Miro Johanssonin kirja-arvio teoksesta Arktinen alue geopolitiikan murroksessa – Suomi Nato-option jälkeen avaa The Ulkopolitistin Arktinen horisontti -juttusarjan. Jäänkovat analyysit ilmestyvät kahden viikon välein.

Eversti evp Ossi Kettusen toimittama teos kokoaa yksiin kansiin asiantuntijoiden analyysejä arktisen alueen maailmanpolitiikasta. Trumpin uudelleenvalinnan ja Grönlanti-puheiden valossa teos onnistuu olemaan sekä ajankohtaisempi kuin koskaan että jo ilmestyessään vanhentunut.

Vuosi 2025 on alkanut uutismedioiden analyyseillä Donald Trumpin uudelleen heränneestä kiinnostuksesta Grönlantiin. Saari on sijaintinsa ansiosta Yhdysvalloille strategisesti arvokas. Samalla on ollut vaikea välttyä keskustelulta koko arktisen alueen kasvavasta merkityksestä. 

Mediatekstejä syvempää analyysiä kaipaavalle tarjoaa eversti evp Ossi Kettusen toimittama Arktinen alue geopolitiikan murroksessa – Suomi Nato-option jälkeen -kokoelmateos hyvät lähtökohdat uuden alueen valloitukselle. Huomionarvoista on kuitenkin, ettei kirja keskity arktiseen alueeseen sellaisenaan. Se hädin tuskin mainitsee arktisen alueen asukkaita tai huolta kiihtyvästä ilmastokriisistä. Arktinen alue esitetään uutena tantereena suurvaltojen välisessä kilpajuoksussa. Kirjan näkökulma perustuu samaan narratiiviin, jolla Trump oikeuttaa Grönlanti-intoansa. Vähät väliä alueen asukkaiden mielipiteistä tai ympäristövaikutuksista, jos alue on suurvalloille tärkeä. 

Geopoliittinen tilannekuva

Kirja voidaan nähdä jatko-osana tai päivitettynä versiona Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjän 2022 Ukrainan hyökkäyksen jälkeen julkaisemalle ja niin ikään Kettusen toimittamalle Arktisen alueen geopolitiikka 2000-luvulla -teokselle, jonka muotoa se lainaa ja jonka kirjoittajista suuri osa on osallistunut myös tämän teoksen työstämiseen.

Kettusen uusi teos esittää kokonaisvaltaisen geopoliittisen katsauksen Venäjän hyökkäyssodan jälkeisestä maailmanjärjestyksestä ja arktisen alueen roolista uutena pelikenttänä. Ilmaston lämmetessä pohjoinen merijää sulaa avaten kauppareittejä ja helpottaen luonnonvarojen keräämistä ja kalastusta. Siksi arktinen alue kiinnostaa suurvaltoja. Kun pohjoisen luonnollinen muuri on alkanut murtua, ovat alueen valtiot – Venäjä etunenässä – ryhtyneet uuteen kilpavarusteluun alueella. 

Kirja alkaa katsauksella globaalin maailmanjärjestyksen tilaan, jonka jälkeen käydään läpi arktisten valtioiden – eli Yhdysvaltojen, Kanadan, Pohjoismaiden ja Venäjän – sekä Kiinan intressejä alueella. Suomen ja Ruotsin liityttyä Natoon, on koko arktinen alue joko liittokunnan tai Venäjän aluetta.

Suomi mainitaan kirjan alaotsikossa, mutta sen rooli jää lopulta melko vähäiseksi. Erillistä jakoa arktiseen ja ei-arktiseen alueeseen ei Suomen osalta myöskään tehdä: Kettunen määrittelee arktisen alueen alkavan Itämereltä. Natossa Suomen rooli on arktisen alueen puolustamisessa ja sen turvallisuudessa korostetaan Suomen puolustuksen kolmea pilaria: 1. Vahvaa omaa puolustusta, 2. (Yhdysvaltojen) ydinasepelotteeseen perustuvaa Nato-jäsenyyttä ja 3. DCA-sopimusta Yhdysvaltojen kanssa helpottamaan kahdenvälistä yhteistyötä erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa Nato ei kykene toimimaan kollektiivisesti. Kysymykseen miten Trumpin toinen presidenttikausi vaikuttaa toiseen ja kolmanteen pilariin ei oteta kantaa. 

Suurvallat havittelevat valtaa pohjoisessa eri tavoin

Arktisen alueen uudessa kilpajuoksussa Venäjä on ollut aloitteellinen. Se on viimeisen vuosikymmenen aikana kunnostanut Neuvostoliiton aikaisia tukikohtia arktisella alueella ja provosoi muuta maailmaa jo vuonna 2007 pystyttäessään titaanista valmistetun Venäjän federaation lipun pohjoisnavan alle meren pohjaan. Kirja tuo hyvin esiin Venäjän näkökulman sisäisine ristiriitoineen. Arktisen alueen tärkeyttä korostetaan linjapapereissa, mutta todellinen panostus alueeseen on vaihdellut. Kansainvälinen yhteistyö tunnustetaan, mutta vain silloin kun se hyödyttää Venäjää itseään. Länsimaat nähdään eksistentiaalisena uhkana, jota vastaan tulee puolustautua.

Luetellessaan sotilaallista infrastruktuuria teos jättää kuitenkin turhan myönteisen kuvan maan arktisesta etumatkasta. Venäjä on Natoa edellä, jos tukikohtia ja läsnäoloa katsotaan määrällisesti, mutta sillä on myös paljon ongelmia pohjoisen infrastruktuurinsa kehityksessä. Koillisväylästä ei ole Venäjän imperialistisen sodankäynnin takia tullut uutta silkkitietä rahtiliikenteelle Kiinan ja Euroopan välillä, kuten aiemmin oli povattu. Suuret maakaasuhankkeet kärsivät korruptiosta, ja massiivisten verohelpotusten vuoksi kaasuntuotanto ei juuri kerrytä sotakassaa.

Kiinan arktisia ambitioita käsitellään suhteessa Venäjään ja Kiinan kasvavaan vastakkainasetteluun lännen kanssa. ”Lähes arktisena valtiona” Kiina tarvitsee muita isännöimään toimintaansa alueella, mutta yhteistyö länsimaiden kanssa on kariutunut turvallisuushuolien vuoksi. Kiinalla on julkilausuttu strategia tieteellisten ja sotilaallisten intressien sekoittamisesta, joten esimerkiksi Kemijärven lentokentän myymisen torppaaminen oli Suomelta perusteltu päätös. Venäjä on jäänyt Kiinan ainoaksi väyläksi arktiselle alueelle. Venäjä on riippuvainen Kiinasta taloudellisesti, mutta koska Kiina haluaa ylläpitää kauppasuhteita myös länteen, voi liian tiivis yhteistyö haitata Kiinan mainetta. 

Yhdysvallat heräsi melko myöhään arktiseen kilpajuoksuun. Strategiassaan se painottaa liittolaisuuksia, kestävyystavoitteita ja kansainvälisen oikeuden merkitystä. Aika näyttää, kuinka paljon tämä tulee muuttumaan Trumpin toisella presidenttikaudella. Tätä mahdollisuutta kirjoittajat eivät tule pohtineeksi. Samassa luvussa käsiteltävän Kanadan osuudessa painotetaan yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa. Tämänkin pysyvyys jää kysymysmerkiksi sillä Trump on esimerkiksi toistuvasti ehdottanut myös Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin. 

Lapin yliopiston tutkimusprofessorin Timo Koivurovan luku Arktisesta neuvostosta tuo kaivattua vaihtelua sotilasstrategiaa painottavaan teokseen. Alueen tärkeimmän foorumin yhteistyö oli heikentynyt jo vuoden 2014 Krimin valtauksen myötä ja jäätyi lähes kokonaan vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen. Yhteistyö Venäjän kanssa on vastoin yleistä käsitystä silti jatkunut, vaikkakin vain hallinnollisella tasolla. Arktiselle neuvostolle ei ennusteta suuria poliittisia saavutuksia lähitulevaisuudessa, mutta merkittävä huomio on sen kaikkien jäsenten, mukaan lukien Venäjän, sitoutuminen organisaation ylläpitämiseen ja sen työn jatkamiseen. 

Teknologinen kehitys luo uusia uhkia

Arktinen alue geopolitiikan murroksessa antaa kattavan katsauksen eri aselajeista ja sodankäynnin muodoista, mutta välillä tuntuu, että se unohtaa arktisen fokuksensa. Globaalin ydinasearsenaalin läpikäynnin lisäksi kirjassa käsitellään kemiallisia ja biologisia aseita sekä avaruustoimintaa. Luvut seuraavat kaavaa, jossa ensin avataan aselajin käyttöhistoriaa sekä globaaleja varastoja ja vasta lopuksi pohditaan vaikutusta arktiselle alueelle. 

Arktisen alueen harva asutus ja tuulinen ilmasto luovat otolliset edellytykset kohdistetuille kemiallisille iskuille, vaikka aseiden kerrotaan myös muodostavan ympäristöongelmia. Biologisten aseiden kehityksessä uuden ajanjakson arvioidaan alkaneen, sillä nanoteknologia ja tekoäly mahdollistavat uusien biologisten aseiden kilpavarustelun. Avaruusteknologia arktisella alueella on tärkeää ei vain arktisen alueen vaan myös sen globaalin ulottuvuuden vuoksi. Arktinen infrastruktuuri tukee avaruustoimintaa globaalisti.

Merikaapelien toistuvien sabotaasien muodostaman hybridiuhan lisäksi kirja esittää jokseenkin kyynisen kuvan arktisen alueen politiikasta. Alkuperäiskansojen aseman parantaminen, luonnonsuojelu ja militarismin vastustaminen kehystetään otolliseksi maaperäksi Venäjän hybridivaikuttamiselle. Huippuvuoret esitetään myös erityisenä hybridisodankäynnin pesäkkeenä konfliktia korostavassa narratiivissa, josta olen aiemmin kirjoittanut.

Visuaalinen teos rakentaa tarinaa arktisen alueen kilpajuoksusta

Teoksen suurin vahvuus on sen sisällöllinen monipuolisuus. Analyyseissä ei kuitenkaan päästä kovinkaan syvälle, kun jokainen erityisalue pitää tiivistää reilun kymmenen sivun lukuun. Arktista aluetta aktiivisesti seuraavalle teos ei tarjoa paljonkaan uutta, mutta kokoaa yksiin kansiin lähes kaiken oleellisen realistisen koulukunnan suurvaltapolitiikan näkökulmasta. Kirja ei tarkastele ainoastaan arktista aluetta, vaan liittää sen osaksi laajempaa analyysiä ”geopolitiikan murroksesta”. Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä kilpailu on kiristynyt eikä yhteisiä sääntöjä enää noudateta.

Teos ei ota vahvasti kantaa puolin tai toisin, mutta tietty sokeus omalle narratiiville kummittelee läpi kirjan. Mureneva maailmanjärjestys ja suurvaltapolitiikan paluu pakottavat keskittymään puolustukseen, vaikka yhteistyötä tarvittaisiin ihmiskunnan kohtalonkysymysten ratkaisemiseksi. Suomi on osana länttä silti historian oikealla puolella. Globaalin etelän syytökset kaksinaismoralismista mainitaan, mutta niihin ei juuri tartuta. Venäjän ja Kiinan valikoivasta suhtautumisesta kansainväliseen oikeuteen jaksetaan muistuttaa, mutta ajatus, että länsimaissa tehtäisiin samoin ei nouse esiin. 

Kirjan useat kartat ja infografiikat tukevat tekstiä ja tekevät paketista raikkaan informatiivisen. Kustantaja AtlasArt onkin kirjojen ohella erikoistunut sisustuskarttoihin. Muun muassa maiden sotilaallinen infrastruktuuri, aluekiistat, arktiset luonnonvarat, kauppareitit ja jopa Venäjän Bastion-puolustuskonsepti esitetään esteettisesti yhtenäisellä graafisella tyylillä. Kirjan realistinen näkökulma korostuu myös grafiikan osalta sillä arktisen merijään hupenemista tai muuta ilmastonmuutokseen liittyvää, jonka luulisi vaikuttavan alueen geopolitiikkaan, ei esitetä lainkaan.

Puutteistaan huolimatta Arktinen alue geopolitiikan murroksessa sopii hyvin maailmanpolitiikasta kiinnostuneelle tai aihetta opiskelevalle, joka haluaa laajentaa alueellista ymmärrystään pohjoiseen. Lukijan tulee kuitenkin muistaa, mitä valittu näkökulma rajaa ulkopuolelleen.