Ruokaturva on kaikkien oikeus, mutta se on uhattuna ympäri maailmaa erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutusten takia. Ennustettavuus ja kansainvälinen yhteistyö ovat keskeisiä tekijöitä ruokaturvan varmistamisessa, mutta populismi koettelee ruokajärjestelmää ja sen tulevaisuutta.

Ruokaturva tarkoittaa tilannetta, jossa kaikilla ihmisillä on riittävästi ravitsevaa ja turvallista ruokaa, joka mahdollistaa terveellisen ja aktiivisen elämän. Sen toteutuminen vaatii, että seuraavat kolme ehtoa täyttyvät: ruokaa on saatavilla riittävästi, ihmisillä on käytettävissä riittävät resurssit ravitsevan ruoan hankkimiseen ja että ruoka on käytettävää ja turvallista. Ruokaturvan merkitys korostuu erityisesti kriisitilanteissa, joista vakavimpia ovat nälänhädät. Vuonna 2023 arviolta noin 710–760 miljoonaa ihmistä näki nälkää. Uhkia ruokaturvan toteutumiselle löytyy kuitenkin muualtakin kuin kriisiytyneiltä alueilta – myös Suomesta ja EU:sta.

Ruokaturvallisuuden ylläpidon kannalta keskeisintä on ennustettavuus. Niin kauan, kun yhteiskunnilla on mahdollisuus varautua ruokaturvaa uhkaaviin tilanteisiin, voivat ne sopeutua ja luovia kriisien läpi sekä välttää nälänhädät tai lievemmät ravinnonsaannin häiriöt. Aina yhteiskunnista ei kuitenkaan löydy resursseja tai poliittista tahtoa varautumisen suunnitteluun. Toisinaan tahto suojata ruokaturvaa voi johtaa sen heikkenemiseen. Näin voi käydä erityisesti tilanteissa, joissa valtiot toteuttavat sisäänkääntynyttä ja ruokajärjestelmää paloittelevaa politiikkaa.

Ruokaturvan suurimmat uhat

Ilmastonmuutosta voidaan pitää suurimpana uhkana ruokaturvalle kaikkialla maailmassa. Muuttuvat lämpötilat ja sadeolosuhteet vaikuttavat sadon ja tuholaisten määrään ja vaikeuttavat satokausien ennakoitavuutta. Erityisesti kuivilla ja trooppisilla alueilla ilmastonmuutos on jo vaikeuttanut ruoantuotantoa merkittävästi. Myös kalakannat ja merten ekosysteemit ovat uhattuina ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ilmastonmuutokseen kytkeytyy tiiviisti myös luontokato. Tehoviljely ja monokulttuurit köyhdyttävät maaperää ja vaikeuttavat pölytyksen onnistumista. Samaan aikaan ne rehevöittävät vesialueita esimerkiksi lannoitteiden ravinteiden valuessa vesistöihin ja aiheuttaa näin happikatoa. Elinympäristöjen ja avainlajien katoaminen voi romahduttaa kokonaisia ekosysteemejä tavalla, jonka kaikkia vaikutuksia voi olla mahdoton ennustaa. Erityisen vaarallista ruokaturvalle on pölyttäjien katoaminen, ja jo yhdenkin pölyttäjälajin puuttuminen voi vaikuttaa satojen onnistumiseen.

Ilmastonmuutos ja talouden kriisit koettelevat ruokajärjestelmää. Haasteiden ratkominen vaatii pitkäjänteistä politiikkaa, mutta mitä populismi tekee ruokaturvan tulevaisuudelle? Klikkaa twiitataksesi!

Kolmas ympäristöriski ruokaturvalle liittyy maaperän köyhtymiseen ja vesivaroihin. Kuivien kausien aikana maatalouteen käytettävät vesivarannot voivat olla jo uhattuna, ja ilmastonmuutoksen edetessä viljelyyn soveltuvat alueet siirtyvät yhä kauemmas päiväntasaajalta. Tehomaatalouden ja kestämättömien tuotantomenetelmien vuoksi köyhtynyt maaperä voi pahentaa tilannetta kuivuudesta kärsivillä alueilla ja uhata satojen kestävyyttä.

Kaikissa ruokaturvariskeissä näkyy ihmisen kädenjälki, eikä yksikään moderni ruokakriisi ole noin vain luonnostaan tapahtuva ilmiö. Joissain riskitekijöissä ihmisen toiminnan vaikutukset ovat kuitenkin ilmeisiä. Talouskriisit ja ihmisten ostovoiman heikkeneminen ruoan hinnan noustessa heikentävät erityisesti köyhempien maiden ruokaturvaa. Taloudellisesti vakaissakin maissa ruokaturva voi horjua taloudellisten myrskyjen iskiessä, ja tästä kärsivät erityisesti niiden vähävaraiset asukkaat.

Kansainvälinen ruokakauppa

Modernit ruokajärjestelmät ovat tiukasti riippuvaisia kansainvälisestä kaupasta erityisesti maissa, joissa suuri osa ruoasta ja sen tuotantovälineistä on tuontitavaraa. Vaikka Suomi on melko omavarainen tiettyjen elintarvikkeiden osalta, esimerkiksi useita rehuja sekä broilerien niin sanottu vanhempaispolvi, eli syötäviksi kasvatettavien broilerien vanhemmat, tuodaan Suomeen pääosin ulkomailta.

Kansainvälisen kaupan ansiosta köyhimmät ja rikkaimmat maat kilpailevat ruoan maailmanmarkkinoilla rinta rinnan. Rikkaissa teollisuusmaissa ruoka on kuitenkin suurelta osin tehotuotannon luomus, jonka vientiä edistetään tuilla. Tuotteita viedään niin rikkaampien kuin köyhempien maiden markkinoille, joissa subventoidut tuotteet nauttivat etulyöntiasemaa. Maissa, joissa paikallinen tuotanto ei nauti samanlaisista tuista, voivat vientituetut ulkomaiset tuotteet helposti syrjäyttää paikallisten pienviljelijöiden tuotteet. Tällöin markkina, jolta paikalliset tuottajat on syrjäytetty, on yhä riippuvaisempi kansainvälisen kaupan sille tuomasta ruoasta. Markkina-alueesta tulee yhä herkempi maailmankaupan häiriöille.

Oman haasteensa tuovat myös ruoantuotantoon liittyvät innovaatiot. Maanviljelijöistä vain osa pääsee käsiksi huippuunsa jalostettuihin viljelykasvien siemeniin, ja patentit voivat uhata erityisesti vähävaraisempien viljelijöiden tuotannon kannattavuutta samalla, kun kansainväliset suuryritykset pitävät ruokamarkkinakilpailun voiton avaimia käsissään.

Logistiset häiriöt, kauppasodat ja geopoliittiset kriisitilanteet voivat uhata ruokaturvaa useissa maissa samanaikaisesti. Esimerkiksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 vaikutti erityisesti monien Afrikan maiden viljansaantiin sekä globaaleihin lannoitemarkkinoihin. Konfliktit ja poliittiset kriisit ovatkin merkittävä uhka ruokaturvan toteutumiselle sekä kriisialueilla että niiden lähimaastossa. Sotien ja levottomuuksien takia maataloutta ei aina voi harjoittaa normaalisti, ja kysyntä voi ylittää tarjonnan dramaattisesti. Konfliktit voivat myös häiritä kansainvälistä kauppaa ja lisätä muuttoliikkeitä alueille, joissa ruokaturvaa ei ole tai joissa se on uhattuna.

Globaalissa mittakaavassa haasteita ruokaturvalle luovat myös muuttoliikkeet sekä väkiluvun ja -rakenteen muutokset. Maaseudun autioituminen erityisesti globaalissa pohjoisessa voi vähentää paikallista ruoantuotantoa ja lisätä riippuvuutta kansainvälisestä kaupasta. Globaalissa etelässä maaseudun autioitumiseen vaikuttaa usein maaseudun muuttuminen viljelykelvottomaksi erityisesti kuivuuden takia. Afrikan mantereella maanpinnan lämpötila kohoaa erityisen kiivaasti. Samaan aikaan juuri Saharan eteläpuolisessa Afrikassa yli puolet ihmisistä saa elantonsa maataloudesta, joka on pitkälti riippuvainen sateista. Maaseudun kuivuminen puskee ihmisiä muuttamaan kaupunkeihin kiihdyttäen kaupungistumisen tahtia. Kiivas kaupungistuminen lisää samanaikaisesti painetta ruoantuotannolle ja luo tilanteen, jossa sitä tuottaa yhä vähenevä määrä ihmisiä. Nopean väestönkasvun maissa ruoan kysyntä kasvaa erityisen dramaattisesti. Kun ruoan tuotanto ei pysy kysynnän tahdissa, elintarvikehinnat voivat nousta nopeasti.

Populismi pilkkoo ruokajärjestelmää

Populismin retoriset keinot perustuvat yleensä yksinkertaistetuille, kansaan vetoaville viesteille. Ruokaan liittyvät kysymykset ovatkin erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana olleet identiteettipolitiikan peruskauraa. Populistinen retoriikka korostaa usein “kansallista omavaraisuutta”, ja politiikassa voidaan ainakin nimellisesti asettua tukemaan kotimaan ruoantuotantoa. Ruokaturva yhdistetäänkin usein huoltovarmuuteen eli yhteiskunnan kykyyn varmistaa poikkeustilanteissa sen välttämättömimmät toiminnot. Ruokaturvaan ja huoltovarmuuteen liittyvät kysymykset nostetaan helposti oman agendan tueksi, mutta usein populismin ratkaisut ruokaturvan suhteen keskittyvät lyhyen aikavälin poliittisiin voittoihin ja pyrkimykseen päästä irti riippuvuudesta kansainvälisiin ruokaketjuihin.

Lyhytnäköiset ratkaisut voivat kuitenkin pahimmillaan heikentää ruokaturvaa pidemmällä aikavälillä. Sisäänpäinkääntynyt politiikka voi heikentää kauppasuhteita ja pirstaloida globaalin ruokajärjestelmän osia, minkä myötä ruokajärjestelmän sopeutumiskyky ja joustavuus kriisitilanteissa heikkenee. Esimerkiksi Venezuela ajautui 2010-luvulla vakavaan ruokakriisiin erityisesti populistisen politiikan seurauksena. Hugo Chávezin ja hänen seuraajansa Nicolás Maduron politiikka keskittyi lyhyen aikavälin voittoihin ja velkaannutti maan pahasti. Kun öljyn hinta laski vuonna 2013, siihen tukeutuva talous ajautui lopulta kriisiin. Kriisiytymistä kiihdyttivät huono hallinto, korruptio ja hyperinflaatio. Samanaikaisesti armeijan tuella pystyssä pysynyt autoritaarinen hallinto murensi demokratiaa kaventamalla opposition vapauksia ja heikentämällä median asemaa ja oikeuslaitosta. Todellisiksi syyllisiksi ruokakriisiin Maduro kuitenkin nimeää “ulkopuoliset viholliset”, kuten Yhdysvallat.

Yhdysvalloissa Donald Trumpin kauppasota Kiinan kanssa vaikeutti entisestään maataloustuotannon vientiä. Vetäytyminen Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta sekä Trumpin teräs- ja alumiinitulleille asetetut maatalouden vastatullit iskivät erityisen pahasti kotimaisiin viljelijöihin ja karjankasvattajiin sekä runsaiden satojen viemiseen ulkomaisille markkinoille. Vastauksena Trumpin hallinto tuki maataloutta kymmenillä miljardeilla dollareilla, joista leijonanosa kohdistui pienviljelijöiden sijaan suurille maatiloille. Tämä on tehnyt Yhdysvaltain maataloudesta riippuvaisempaa valtion tuista, johtanut sen tuottajia taloudelliseen ahdinkoon sekä vaikeuttanut amerikkalaisten tuotteiden pääsyä maailmanmarkkinoille.

Ruokaturvan haasteet ovat monisyisiä ja liittyvät usein useampaan laajaan uhkaan samanaikaisesti. Populismi pyrkii tilkitsemään näitä haasteita tarjoamalla protektionistisia toimenpiteitä, kuten tuontitullien nostamista tai maataloustukien lisäämistä. Lyhyellä aikavälillä toimenpiteet saattavat parantaa yksittäisen valtion ruokaturvaa, mutta ne voivat myöhemmin myös vaikeuttaa sen sopeutumista kansainväliseen kauppaan ja nostaa elintarvikkeiden hintoja. Vahvasti subventoitu ruoka voi vääristää ruokajärjestelmää sekä kuluttajien käsitystä ruoan hinnan muodostumisesta. Ruokajärjestelmien pirstaloituminen ja kansainvälisen yhteistyön heikentyminen voivat merkittävästi heikentää ruokajärjestelmän sopeutumiskykyä kriisitilanteissa.  

Viime aikoina erityisesti Euroopassa ruokaturvan merkitys politiikassa on kasvanut. Venäjän hyökkäyksen vaikutukset ruoan ja lannoitteiden hintoihin aiheuttivat shokin, jonka seurauksena protektionistiset poliittiset avaukset on otettu vastaan myötämielisemmin. Euroopan unioni on kuitenkin ruoan nettoviejä, ja ruoan saatavuus Euroopassa ei  ole ongelma. Haasteita kuitenkin tuovat ruoan hinta ja laatu: vähävaraiset eurooppalaiset kärsivät samanaikaisesti elintarvikkeiden hinnannoususta sekä prosessoituihin elintarvikkeisiin nojaavasta yksipuolisesta ravinnosta. 

EU:n maataloustuet on kohdistettu erityisesti eläintuotannon tarpeisiin. Eläintuotanto on maatalouden tehotuotannon muodoista saastuttavin, ja pelkästään rehun ympäristövaikutukset ovat huomattavat. Asiantuntijat varoittavat, että ruokaturvan varmistaminen tulevaisuudessa vaatii karjatalouden vähentämistä sekä kestävämpää viljelyä. Samaan aikaan poliitikot ja maatalouspolitiikan vaikuttajat näyttävät käyttävän ruokaturvaa perusteluna ympäristösäädösten heikentämiselle ja tuotannon lisäämiselle. Ympäristöön ja ilmastoon liittyvän sääntelyn keventämisen voi ajatella tasoittavan eurooppalaisten tuotteiden tietä kansainvälisillä markkinoilla, ja eurooppalaisen tuotannon kasvu taas tarkoittaisi suurempaa vientiä.

Paras ratkaisu ruokaturvan varmistamiseksi pitkällä aikavälillä olisi ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja sen vaikutusten lieventäminen aidosti kestävällä maataloudella. Rajat ylittävät haasteet vaativat kuitenkin kansainvälistä yhteistyötä sekä toisinaan poliittisesti epäsuosittujen päätösten tekemistä. Silti ilmastopolitiikka ja ruokaturva asetetaan usein vastakkain, vaikka ilmastonmuutoksen ja ympäristöongelmien vaikutukset ruokaturvan toteutumiseen ovat globaaleista uhista kaikkein suurimpia. Kieltäytymällä kansainvälisestä yhteistyöstä ja ympäristötoimiin sitoutumisesta populistinen politiikka voi pahentaa tulevaisuuden haasteita ruokaturvan suhteen jopa maailmanlaajuisesti. Tätä kahtiajakamista perustellaan usein ruokaturvan roolilla kansallisen identiteetin ja riippumattomuuden pilarina, kun taas globaali talous ja ruoan maailmanmarkkinat nähdään uhkana itsenäisyydelle. Näiden jatkeena myös kansainvälinen yhteistyö ilmastonmuutoksen lieventämiseksi voidaan nähdä uhkana itsenäisyydelle ja kilpailukyvylle.

—-

Kirjoittaja: Sofia Savonen

Editointi: Pauliina Parviainen, Tuukka Lampi, Heidi Nihtilä

Kielenhuolto: Elena Rintamäki