Yhdysvaltain H-1B-viisumijärjestelmä on ollut hiljainen mutta tehokas pehmeän vallan väline, joka houkuttelee maailman huippuosaajia amerikkalaisen vaikutuspiiriin. Nyt järjestelmän politisoituminen ja kilpailijamaiden nousu uhkaavat murentaa Yhdysvaltain strategista etulyöntiasemaa.

Maahanmuutto jakaa mielipiteitä Yhdysvaltain politiikassa, mutta yllättävä jakolinja on syntynyt republikaanien sisällä – ei rajamuureista tai turvapaikanhakijoista, vaan korkeasti koulutettujen työviisumeista. Axiosin, Politicon ja Bloombergin mukaan teknologiateollisuuden kannalta keskeinen H-1B-ohjelma on nyt poliittinen kiistakapula nationalistien ja uutta MAGA-suuntausta edustavien teknologiajohtajien välillä. Siinä missä perinteiset konservatiivit haluavat leikata kaikenlaista maahanmuuttoa, monet startup-sijoittajat ja yrittäjät puolustavat ohjelmaa innovaation ja kansainvälisen vaikutusvallan lähteenä. Jakautuminen paljastaa, ettei korkeasti koulutettujen maahanmuutto ole enää vain kotimainen työvoimakysymys, vaan yhä selkeämmin geopoliittinen strateginen valinta.

American Immigration Councilin tutkimusten mukaan H-1B-ohjelma otettiin käyttöön vuonna 1990 keinona houkutella osaajia aloille, joilla Yhdysvalloilla oli työvoimapulaa – erityisesti teknologian, tieteen ja insinööritieteiden alalla. Tämä erityisviisumi korkeasti koulutetuille ulkomaalaisille, erityisesti teknologia- ja IT-alan ammattilaisille, mahdollistaa työskentelyn maassa aluksi kolmen vuoden ajan, ja se on jatkettavissa enintään kuuteen vuoteen. Useimmat hakijat tulevat Intiasta, ja nykyään moni työllistyy suuriin teknologiayrityksiin, kuten Googlelle tai Microsoftille. 

Ohjelma suunniteltiin alun perin tilapäiseksi ratkaisuksi, mutta siitä tuli nopeasti paljon enemmän. 1990-luvun lopulla teknologia-alan räjähdysmäinen kasvu teki H-1B-ohjelmasta välttämättömän. Se loi rakenteellisen väylän globaalille osaamiselle Yhdysvaltoihin, mikä puolestaan tuotti patentteja, tieteellistä yhteistyötä ja taloudellista kasvua. Yliopistot alkoivat räätälöidä tutkinto-ohjelmiaan ohjelman ympärille, ja yritykset rakensivat rekrytointiprosessejaan sen varaan. H-1B-viisumin saaneet muodostivat 2010-luvulle tultaessa keskeisen osan Yhdysvaltojen korkeakoulutetusta teknologia- ja tiedetyövoimasta.

Kansainvälinen osaajavirta on samalla vahvistanut Yhdysvaltojen pehmeää valtaa, kuten Brookings Institution ja Council on Foreign Relations ovat todenneet. Kun maailman fiksuimmat ja lupaavimmat ihmiset Intiasta, Kiinasta, Britanniasta tai Nigeriasta saavat mahdollisuuden opiskella ja työskennellä Yhdysvalloissa, he usein omaksuvat amerikkalaisia arvoja ja toimintatapoja, joita he voivat levittää kotimaahansa. Monista tulee linkkejä kahden maan välille – olipa kyse tutkimusyhteistyöstä, startup-sijoituksista tai diplomatiasta. Pehmeä valta ei rakennu vain kulttuuriviennistä vaan myös jaetuista kokemuksista, ja H-1B-järjestelmä on hiljaisesti tuottanut juuri tätä vaikutusvaltaa jo yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Muitakin kohdemaita tarjolla taidokkaimmille

Yhdysvaltain valta-asema kansainvälisten huippuosaajien kohdemaana on kuitenkin uhattuna. USCIS:n tilastojen mukaan H-1B-viisumien kysyntä ylittää vuosittaisen 85 000 luvan tarjonnan moninkertaisesti. Hakijat joutuvat satunnaiseen arvontaan, ja prosessi on monelle pitkä ja epävarma. Erityisesti Intiasta tulevat työntekijät saattavat joutua jonottamaan pysyvää oleskelulupaa (green card) jopa vuosikymmenen ajan, mikä vaikeuttaa pitkäaikaista asettumista ja integroitumista. Samaan aikaan muun muassa Kanada ja Saksa ovat modernisoineet omia järjestelmiään ja tarjoavat nopeutettuja viisumeita ja helpompia pysyvän oleskelun polkuja – ja näin houkuttelevat osaajia, jotka olisivat ennen valinneet Yhdysvallat.

Ajatuspajat Carnegie Endowment for International Peace ja RAND Corporation ovat korostaneet, että tällä kehityksellä on selkeät ulkopoliittiset seuraukset. Jos Yhdysvallat menettää vetovoimansa globaalien huippuosaajien silmissä, se ei vain heikennä teknologista kilpailukykyään, vaan myös menettää vaikutusmahdollisuuksiaan tulevaisuuden kansainvälisiin johtajiin. Järjestelmä rakoilee, juuri silloin, kun kilpailu vaikutusvallasta kiihtyy. Viisumien rajallinen määrä yhdistettynä pitkittyneisiin prosesseihin on johtanut siihen, että yhä useampi korkeasti koulutettu ulkomaalainen valitsee toisen maan. Kyseessä ei ole vain kilpailukysymys yrityksille – se on kysymys siitä, missä seuraavan sukupolven globaalit verkostot ja innovaatiot syntyvät.

Yhdysvalloissa on tapana käsitellä maahanmuuttoa sisäpoliittisena kysymyksenä – ja usein pelon, talouspaineen tai kulttuurisen identiteetin kautta. Korkeasti koulutettu maahanmuutto ei kuitenkaan ole vain työpaikkoja täyttävä tilasto, vaan myös geopoliittinen voimavara. H-1B-järjestelmän tulevaisuus kertoo, kuinka pitkälle Yhdysvallat on valmis puolustamaan omaa rooliaan maailman innovaatiokeskuksena – ja haluaako se ylipäätään pysyä sellaisena. Jos Yhdysvallat ei onnistu pitämään kiinni globaalista osaajista, joku toinen maa tarttuu kyllä tilaisuuteen. 

Yhdysvallat ei enää ole ainoa unelmakohde maailman lahjakkuuksille, ja jos H-1B-järjestelmän kriisitilaa ei ratkaista, monet näistä osaajista rakentavat uransa muualla. Toisin kuin fyysiset rajat tai aseelliset liittoumat, pehmeä valta rakentuu vuosikymmenten verkostoista, koulutuksesta ja mahdollisuuksista. 

Yhdysvaltojen kyky houkutella osaajia ympäri maailmaa on ollut ratkaiseva osa sen ulkopoliittista strategiaa. Jos järjestelmän annetaan rapautua, ei kyse ole vain kilpailukyvyn menetyksestä teknologian saralla, vaan myös siitä, että Yhdysvallat menettää vaikutusvaltaa maailmanlaajuisessa arvojärjestelmässä.

Kansallisidentiteetti tahallisessa muunnoksessa

Käynnissä oleva poliittinen kiista ei ole pelkästään sisäpoliittinen mittelö, vaan se heijastaa syvempää jännitettä Yhdysvaltojen roolista globaalina johtajana. Nationalistinen vetäytyminen ja pelko ulkopuolisesta osaamisesta voivat hetkellisesti vedota äänestäjiin, mutta pitkässä juoksussa ne asettavat amerikkalaisen pehmeän vallan ytimeen syövyttävän särön. 

Nykyinen geopoliittinen asetelma tekee selväksi, että kysymys H-1B-viisumeista ei ole pelkkä tekninen tai hallinnollinen yksityiskohta, vaan symbolinen ja käytännöllinen osoitus siitä, millaista tulevaisuutta Yhdysvallat tavoittelee. Trumpin hallinnon aikana maa pyrkii vetäytymään monilta kansainvälisiltä areenoilta, mutta käyttää samalla vaikutusvaltaansa määrätietoisesti erityisesti kauppapolitiikassa ja kansallisessa sääntelyssä. Viisumipolitiikka asettuu tähän laajempaan kontekstiin: se heijastaa valintaa siitä, nähdäänkö kansainvälinen osaajaliikkuvuus uhkana vai välineenä strategisen vaikutusvallan kasvattamiseen. Jos Yhdysvallat haluaa säilyttää asemansa maailmanlaajuisena innovaation, koulutuksen ja arvojohtajuuden keskuksena, sen on suojeltava ja päivitettävä niitä rakenteita – kuten H1B-järjestelmää – jotka ovat tämän aseman mahdollistaneet.

Mutta ehkä tulevaisuuden suurin käänne ei ole siinä, että osaajat muualta maailmasta kääntävät katseensa toisaalle. Myös yhdysvaltalaiset itse alkavat tehdä niin. Kun parhaat teknologiayritykset ja tutkimusinfrastruktuuri valuvat ulos maasta, ja samaan aikaan maan sisällä yliopistojen autonomia ja tutkimusrahoitus joutuvat poliittisen hyökkäyksen kohteiksi, ei ole kaukaa haettu ajatus, että myös Yhdysvaltojen oma tutkijareservi vuotaa ulkomaille. Siinä vaiheessa taistelu ei koske vain ulkomaalaisia viisuminhakijoita, vaan myös amerikkalaisia tutkijoita, ohjelmoijia ja startup-osaajia, jotka löytävät edellytykset kehitykselle muualla. Jos Yhdysvallat ei enää ole houkuttelevin vaihtoehto edes omilleen, kyse ei ole vain aivovuodosta, vaan kansallisen identiteetin tahallisesta muuntamisesta.