolella

Menestys vuoden 1998 MM-kisoissa ei ole missään vaiheessa unohtunut, mutta hopeasija miesten MM-kisoissa 2018 singautti Kroatian maineen uudelle tasolle. Voitonhuuma ei ollut laskenut vielä syksylläkään, kun presidentti Kolinda Grabar-Kitarović piti maan brändiä käsittelevän tilaisuuden nimeltä ”Kroatian tasavallan identiteetti ja merkki”. Tilaisuudessa korostui, että nimenomaan jalkapallo on onnistunut sijoittamaan Kroatian maailmankartalle ja ihmisten tietoisuuteen. Maajoukkueen päävalmentaja Zlatko Dalić totesikin, että jalkapallo kantaa pitkälle: ”Kaikki he, jotka eivät aiemmin olleet kuulleet Kroatiasta, saivat nyt tietää siitä”.

Vaikka menestys nurmikentällä on tehnyt maan maailmanlaajuisesti tunnetuksi, on maajoukkue saanut myös runsaasti negatiivista huomiota. Erityistä pahennusta herätti äärioikeistolaisen laulajan Marko Perkovićin, artistinimeltään Thompsonin, esiintyminen vuoden 2018 hopeajuhlissa. Esiintymistä puolusti myös presidentti, joka sanoikin rakastavansa Thompsonin musiikkia ja kutsui häntä yhdeksi puolesta miljoonasta maajoukkuetta tervehtimään tulleesta ihmisestä. Valmentaja Dalićin mukaan Thompson oli maajoukkueen pelaajien valinta, jota hän halusi kunnioittaa.

Esiintyminen ei sinällään ollut yllättävää, sillä Thompson on hyvin suosittu artisti Kroatiassa. Kontroversiaaleja kappaleita esittävä artisti on kuitenkin paheksuttu esimerkiksi Saksassa, jossa asuu merkittävästi entisen Jugoslavian alueelta muuttaneita. Kesällä 2020 Bayern Müncheniä edustava saksalainen Manuel Neuer aiheuttikin skandaalin laulaessaan hänen kappalettaan Kroatian-lomallaan.

Kroatiaa toisen maailmansodan aikana hallinneen Ustašan fasistisesta ”Za dom spremni”– eli ”valmiina kotimaan puolesta” -huudahduksesta Thompsonin Bojna Čavoglave -kappaleen alussa on väitelty oikeudessa asti. Täytyy kuitenkin muistaa, että Kroatiassa toisen maailmansodan tapahtumat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän pinnalla. Esimerkiksi tuleva MM-kisojen 1998 maalikuningas Davor Šuker vieraili fasistijohtaja Ante Pavelićin haudalla Madridissa 1996. Asia tuli ilmi vasta vuonna 2010 julkisuuteen tulleen valokuvan myötä, mutta Šuker ei ole ilmaissut katumusta.

Vuonna 2018 sosiaalisessa mediassa käytiin keskustelua myös siitä, että Kroatian maajoukkue olisi ainoa etnisesti valkoinen joukkue kisoissa. Jalkapallo- ja muita alakulttuureita tutkineen sosiologin Dražen Lalićin mielestä kommentit maajoukkueen luonteesta vääristävät todellisuutta, sillä maajoukkue peilaa hyvin yhteiskuntaa. 

Vaikka osa joukkueen pelaajista syyllistyi mauttomuuksiin ja flirttaili äärinationalismilla, pelasi maajoukkueessa tuolloin maalivahtina serbi-isän ja kroaattiäidin poika Danijel Subašić. Vuosina 2002–2016 maajoukkueessa pelasi myös hyökkääjä Darijo Srna, jolla on bosniakkijuuria. Lalićin kommentti onkin hyvä muistutus siitä, että Kroatia on monimuotoinen yhteiskunta, ja sillä on myös pitkä emigranttihistoria. Brasiliassa syntyneellä Eduardo da Silvalla on kroatialaisia juuria, ja hän sai Kroatian kansalaisuuden vuonna 2002, minkä jälkeen hän pelasi Kroatian maajoukkueessa.

Voittoa kohti

Maajoukkueen menestys vuoden 2018 MM-kisoissa on tuonut optimismia maahan, jossa kamppaillaan aivovuodon, talousvaikeuksien sekä muiden sosiaalisten ongelmien kanssa. Erityisesti maajoukkueen kapteeni Luka Modrićiin kulminoituu ylpeyttä. Esimerkiksi vuoden 2019 presidentinvaaleissa jatkokaudelle pyrkinyt presidentti Grabar-Kitarović puhui retorisesti pikku-Modrićeista, joita maa on täynnä.

Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa helmikuussa 2022, on Eurooppa muuttunut edellisten, kesän 2021 jalkapallon miesten EM-kisojen jälkeen. Kuitenkin jo Venäjällä pidetyistä MM-kisoista muistuu video, jossa kroatialaiset Ognjen Vukojević ja Domagoj Vida ilmaisivat tukensa Ukrainalle, mitä tuolloin vielä paheksuttiin. Jalkapallokulttuuri nationalistisista ilmentymistään huolimatta ylittää kansallisuusrajat ja yhdistää ihmisiä maailmanlaajuisesti. Sen vuoksi onkin hyvällä syyllä odotettavissa, että myös tulevien EM-kisojen yhteydessä tehtäisiin kunniaa Ukrainalle, joka myös pelaa arvokisoissa.

Kansainvälistä mainetta, näkyvyyttä ja sympatiaa on tullut, minkä lisäksi hyvä menestys edellisissä kisoissa on voimistanut kroaattien kansallista itsetuntoa ja toiminut yhteen hitsaavana voimana. Tänä vuonna taas, Berliinissä 15. kesäkuuta, Kroatian maajoukkueen pelaajat kohtaavat ensimmäisessä ottelussaan Espanjan. Arvioiden mukaan kaupunkiin saapuu kymmeniä tuhansia kroaatteja. Tehdäänpä päivän aikana historiaa tai ei, on kyseessä joka tapauksessa suuri tapahtuma pienelle kansalle.

Artikkelin kirjoittamisessa on käytetty apuna Simon Kuperin Matka pallon ympäri -kirjaa (suom. Sami Sillanpää) sekä Richard Millsin The Politics of Football in Yugoslavia -kirjaa.

Kirjoittajat: Omar Fasolah, Kaarlo Somerto
Editointi: Johanna Metsänheimo
Kielenhuolto: Anna Kananen