Euroopan unioni korostaa juhlapuheissaan ihmisoikeuksia, ilmastokriisiä ja globaalia oikeudenmukaisuutta, mutta käytännössä ulkopolitiikkaa ohjaavat taloudelliset intressit ja vallan perinteiset rakenteet, sanoo Euroopan parlamentin jäsen Merja Kyllönen (vas.). The Ulkopolitistin haastattelussa Kyllönen kertoo, miten vanhakantaiset asenteet ja uuskolonialistiset toimintatavat määrittävät EU:n suhdetta maailmaan – vaikka siitä ei ääneen puhuttaisikaan.

Euroopan unionin ulkopolitiikassa tuulee.

Donald Trump on palannut Valkoiseen taloon. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu kohta neljättä vuotta. Lähi-idän tilanne on edelleen räjähdysherkkä. Miten EU kestää ulkoisten paineiden ristitulessa, kun samalla pitäisi valmistautua unionin laajentumiseen?

Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuta suurvaltapolitiikan jännitteistä – EU:n ja Yhdysvaltojen tai esimerkiksi Intian ja Venäjän keskinäisten suhteiden muuttumisesta, joista haastateltava myös huomauttaa – vaan kolonialismin paluusta ja siitä, miten EU ajaa ulkopolitiikassaan kaksilla rattailla. Vasemmistoliiton euroedustaja ja siellä Euroopan parlamentin vasemmistoryhmään kuuluva Merja Kyllönen haluaa kertoa kulissien takana piilevästä vallasta, asenteista ja vanhakantaisuudesta.

Siitä, kuinka juhlapuheissa kyllä ollaan huolissaan nälänhädästä ja ilmastokriisistä, mutta käytännön tasolla ollaan lähinnä kiinnostuneita raaka-aineiden saatavuudesta, yksittäisten eurooppalaisten pelastamisesta pulasta ja maahanmuuton torppaamisesta.

“Olen aina tiennyt, että täällä ajetaan kaksilla rattailla”, Kyllönen sanoo.

“Täällä on uusi kolonialismin aika kulisseissa. Siitä ei puhuta, mutta se on realiteetti vuoropuheluissa ja neuvottelussa”, hän toteaa myöhemmin haastattelussa.

Kyllönen edustaa Euroopan parlamentissa Euroopan yhtynyt vasemmisto/Pohjoismaiden vihreä vasemmisto -vasemmistoryhmää (Left-GUE/NGL). Sitä johtavat ranskalainen Manon Aubry ja saksalainen Martin Schirdewan, ja se on parlamentin kahdeksasta poliittisesta ryhmästä toiseksi pienin. Vasemmistoryhmällä on 46 jäsentä, kun parlamentissa jäseniä on yhteensä 720.

Piskuisen Suomen Vasemmistoliitto näyttelee ryhmässä kokoaan suurempaa roolia, sillä se kuuluu hyvän eurovaalituloksensa myötä ryhmän suurimpien jäsenpuolueiden joukkoon. Vain ranskalainen, Jean-Luc Mélenchonin johtama Alistumaton Ranska, italialainen Viiden tähden liike ja kreikkalainen Syriza ovat sitä suurempia. Taakse jää esimerkiksi saksalainen Linke. Vasemmistoliiton painoarvoa kuvaakin esimerkiksi puolueen entisen puheenjohtajan Li Anderssonin nimitys merkittävään asemaan europarlamentin työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunnan puheenjohtajaksi. Näin Andersson on ainoa suomalaismeppi, joka toimii valiokunnan puheenjohtajana.

Toisin kuin esimerkiksi parlamentin suurin ryhmä, keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolueen ryhmä EPP, Kyllösen edustama vasemmistoryhmä ei harjoita ryhmäkuria. Edustajat toimivat oman vakaumuksensa perusteella, ja ryhmään mahtuu monenlaisia näkemyksiä – myös niitä, jotka ovat vastustaneet parlamentin Ukrainaa koskevia päätöksiä, tai antaneet tukensa Venezuelan vasemmistodiktaattorille.

Kaksilla rattailla ajaminen koskeekin myös vasemmistoa, vaikka Kyllönen pyrkii puolustelemaan sitä demokratialla.

“Jokainen saa ajatella omilla aivoillaan ja tehdä, miten parhaaksi näkee. Se tekee tästä vaikean asian”, Kyllönen sanoo.

Samalla hän piikittelee EPP:tä “todella radikaalista” ryhmäkurista ja kysyy, miten hyvin se sopii demokraattisuutta korostavaan Euroopan unioniin.

Vasemmistoryhmässä jakolinja kulkee eteläisen vasemmiston ja pohjoisen punavihreän vasemmiston välillä, joista jälkimmäisessä parlamentaarikot Kyllösen mukaan “löytävät toisensa”.

“Se ajattelu on uudenaikaisempaa”, hän sanoo.

Sen lisäksi, että vasemmistoryhmää itsessään voidaan pitää melko marginalisoituneena Euroopan parlamentissa, myös itse parlamentin mahdollisuudet vaikuttaa EU:n ulkopoliittiseen linjaan ovat rajalliset. Ulkopolitiikkaa johtaa EU:n korkea edustaja, virolainen Kaja Kallas, joka kuitenkin käytännössä on pitkälti riippuvainen jäsenvaltioiden kyvystä tehdä päätöksiä yksimielisesti. Viime aikoina tätä yksimielisyyttä on haastanut varsinkin Unkarin Viktor Orbán.

Tästä huolimatta Kyllönen näkee, että Brysselissä omalla työllä pystyy vaikuttamaan.

“Keskeistä on olla ahkera ja päästä mukaan pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, hän sanoo.

Kyllönen korostaa, että yksittäisen mepin vaikutusmahdollisuudet riippuvat pitkälti omasta aktiivisuudesta, verkostuneisuudesta ja persoonasta. Isoin haaste on kuitenkin edelleen se, ettei yhteisiä nimittäjiä ole helppoa löytää EU:n isoissa pöydissä.

Asiaa ei helpota, että EU:ssa on tällä hetkellä valtatyhjiö. Varsinkin ulkopolitiikasta puuttuu johtajuutta, kun Saksa valmistautuu ennenaikaisiin vaaleihin ja Ranska on poliittisessa kriisissä. Samalla kansallisesti vahvemmin pärjäävä Espanja ottaa tilaa, Kyllönen arvioi.

Hänen mielestään Suomen ja muiden pienten jäsenmaiden pitäisi itse lähteä rakentamaan itsensä näköistä unionia. Keskeistä tässä näkemyksessä on jättäytyä ulos suurvaltapoliittisesta nollasummapelistä ja keskittyä EU:n tulevaisuuden kannalta keskeisiin kysymyksiin: Miten vastataan ilmastossa ja ympäristössä tapahtuneisiin peruuttamattomiin muutoksiin? Miten huolehditaan kansalaisten osaamistasosta disinformaation kyllästämässä maailmassa? Miten rakennetaan turvallisuutta isossa kuvassa, digijättien aikakaudella?

 Olen miettinyt, että tälle olisi tilausta”, Kyllönen sanoo.

“Mikään ei estä meitä olemasta veturi, joka käynnistäisi vuoropuhelun ja toimisi herätteenä Ranskalle ja Saksalle.”

Mutta palataan siihen, mistä tämä haastattelu alkoi.

Kyllösen mukaan uuskolonialistiset ajattelutavat ja asenteet ovat pesiytyneet osaksi parlamentin arkea. Sitä ei hänen mukaansa nähdä julkisesti, esimerkiksi täysistunnoissa edustajien puheissa, vaan suljettujen ovien takana parlamentin jäsenten neuvotellessa vaikkapa päätöslauselmista.

Syypäitä ovat Kyllösen mukaan erityisesti vanhat siirtomaavallat, kuten Ranska ja Belgia. Hän kuvaa asetelmaa “härskiksi” ja “irvokkaaksi”, etenkin kun täysistunnossa äänenpainot korostavat ihmisoikeuksia.

Kyllönen ei kiistä, etteivätkö ongelmalliset asenteet näkyisi myös suomalaisten keskuudessa.

“Mutta me emme ole ainakaan olleet yhtä räikeitä”, hän väittää.

Kyllönen tuntuukin haluavan profiloitua uuden roolinsa kautta: hän toimii puheenjohtajana valtuuskunnassa, joka vastaa EU:n suhteista Afrikan unionin parlamenttiin. Haastattelussa hän vie keskustelua  erityisesti Afrikkaan ja afrikkalaisiin.

Maanosa on EU:n perspektiivistä taloudellisesti kiinnostava, koska sieltä löytyy paljon raaka-aineita ja halpaa työvoimaa. Kiina, Yhdysvallat, mutta myös Eurooppa ja muut toimijat haluavat hyötyä näistä resursseista. Myös tässä näkyy kolonialistinen näkökulma, Kyllönen huomauttaa.

Lähestymistapa on ongelmallinen myös silloin, mikäli Eurooppa haluaa estää maanosaan kohdistuvaa maahanmuuttoa. Jos samalla riistetään maanosaa, viedään sen resurssit ja köyhdytetään maa, mitä muita vaihtoehtoja paikalliselle väestölle jää kuin suunnata muualle etsimään parempaa elämää?

Kyllösen mukaan EU:n afrikkalaiset kumppanimaat antavat “jatkuvasti” palautetta kaksilla rattailla ajamisesta. Pikavoittojen sijaan huomio pitäisikin siirtää paikalliseen kehitykseen: Euroopan pitäisi olla aidosti kiinnostunut toisten tarpeista sen sijaan, että se saarnaisi kumppanimailleen ylevistä periaatteista, kuten demokratiasta.

“Perusasioiden pitää olla kunnossa, jotta sen päälle voi rakentaa uutta. Kaikkein herättävin saamani kommentti on ollut se, miten on mahtavaa, Merja, että haluat keskustella demokratiasta, mutta kuinka moni haluaa keskustella demokratiasta, kun ei ole ruokaa?”

Suurin eurooppalaista vasemmistoa yhdistävä tekijä on Kyllösen mukaan toive rauhantyön kunnian palauttamisesta. Hän muistuttaa, että EU on perustunut ajatukselle siitä, ettei sotia enää koskaan käytäisi.

“Nyt on tuudittauduttu siihen, että rauha on pysyvä tila, mutta näinhän ei ole”, hän sanoo.

“Rauha lähtee kaikista meistä, varsinkin meistä, jotka olemme mukana päätöksenteossa. Me elämme öyhötyksen aikaa – jos katsoo täysistuntoja, ihan sama missä maassa, se on öyhötystä, voimantuntoista puhetta, jossa koetetaan opettaa toinen toistamme. Harva haluaa rakentaa kompromisseja. Kaikki haluavat vain olla oikeassa ja kuvata sitä, miten minun totuuteni on ainoa oikea. Rauhantyö on syvimmässä olemuksessaan asioiden rakentamista sekä toisten ihmisten mukaan ja huomioon ottamista.”

Kyllösen mukaan tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuunnellaan todella, mitä vaikkapa afrikkalaiset kumppanit oikeasti tarvitsevat.

Keskustelu rauhasta on myös yhdistetty kompromisseihin Ukrainassa. Kyllösen mukaan rauhantyö tarkoittaisi Ukrainan osalta sitä, että sota pitäisi saada “kestävään päätökseen, jossa Ukraina ei ole se, joka maksaa kalliin hinnan”.

“Se pitää tehdä niin, että Ukrainaa ei uhrata. Se riski on tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.”

Kyllönen korostaa, että tarvitaan johtajia, jotka kykenevät viemään keskustelua oikeaan suuntaan ja vähentämään “öyhötyksen” määrää. Samalla pitäisi muuttaa ajattelutapaa, jotta ylipäätään pystyttäisiin vastaamaan sodan ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin ihmiskunnan suuriin kohtalon kysymyksiin.

“Suurin huoli Euroopassa on, että tulee sota, maailmansota ja planeetan tuhoutuminen, koska me olemme niin helvetin ahneita.”

Kyllönen puhuu mulle-kaikki-heti-ajattelusta, mutta tunnistaa, että tämänkaltaista kyseenalaista ja osin ongelmallista ajattelua on juurtunut myös omaan ryhmään.

“Ei tämä omakaan pesä ole puhdas. Se hyötynäkökulma, miten itse toimitaan, on välillä hyvin ristiriitainen.”

Kaikkea ei pystytä Kyllösenkään mielestä ratkaisemaan pelkästään neuvottelemalla. Hän myöntää, että vasemmistoryhmän sisällä kulkee selkeä kahtiajako niiden välillä, jotka pitävät eurooppalaista puolustusyhteistyötä tarpeellisena, ja niiden, jotka edelleen uskovat aseistariisunnan ihanteeseen. Huoli Euroopan turvallisuustilanteen murenemisesta kuitenkin yhdistää näitä kahta kuppikuntaa.

Vaikka osa poliitikoista edelleen uskoo neuvottelemisen ensisijaisuuteen, Kyllönen muistuttaa, että on tilanteita, joissa diplomatia ei riitä.

“Sanoin yhdelle tällaiselle kollegalle, että jos istut puutarhatuolissa, ja naapuri tulee ja lyö sinua lapiolla päähän eikä lopeta, niin ajatteletko, että pääset siitä neuvottelemalla, vai tarvitseeko sinun välttämättä ottaa joku astalo, ettet ole hengettömänä?”