Venäläinen mediakenttä on jakautunut kahteen vastakkaiseen leiriin. Sotaa kannattavat venäläiset ja valtion mediat juhlistavat jo uhmakkaan suurvallan paluuta, kun taas oppositiomieliset nostalgisoivat turbulentin 1990-luvun ja varhaisputinismin vapauksia ulkomailta käsin. Nostalgisoinnin sijasta sodanvastaisen liikkeen olisi saatava seuraajiensa katseet käännettyä kohti tulevaa pysyäkseen relevanttina vaihtoehtona Putinin regiimille. 

Sodan syttymisen myötä vallanpitäjien ote Venäjän informaatiotilasta on tiukentunut. Sodanaikaisten sensuurilakien myötä yhä useampi itsenäinen toimitus ja journalisti on saanut “ulkomaisen agentin” tai jopa “ei-toivotun organisaation” leiman. Samalla tiedotusvälineet ja viihdeteollisuus on otettu mukaan keskeiseksi osaksi sotaa käyvän maan kontrollikoneistoa. Ne pyrkivät muokkaamaan kansalaisten ymmärrystä sodan tuomista suurista yhteiskunnallisista muutoksista. 

Oppositiomielisten mediaympäristö on kaikin puolin erilainen – kenttä on pirstaloitunut ja moniääninen, ja sen toimijat usein aliresursoituja. Toimintaa vaikeuttavat kiristynyt poliittinen ilmapiiri sekä opposition edustajien ja kannattajien maastamuutto. Venäjä myös rajoittaa kansalaisten pääsyä yhä useammille verkkosivuille ja -alustoille, joissa on tähän mennessä voitu kokoontua ja jakaa sisältöä. Perinteiset ja sosiaaliset mediat voivat parhaimmillaan mahdollistaa hajaantuneelle oppositiomielisten joukolle yhteenkuuluvuuden tunteen. 

Toisaalta, jos opposition kannattajat eivät saa nostalgiaansa kanavoitua toiminnaksi, uhkaa heidän vaikuttavuutensa heikentyä entisestään. Yhdestä asiasta virallisen Venäjän ja liberaalin opposition siiloutuneissa mediaympäristöissä ollaan samaa mieltä: paluuta aikaan ennen sotaa ei ole.

Agitainment: viihdeteollisuus tutustuttaa uuteen Venäjään

Äitimaa, valkoinen koivu! Minulle se on Pyhä Rus, muille se on piikki lihassa!

Laulaja Tatiana Kurtukovan Matushka-kappale juhlistaa itäslaavilaisuutta ja viittaa provosoivasti Venäjän ristiriitaisiin suhteisiin ulkomaailmaan. Hittikappale inspiroi massiivisen some-trendin, jossa ihmiset kuvasivat videoita kansallispuvuissa, kaviaaria syödessä, Punaisella torilla ja perinteisessä venäläisessä saunassa, banjassa. Videot ylpeilevät stereotyyppisen venäläisellä estetiikalla aikana, jolloin ulkomaailman kerrotaan olevan läpeensä russofobinen. Tapaus on osa suurempaa trendiä, jossa luodaan uutta, puoleensa vetävää digitaalista identiteettiä sotaa käyvälle Venäjälle – jopa valtion tuella.

Putinin hallinto on valjastanut myös viihdeteollisuuden osaksi propagandakoneistoa pitkittyneen sodan normalisoimiseksi. Sodanaikaiset kulttuuri-ilmiöt herättävät voimakkaita tunteita, toisintavat viholliskuvia ja tuovat sotaa aina lähemmäs arkea. Uutis- ja viihdemediat kutsuvat jo kuvittelemaan tulevaisuuden Venäjää. Reportaasit “uusilta alueilta” eli Venäjän miehittämiltä ja itseensä liittämiltä territorioilta tarjoavat yleisölle tilaisuuden seurata suurvallan rakentamista. Uutisissa juhlistetaan esimerkiksi Mariupolin raunioiden päälle rakennettujen koulujen, sairaaloiden ja asuinrakennusten avajaisia.

Niin kutsuttu “sotilaallinen erikoisoperaatio” on läpileikkaava teema myös suosituissa reality- ja keskusteluohjelmissa, joissa tunteisiin vetoavia sotatarinoita nostetaan yhä useammin valokeilaan ja kerronta mukailee valtion narratiiveja. Ilmiötä kutsutaan nimellä agitainment, jossa yhdistyvät sanat agitaatio ja entertainment. Sisältöjen on tarkoitus antaa sodalle inhimilliset kasvot tavalla, joka herättää katsojassa halun toimia. Viihdesisällöt voivat tavoittaa myös heitä, jotka eivät välttämättä katso televisiouutisia.

Sodan aikana juontaja Andrei Malakhovin keskusteluohjelman sydäntä riipaisevissa tarinoissa on ollut usein myös sotilaallisia ulottuvuuksia. Nuori, vapaaehtoiseksi rintamalle lähtenyt inguusialainen kertoo tarinansa siitä, miten selviytyi ainoana ryhmästään ja palasi kotiin sen jälkeen, kun oli jo julistettu kuolleeksi. Kuvauksellinen, palkittu sotilas tapaa lähetyksessä entuudestaan tuntemattoman pienen tytön, jonka rohkaisukirjettä hän kantoi mukanaan rintamalla.

Agitainment kertoo katsojille tarinoita uudesta, sodanaikaisesta moraalista. Keskusteluohjelmissa käsitellään myös tarinoita heistä, jotka eivät kanna vastuutaan tai käyttävät hyväkseen valtion anteliasta tukea sotilasperheille. Nimekkäistä julkisuuden henkilöistä on tehty kansalle esimerkkejä, kun heidän paljastetaan elävän dekadenttia, moraalitonta elämää sodan keskellä. Samalla mediatila käy yhä ahtaammaksi heille, jotka ovat yrittäneet pitää etäisyyttä sotaan.

Kun vaikuttaja Anastasia Ivleevan järjestämistä ronskeista “Almost Naked” -bileistä nousi kohu, joutuivat paikalla olleet tähdet tulilinjalle, osa myös kirjaimellisesti. Kuvat luksusjuhlista, joissa pukukoodiksi oli ilmoitettu “melkein alasti”, vuosivat julkisuuteen ja niistä seurasi valtakunnallinen skandaali. Saadakseen syntinsä anteeksi monet julkkikset ovat joutuneet lähtemään mediakiertueille miehitetyille alueille joiden aikana sotilaille ja paikallisille järjestetään kannustuskonsertteja ja -tilaisuuksia, joista raportoidaan valtion uutismedioissa. Kiertueista on tullut sodan aikana niin tuttu ilmiö, että nimekkäät patriootit jo muistuttavat ettei miehitetty Donbasin alue ole “mikään pesula”, jossa käydään pakosta saada maineensa puhtaaksi.   

Sotaa siis projisoidaan jonkinlaisena uuden aikakauden alkuna, johon kaikkien, mukaan lukien julkisuuden henkilöiden, tulee sopeutua. Sodan alussa oli Putinin hallinnon intresseissä vähätellä sodan negatiivisia vaikutuksia venäläisten arkeen – olihan kyseessä vain viikkoja kestävä sotilaallinen erikoisoperaatio. Nyt sodan jatkuttua jo yli kaksi ja puoli vuotta keskitytään luomaan eteenpäin katsovaa narratiivia uudesta todellisuudesta

Nostalgisella oppositiolla on edessä suuria haasteita 

Se oli Venäjällä, eli se oli kauan aikaa sitten.
Untani ei voi varastaa, se jää minulle.

Venäjän oppositiota ei tunneta optimismistaan. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä sellaiseen on 2010-luvulta lähtien harvemmin ollut aihetta. Sodan alettua suurten muutosten keskellä on ollut tapana pohtia menneitä ja pyrkiä selvittämään, miten näin katastrofaaliseen tilanteeseen on taas jouduttu. Oppositiomielisten mediakentällä on usein havaittavissa pohdiskelevaa nostalgiaa. Antto Vihma kertoo Nostalgia-teoksessaan, että pohdiskeleva nostalgia perustuu ymmärrykseen siitä, että mennyttä aikaa ei saa enää takaisin. Sen venäläinen oppositio ymmärtää varsin hyvin.

Venäjältä pois muuttanut, sotaa vastustava laulaja Monetochka kuului ennen maan viihdeteollisuuden ykkösnimiin. Hän julkaisi vuonna 2024 albumin, jonka ensimmäisestä singlestä Eto bylo v Rossii (suom. Se oli Venäjällä) tuli viraalihitti. Kappaleen inspiroimana venäläiset jakoivat sosiaalisessa mediassa videokollaaseja, joissa muisteltiin mennyttä Venäjää edesmenneistä oppositiopoliitikoista länsimaisiin brändeihin ja Euroviisuista ja kansainvälisistä urheilutapahtumista suuriin mielenosoituksiin. Kappaleen nostalginen, jopa melankolinen sanoma puhutteli erityisesti maasta muuttanutta yleisöä – kotiani en saa takaisin, mutta muistoistani pidän kiinni.

Jo ennen oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin kuolemaa helmikuussa 2024 venäläiset toisinajattelijat surivat kansalaisyhteiskuntaa, jota ei saa enää takaisin. Maan hukattu potentiaali on henkilöitynyt muutamaan tunnettuun hahmoon, joita on sotavuosien aikana muisteltu niin maanpaossa toimivien venäläismedioiden tuotannoissa kuin venäläisten omilla vaihtoehtonostalgisilla somesivuillakin. 

Esimerkiksi ulkomailta käsin toimivan TVRainin julkaisema dokumenttielokuva julistaa muun muassa edesmenneet opposition keulakuvat Boris Nemtsovin ja Anna Politkovskajan “profeetoiksi”. Sosiaalisessa mediassa julkaistaan myös nostalgisia videoita, joissa pyritään ymmärtämään nykytilannetta tarkkanäköisten kommenttien kautta. Videoissa “profeetat” haastavat maan oligarkkeja ja poliittista johtoa. He vaihtavat ajatuksia vallan väärinkäytöstä myös sellaisten toimittajien kanssa, jotka ovat sittemmin siirtyneet valtion propagandakoneiston palvelukseen. Nykypäivästä katsottuna videot ovat lähes surrealistisia.

Edellämainittujen lisäksi etenkin omalaatuisen ja suorapuheisen toisinajattelijan Valeria Novodvorskajan teräviä analyyseja vuosien takaa on jaettu ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Niissä hän kritisoi Putinia aikana, kun maailmalla vallitsi optimismi maan nuoresta uudesta johtajasta. Hän ei arkaillut myöskään moittia maanmiehiään saamattomuudesta ja imperialistisesta mentaliteetista. Vuonna 2008 Novodvorskaja kertoi ukrainalaiselle toimittajalle Dmitrii Gordonille vitsin: “Länsimaat yrittävät jatkuvasti saada Venäjää polvilleen, mutta Venäjä sen kuin makaa maassa.”

Poliittisen tilanteen kommentointi voi olla etäältä helpompaa, mutta vaikuttaminen on asia erikseen. Kun oppositiopoliitikko Ilja Jašin vapautettiin ja lennätettiin Saksaan osana länsimaiden ja Venäjän välistä vankienvaihtoa elokuussa 2024, oli hänen ensimmäinen julkilausuttu toiveensa palautus nopeinta reittiä Venäjälle. Ilmoitus tuli länsimedioille yllätyksenä, vaikka tapauksessa olikin kaikua Aleksei Navalnyin kohtalokkaasta paluusta Venäjän maaperälle vuonna 2021. 

On ymmärrettävää, että Jašin kokee Venäjän tulevaisuuteen vaikuttamisen olevan vaikeaa ulkomailta käsin. Se ei ole onnistunut muiltakaan. Оppositiopoliitikot ja muut demokraattisen liikkeen keulahahmot kiertävät länsimaita avaamassa Venäjän sisäpoliittista ahdinkoa yleisöille, joilla on hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseen. Poliitikon voi olla helpompi vaikuttaa maanpaosta kuin rangaistussiirtolasta käsin, mutta samaistumispinnan säilyttäminen kotimaahan on vaikeaa. Pahimmillaan voi etääntyä omasta yhteisöstään niin, että muuttuu pikkuhiljaa vain nostalgiseksi kasvoksi. 

Tulevaisuuden kuvitteleminen nostalgian avulla 

Niin mahdotonta, että on turha haaveilla
Kaikki lukot ovat auki, mutta pääovi on kiinni
Ei harmita lainkaan, en halua sinne, mutta
Jospa en unohtaisi matkan varrella sumeaa untani

Venäläisopposition mediakentällä on merkittäviä haasteita, joista kenties tärkein on tarve määritellä syy omalle olemassaololle. Pirstaloituneet toimijat puhuvat eri yleisöille eri syistä, ajautuvat kohuihin ja sortuvat menneisyyttä surevaan nostalgiaan. Pitkällä aikavälillä vaarana on, että liike junnaa paikallaan tai pahimmillaan muuttuu täysin epärelevantiksi venäläiselle yleisölle. 

Tästä huolimatta oppositio on kokenut myös onnistumisia. Maaliskuussa 2024 pidettyjen Venäjän presidentinvaalien alla järjestettiin näyttävä Keskipäivä Putinia Vastaan -mielenilmaus, jossa oppositiomieliset saapuivat äänestyspaikoille puoliltapäivin jättämään äänensä kenelle tahansa muulle ehdokkaalle tai pilaamaan äänestyslappunsa. Mielenilmaus ei vienyt Putinilta vaalivoittoa, mutta onnistui luomaan yhteenkuuluvuuden tunteen maantieteellisesti hajaantuneen oppositioliikkeen keskuudessa.

Yhteenkuuluvuuden tunteen lisäksi liikkeen täytyy pyrkiä kääntämään sekä emigroituneiden että Venäjälle jääneiden oppositiomielisten katseita tulevaan. Tämä onkin huomattavasti suurempi haaste – julman sodan keskellä voi tuntua ongelmalliselta pohtia hyökkääjävaltion tulevaisuutta. Tämä on kuitenkin venäläisen opposition keskeinen tehtävä. Siinä tehtävässä tulee kuunnella ukrainalaisia ja hyväksyä, että paluu sotaa edeltävään tilanteeseen on poissuljettu. 

Paradoksaalisesti nostalgiasta voi olla tässä tehtävässä myös hyötyä, kunhan lähtökohtana on oikeudenmukainen jälleenrakentaminen ja demokratian edistäminen. Katsomalla ajassa taaksepäin muistuu mieleen, että asiat ovat olleet joskus toisin. Vihman mukaan pohdiskelevalle nostalgialle onkin keskeistä juuri “menneisyyden mahdollisuuksien uudelleen löytäminen”.

Pohtimalla sitä, miten nykytilanteeseen on jouduttu, suunnataan katse venäläisten omaan toimijuuteen. Lukuisilla yksittäisillä valinnoilla ajatus demokraattisesta Venäjästä muuttui mahdottomuudeksi ja yksittäisillä valinnoilla suunta olisi nyt käännettävä. Kun muutoksen hetki koittaa, Venäjän tie ulos ahdingosta tulee vaatimaan oppositiomielisiltä kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea vastuunkantoa.

Kirjoittaja: John Kaye
Editointi ja kommentointi: Raiku Korhonen, Pauliina Parviainen, Valtteri Nurminen
Kielenhuolto: Sannimari Veini