Australian työväenpuolueen murskavoitto toukokuun alun parlamenttivaaleissa päihitti gallupit ja yllätti suurimman osan politiikan seuraajista. Kolme vuotta vallassa istunut pääministeri Albanese sai vakaalla kampanjoinnilla historiallisen vahvan mandaatin keskustavasemmistolaiselle politiikalleen. Samalla yhä riitaisampi oikeisto-oppositio on vaarassa ajautua täysin merkityksettömään asemaan Australian politiikassa.

Vappuviikolla 2025 Kansainyhteisön maissa käytiin kahdet parlamenttivaalit, joiden lopputulosta tuskin kukaan olisi osannut vielä vuodenvaihteessa ennustaa. Kanadassa tuore pääministeri Mark Carney johdatti liberaalipuolueen ennennäkemättömään kannatuskäänteeseen ja vaalivoittoon. Lähes yhtä suuri yllätys koettiin kuitenkin Australiassa, jossa ennakolta erittäin tiukkana pidetty kisa vaihtui vaali-iltana 3. toukokuuta työväenpuolueen murskavoittoon ja pääministeri Anthony Albanesen kunnianpalautukseen.

Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin tilanne oli näyttänyt aivan toisenlaiselta. Albanesen suosio oli ensimmäisen pääministerikauden aikana ehtinyt pahasti hiipua epäonnistuneen Voice-kansanäänestyksen ja pahenevan elinkustannuskriisin seurauksena. Oikeisto-opposition liberaalipuolueen ja kansallispuolueen muodostama koalitio oli alkuvuodesta 2025 noussut ärhäkän johtajansa Peter Duttonin johdolla mielipidemittausten kärkeen. Oppositiokoalitio odotti tilaisuutta tehdä historiaa, sillä Australiassa hallitus ei ollut vaihtunut vain yhden kauden jälkeen liki sataan vuoteen. Vaikka gallupit alkoivat vaalikampanjan aikana hienoisesti suosia työväenpuoluetta, vielä vaali-iltana moni ennakoi enintään vähemmistöhallitusta.

Vaan toisin kävi. Työväenpuolue saavutti historiansa suurimman vaalivoiton ja 94 paikkaa maan 150-paikkaisen parlamentin alahuoneeseen. Albanesen saavutus oli kaiken kaikkiaan hämmästyttävä, sillä hallitsevalle puolueelle on Australiassa hyvin harvinaista lisätä sekä ääni- että paikkamääräänsä ensimmäisen kauden jälkeen. Hallitus-oppositio-preferensseillä mitattuna työväenpuolueen lähes 55 % kannatus oli yksi maan lähihistorian korkeimmista.

Australian ehdokkaat järjestykseen asettavan siirtoäänivaalitavan ansiosta murskavoitto oli mahdollinen, vaikka valtapuolueiden yhteenlaskettu ääniosuus jäikin historiallisen alhaiseksi reiluun 65 prosenttiin. Työväenpuolue oli kuitenkin ensimmäistä kertaa vuosiin kärjessä myös ns. ensisijaisissa äänissä (First preference votes) ja lisäsi paikkojaan suhteellisella vaalitavalla valittavassa Australian senaatissa, vaikkei saavuttanut siellä lähellekään enemmistöä. Australiassa pakollinen äänestäminen sakon uhalla ilman poikkeussyytä takasi näissäkin vaaleissa korkean, noin 90 %, äänestysaktiivisuuden.

Oppositiokoalitiolle ja etenkin sitä kaupunkialueilla edustavalle liberaalipuolueelle tulos oli katastrofi. Puolue oli ottanut päätavoitteekseen vallata takaisin vuoden 2022 vaaleissa menettämiään suurkaupunkien vauraiden esikaupunkialueiden vaalipiirejä. Sen sijaan liberaalit hävisivät suuren osan lopuistakin esikaupunkipaikoistaan ja jäivät kokonaan ilman edustusta suurissa alueellisissa keskuksissa Perthissä ja Adelaidessa. Kirsikkana kakun päällä puoluejohtaja Dutton sai tilaisuutensa tehdä historiaa olemalla Australian ensimmäinen oppositiojohtaja, joka hävisi oman vaalipiirinsä ja putosi parlamentista. Koalition toinen puolisko, maaseudun konservatiiveja edustava kansallispuolue, vankisti kannatustaan kaupunkien ulkopuolella, mutta joutui voimattomana katselemaan liberaaliliittolaistensa romahdusta. 

Riippumattomat ehdokkaat säilyttivät vaaleissa lähes kaikki paikkansa, mutta pienemmille puolueille vaali-ilta ei tarjonnut juuri voittoja. Vihreiden heikko tulos suurkaupunkien keskustoissa johti siihen, että puolue menetti kolme neljästä alahuoneen edustajastaan, mukaan lukien puheenjohtajansa Adam Bandtin. Australian pirstaloitunut laitaoikeisto ei onnistunut tälläkään kertaa nousemaan merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Mitkä tekijät siis johtivat työväenpuolueen voitonjuhliin? Näyttää siltä, että Trump-efekti ei ollut Australiassa yhtä ratkaisevassa roolissa kuin Kanadassa, vaikka tiettyjen oppositiopoliitikkojen MAGA-flirttailu tuskin auttoi epävarmojen äänestäjien houkuttelussa. Sen sijaan suurempana syynä saattoi olla tiukan oikeistolaisena pidetyn oppositiojohtaja Duttonin matala henkilökohtainen kannatus ja opposition hämmentävän heikosti sujunut vaalikampanja, joka oli täynnä epärealistisia ja epäsuosittuja ehdotuksia muun muassa nopeasti rakennettavasta ydinvoimasta ja etätöiden rajoittamisesta. Globaalisti epävarmoina aikoina Albanesen lupaukset vakaasta johtajuudesta ja selkeästä linjasta vetosivat äänestäjiin selvästi koalition kulttuurisodan lietsontaa enemmän.

Voiton ansiosta Albanese sinetöi asemansa puoleen johdossa ja sai selkeän mandaatin toteuttaa haluamaansa politiikkaa kuluvalla vaalikaudella. Albanesea pidetään puolueensa ”vasemmistosiiven” edustajana, joten äänestäjillä on lupa odottaa tulevalta hallitukselta varsin merkittäviä valtiovetoisia toimia. Etenkin asuntopolitiikassa ja ilmastopolitiikassa puolueella on suuret vaalilupaukset lunastettavaan, eikä juuri tekosyitä jahkailuun.

Oppositiolle shokkitappio johti sen vaalimenestyksen vuosikymmenten ajan taanneen koalition välirikkoon. Liberaalipuolueen valittua ensimmäiseksi naispuheenjohtajakseen maltillisen Sussan Leyn kansallispuolue ilmoitti irtaantuvansa vaaliliitosta voidakseen paremmin ajaa konservatiiviäänestäjilleen tärkeitä tavoitteita, kuten luopumista Australian ilmastotavoitteista. Opposition astellessa tietoisesti kohti hajaannusta ja poliittisesti irrelevanttia asemaa moni näkeekin Albanesen varmistaneen itselleen hyvin todennäköisesti jo kolmannen pääministerikauden.

Mutta niiden, joille vappuviikon vaalitulokset ovat todiste keskustavasemmiston lopullisesta voittokulusta Kansainyhteisössä, kannattaisi pitää silmällä Britanniaa. Samalla viikolla käytiin nimittäin kolmannetkin vaalit, Iso-Britannian tiettyjen maakuntien paikallisvaalit, joissa Nigel Faragen johtama oikeistopopulistinen Reform UK jyräsi vanhat valtapuolueet totaalisesti ja on sen jälkeen syöksynyt valtakunnallisessa kannatuksessa kärkipaikalle. Vaikka Australiassa populistista aaltoa ei näissä vaaleissa näkynyt, pääministerin on hyvä muistaa, että äänestäjien lojaliteetti valtapuolueita kohtaan on hyvin heikko ja epäonnistunut politiikka voi sulattaa kannatuksen pahemmin kuin roihuava maastopalo.