Kansainvälinen yhteisö oli 1990-luvulla täynnä toivoa Oslon sopimusten ja rauhanprosessin myötä. Todellisuudessa rauha oli kuitenkin kaukana. Vaikka rauhanprosessi epäonnistui, Oslon virheistä voi oppia paljon, kun rauhasta neuvotellaan seuraavan kerran.

Vaikka julkisuudessa on maalattu kuvaa uudesta suursodan uhasta Lähi-idässä, väkivalta Gazassa loppuu aikanaan. Pysyvään tulitaukoon tähtääviä neuvotteluja on käyty kuukausien ajan, vaikkakin heikolla menestyksellä. Pysyvä tulitauko kuitenkin siintää tulevaisuudessa, ennemmin tai myöhemmin.

Tulitauko ei kuitenkaan tarkoita rauhaa. Parhaimmillaankin se tarkoittaa väliaikaista taukoa tuhoisimpiin väkivallan muotoihin. Miehitys jatkuu, vaikka Israelin joukot vetäytyisivät Gazasta. Viimeisen vuoden aikana syntyneen poikkeuksellisen tuhon vuoksi on kuitenkin todennäköistä, että tulitaukoa tulee seuraamaan jonkinlainen yritys rauhanneuvottelujen aloittamiseksi, rauhanprosessin synnyttämiseksi ja lopulta miehityksen purkamiseksi.

Ulkovalloista Yhdysvalloilla on ollut lähihistoriassa merkittävin rooli yrityksissä rakentaa rauhaa Israel-Palestiinaan. Lähimmäksi rauhaa päästiin 1990-luvulla Norjan välittämien Oslon-sopimusten sekä niistä syntyneen Oslon rauhanprosessin myötä. Rauhanprosessissa myös Yhdysvalloilla oli erityinen rooli.

Päällisin puolin rauhanprosessissa kaikki oli kohdallaan. Kun prosessi romahti 2000-luvun taitteessa, ilmapiiri oli epäuskoinen. Mikä oli mennyt pieleen? 

Entä mitä voimme oppia Oslon virheistä?

Tulitauko ei kuitenkaan tarkoita rauhaa. Parhaimmillaankin se tarkoittaa väliaikaista taukoa tuhoisimpiin väkivallan muotoihin.

Klikkaa twiitataksesi.

Kymmenen toivon vuotta

Oslon rauhanprosessi syntyi monen historiallisen käänteen yhteentulemana. Muun muassa vuonna 1987 syttynyt ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu, Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n julistus hylätä terrorismi vuonna 1988, Irakin tappio Persianlahden sodassa vuonna 1991 sekä Neuvostoliiton vaikutusvallan hiipuminen Lähi-idässä 1990-luvun taitteessa synnyttivät kansainvälisessä yhteisössä uskon diplomaattiseen ratkaisuun Lähi-idässä.

Ensimmäinen Oslon sopimus solmittiin vuonna 1993. Niin kutsuttu Oslo I loi yhteistyöverkoston osapuolten välille ja aloitti rauhanprosessin, jonka tavoitteena oli itsenäinen Palestiinan valtio ja rauha Israelin kanssa. Oslo II seurasi edeltäjäänsä kaksi vuotta myöhemmin. Sopimuksessa Länsiranta jaettiin palestiinalaisen ja israelilaisen toimivallan kesken. Tämä mahdollisti muun muassa palestiinalaisten rajatun itsehallinnon pienessä osassa Länsirantaa. 

Oslon prosessi kuitenkin kohtasi voimakasta vastustusta sen alkuajoista lähtien. Vielä vuonna 1994 Israelin silloinen pääministeri Jitzhak Rabin, PLO:n johtaja Jasser Arafat sekä oppositiopuolue Likudin puheenjohtaja Shimon Peres ottivat yhdessä vastaan Nobelin rauhanpalkinnon. Vain vuotta myöhemmin ekstremistinen Israelin juutalainen murhasi Rabinin vastustaakseen Oslon rauhanprosessia. Myös verrattain uusi toimija Hamas vastusti rauhanprosessia ja pyrki sabotoimaan sen edistymistä terroristisin teoin. Terrorismiin turvautuivat lisäksi monet Israelin siirtokuntalaiset.

Vuonna 1996 Benjamin Netanjahusta tuli Israelin uusi pääministeri. Samalla Likud palasi hallituskoalition johtoon. Rauhanprosessi hidastui, sillä Likud on historiallisesti vastustanut palestiinalaisten omaa valtiota. Puolue myös kampanjoi Oslon rauhanprosessia vastaan. 

Israelin uuden hallituskoalition myötä Oslon rauhanprosessi heikkeni merkittävästi. Tilanne ei kuitenkaan parantunut hallituskoalition vaihduttua taas vuonna 1999. Heinäkuussa 2000 Yhdysvallat yritti Bill Clintonin johdolla vielä pelastaa prosessin Camp David II -neuvotteluissa. Ratkaisua ei syntynyt, ja toinen intifada syttyi.

Aina vuoteen 2000 saakka rauhanprosessia pidettiin kansainvälisesti suurena menestyksenä. Toinen intifada osoitti tämän käsityksen vääräksi. Erityisesti palestiinalaisten keskuudessa prosessi oli nähty epäoikeudenmukaisena vuosikausia, eikä Israelissakaan suhtauduttu luottavaisesti sen tulevaisuuteen.

Erityisesti palestiinalaisten keskuudessa prosessi oli nähty epäoikeudenmukaisena vuosikausia, eikä Israelissakaan suhtauduttu luottavaisesti sen tulevaisuuteen.

Klikkaa twiitataksesi.

Virheet perustuksissa

Kansainvälisen politiikan tutkijan Jeremy Pressmanin mukaan, toisin kuin usein esitetään, terrorismi ei itsessään kaatanut Oslon rauhanprosessia. Lopulta väkivaltaa esiintyy kaikissa rauhanprosesseissa ja yritykset horjuttaa rauhan rakentamista olivat odotettavissa. Niin ikään neuvottelevilla osapuolilla vaikutti olleen aito tahto saavuttaa rauha silloinkin, kun tahti hidastui Likudin valtaantulon jälkeen.

Sen sijaan Pressman esittää, että todellinen kompastuskivi löytyy neuvottelujen menetelmistä sekä poliittisista tekijöistä. Esimerkiksi terroristista väkivaltaa suurempi ongelma oli hallintojen kädenlämpöiset reaktiot hyökkäyksiin.

Pressmanin mukaan rauhanprosessin merkittävä haaste oli PLO:n heikko neuvotteluasema. Sen vaikutusvalta oli romahtanut vain muutamaa vuotta aiemmin niin palestiinalaisten keskuudessa kuin ulkopoliittisesti. Vuosikymmeniä kestänyt maanpako ja ensimmäisen intifadan johtohahmoiksi nousseet nuoret haastoivat PLO:n legitimiteetin palestiinalaisten edustajana. Libanonin vuoden 1982 sodan tuottama tuho PLO:lle sekä sen liittolaisen Irakin tappio Persianlahden sodassa veivät PLO:n viimeisetkin voiman rahtuset.

Rauhantutkija Hilde Waage kuvailee epäsuhdan vaikutuksia seuraavasti: Kun Norjan kaltainen valtio toimii välittäjänä rauhanneuvotteluissa, jossa neuvottelijoiden voimasuhteet ovat äärimmäisen epätasaiset, vahvemman vaatimukset ja ehdot muuttuvat tärkeimmiksi, jos sopimus halutaan saavuttaa. Osapuolten tasapuolinen kohtelu johtaa hänen mukaansa tilanteeseen, jossa niiden voimasuhteet vääristävät neuvottelujen lopputulosta. 

Osapuolten tasapuolinen kohtelu johtaa tilanteeseen, jossa niiden voimasuhteet vääristävät neuvottelujen lopputulosta.

Klikkaa twiitataksesi.

Epäsuhta neuvotteluasetelmassa PLO:n ja Israelin välillä oli lopulta niin vahva, että Oslon rauhanprosessin ehdot suosivat vahvasti Israelia. Pressmanin mukaan yksi PLO:n heikkouden merkki olikin, että se ylipäätään suostui Oslon sopimusten ehtoihin.

Oslon rauhanprosessi nähtiin vääristyneenä myös palestiinalaisten keskuudessa. Miehityksen koettiin vain syvenevän muun muassa laajenevien siirtokuntien ja israelilaisen kontrollin myötä. Rajatusta itsehallinnosta huolimatta vuoteen 2000 mennessä vain 17 prosenttia Länsirannasta oli palestiinalaishallinnon alaisuudessa. Israelilaisten keskuudessa taas usko turvattuun tulevaisuuteen oli koetuksella Hamasin sekä muiden islamistiryhmittymien pommi-iskujen myötä.

Monen palestiinalaisen näkökulmasta PLO olikin taipunut miehittäjän edessä sekä pettänyt palestiinalaisten oikeudet ja intressit taatakseen valta-asemansa palestiinalaisten keskuudessa. Muun muassa Hamas osasi hyödyntää tätä epäsuhtaa oman kannatuksensa kasvattamiseksi.

Toinen Pressmanin huomio liittyy Yhdysvaltojen rooliin Oslon prosessissa. Hänen mukaansa Yhdysvalloilla oli periaatteellinen mahdollisuus painostaa neuvotteluissa Israelia, mutta käytännössä Yhdysvallat on ollut aina äärimmäisen haluton soveltamaan pakkokeinoja Israeliin. Tätä haluttomuutta selittää erityisesti maiden välinen erityissuhde.

Kansainvälisen politiikan tutkijat Gerd Nonneman, John Mearsheimer ja Stephen Walt esittävät, että painostuksen sijaan Yhdysvallat suosi raskaasti Israelin asemaa. Esimerkiksi Clintonin hallinto oli ensimmäinen Yhdysvalloissa, joka hyväksyi siirtokuntien rakentamisen miehitetyille palestiinalaisalueille.

Lisäksi Yhdysvaltojen on kerrottu suoraan painostaneen Palestiinaa hyväksymään Israelin ehdot neuvotteluissa. Israelilainen neuvottelija Ron Pundak on kuvannut, kuinka Yhdysvallat valitsi Israelin linjan neuvotteluihin erityisesti Likudin valtaantulon jälkeen. Pundakin mukaan hän sai viimeisillä neuvottelukierroksilla ennen Oslon prosessin romahdusta vaikutelman, että Yhdysvallat ”työskentelee Israelin pääministerille”. Camp David II -neuvotteluihin osallistuneet yhdysvaltalaiset viranomaiset ovat taas kuvanneet, kuinka Yhdysvallat esitti ajoittain israelilaisten neuvottelijoiden argumentteja ominaan.

Ydinkysymykset ohitetaan

Sekä Oslo I että II saatiin solmittua osin siksi, että ne keskittyivät helpoimmin ratkaistaviin kysymyksiin. Sen sijaan sopimukset eivät käsitelleet keskeisiä kiistakysymyksiä, kuten palestiinalaispakolaisten paluuoikeutta, Jerusalemin asemaa tai israelilaisten siirtokuntien rakentamista miehitetyille alueille. 

Olisiko näiden ydinkysymysten yli päästy, jos Oslon prosessin neuvottelut olisi käyty vahvemmasta tasapainotilasta ja ydinkysymyksiin olisi haettu selkeämmin ratkaisua heti alusta alkaen?

Vaikka vahvempi palestiinalaisten neuvotteluasema pakottaisikin Israelin suurempiin myönnytyksiin, se ei olisi taannut onnistunutta rauhanprosessia Oslon aikaan, eikä se tekisi sitä nykytilanteessakaan. Ydinkysymykset ovat painavia ja niihin sisältyy merkittäviä ristiriitoja niin osapuolten intressien kuin oikeudenmukaisuuskäsitystenkin suhteen. Niiden sivuuttaminen kuitenkin johti tilanteeseen, jossa Israel laajensi siirtokuntiaan ja vaikeutti kysymysten ratkaisemista entisestään.

Oslon oppitunti

Mitä voimme siis oppia Oslon rauhanprosessin historiasta?

Ensimmäinen oppitunti koskee rauhanneuvottelujen symmetriaa. Palestiinan ja Israelin tapauksessa epätasapainoinen neuvotteluasetelma vaikuttaa vesittävän kestävän rauhan rakentamisen. Nimet sopimuksessa eivät riitä, vaan sopimuksen ehtojen tulee täyttää riittävässä määrin oikeudenmukaisuuden käsitykset sekä ydinintressit osapuolten välillä. 

Jos toinen neuvotteluosapuoli on niskan päällä, todellista perustetta myönnytysten tekemiselle ei ole. Niin Palestiinan kuin Israelin edustajat saavat mandaattinsa edustamiensa yhteiskuntien edun ajamisesta. Jos Israelilla ei ole todellista painetta tehdä myönnytyksiä neuvotteluissa, kuten luopua kansainvälisen lain nojalla laittomista siirtokunnistaan, se ei sitä tee. Israel uskoi, että rauha oli syntymässä ilman merkittäviä myönnytyksiä. Tällainen usko kuitenkin vaikuttaa perustuneen ajatukseen, että rauha oli kiinni vain PLO:n myöntymisestä sopimukseen.

Toinen oppitunti koskeekin eliittivetoisia neuvotteluja. Jälkikäteen on helppo huomata, että Oslon rauhanprosessissa ohitettiin eritoten palestiinalaisen kansan oikeudet ja tarpeet samalla, kun PLO:n ja Israelin johdot paistattelivat Valkoisen talon portailla. Ellei ruohonjuuritason vaatimuksia käsitellä syvällisesti, rauhanprosessi johtaa vain uuteen intifadaan tai muuhun vastarintaan, joko asein tai ilman. Toisin sanoen rauhanprosessi kaatuu omaan mahdottomuuteensa, kuten kävi myös Oslon kohdalla.

Viimeinen oppitunti koskee kansainvälisen yhteisön roolia rauhan rakentamisessa. Varsinkin Yhdysvalloilla on vahva perinne yrittää ratkaista konflikti ja päättää Palestiinan miehitys ulkoa käsin. Jokainen presidentti aina Clintonista lähtien on tarjonnut oman rauhan mallinsa. Lähtökohta on ollut, että jos osapuolet vain sitoutuvat tarjottuun malliin, rauha saavutetaan. Kun toinen tai molemmat osapuolet hylkäävät mallin, ulkopuolelta voi vaikuttaa, ettei rauhaa haluta aidosti solmia.

Rauhanrakentamista ei kuitenkaan voi ulkoistaa. Se voi lopulta syntyä vain osapuolista itsestään. 1990-luvulla rauhan esteet eivät löytyneet toimijoiden motiiveista, vaan rakenteista. Ulkovalloille, kuten Yhdysvalloille tai Israelin suurimmalle kauppakumppanille EU:lle, tämä tarkoittaa keskittymistä ulkoisten ratkaisujen sijaan rauhaa edistävien paikallisten toimijoiden tunnistamiseen ja tukemiseen, ruohonjuuritason osallistamiseen sekä erityisesti rauhanprosessin neuvotteluasetelman tasapainottamiseen. Nykytilanteessa jälkimmäinen tarkoittaa Palestiinan tukemista sekä Israelin painostamista.

Saadaanko näitä oppeja seuraamalla sitten solmittua pysyvä rauha? Ei välttämättä, mutta ne ovat mahdollinen askel oikeaan suuntaan.

Rakenteellisten haasteiden takana sykkii yhä kiistakysymysten ydin. Palestiinalaisten pakolaisten tai Israelin siirtokuntien tulevaisuutta ei ratkaista helposti. Mutta ennen kuin rakenteelliset esteet saadaan purettua, ei päästä todella yrittämään ydinkiistojen ratkaisemista. Työkalujen on sovittava tehtäväänsä.

Ilman toimivia rakenteita ydinkysymysten ratkeaminen, ja siten kestävän rauhan solmiminen, on vaarassa jäädä lähinnä haaveeksi.