Vuosi sitten Nato järjesti huippukokouksensa Washington D.C.:ssä. Silloin juhlittiin Ruotsin jäsenyyden myötä muodostettua ”Pohjoisen linnaketta”, ylistettiin yhtenäistä tukea Ukrainalle ja julistettiin vedenpitävää yhteistä liittoumaa kaikkia niitä kohtaan, jotka haastavat länsimaisia demokraattisia arvoja. Silti Saksa ei edelleenkään halunnut antaa parhaita risteilyohjuksiaan Ukrainalle, eikä suuri osa jäsenmaista ollut halukas nostamaan puolustusbudjettiaan yli suositellun rajan bruttokansantuotteesta. Ukraina toivotettiin kyllä tervetulleeksi osaksi Natoa; sitten joskus, kun konflikti on jollain abstraktilla tavalla saatu päätökseen. 

Haagin tämänvuotinen kokous tapahtuu toisenlaisessa ilmapiirissä. Mietinnässä ovat puolustusbudjettien nostaminen kautta linjan, Yhdysvaltojen läsnäolo Euroopassa sekä Ukrainan konfliktin päättäminen.

Washingtonin optimismi vaihtuu selviytymistaisteluun

Washingtonin huippukokouksessa tehtiin myös puolustusta kehittäviä päätöksiä, kuten Joint Force Command (JFC) Norfolkin vastuualueen kehittäminen, operatiivisten alaesikuntien perustaminen sekä harjoitustoiminnan suuntaaminen kohti ajankohtaisia uhkakuvia. Yhdysvaltojen presidentinvaalien vaikutuksista ei kuitenkaan haluttu spekuloida julkisuudessa. Todellisuudessa Yhdysvaltojen presidentit ovat ajaneet keskeisiä kansallisia tavoitteitaan puoluekannasta riippumatta koko 2000-luvun ajan. Euroopassa on kuitenkin haluttu uskoa, etteivät puheet sotilaallisen painopisteen siirtämisestä Aasiaan toteutuisi. 

Presidentti Donald Trump on saanut viimein toisella kaudellaan eurooppalaiset konkreettisiin toimiin. Useat maat ovat tehneet panostuksia puolustukseen, eli hankkineet aselavetteja, palkanneet henkilöstöä ja muuttaneet organisaatioitaan lähemmäksi sodan ajan tarpeita. Presidentti Trumpin retoriikka on tunnetusti räväkkää, eikä se noudata perinteisiä diplomaattisia hyviä käytäntöjä, mutta ei myöskään kerro sanatarkasti hänen tavoitettaan. Esimerkiksi Ukrainan kanssa solmittu mineraalisopimus lientyi avoimen imperialistisesta siedettävään ja parhaimmillaan molempia hyödyttävään lopputulokseen.

Puheista huolimatta Yhdysvallat ei ole jättämässä Eurooppaa. Sen läsnäolo tulee kuitenkin vähenemään, ja esimerkiksi Naton harjoitusten johto- ja järjestämisvastuuta Yhdysvallat on jo siirtänyt muille leikkaamalla eurooppalaisten yksiköiden rahoitusta. Vähenevistä resursseista huolimatta Yhdysvaltojen panostus vanhalla mantereella säilyy vahvana useastakin syystä. 

Ensinnäkin Yhdysvaltojen Euroopan joukot on suunniteltu, kalustettu ja koulutettu taistelemaan suursotaa nimenomaan Euroopan mantereella. Niiden käyttäminen muuhun tarkoitukseen olisi haastavaa. Esimerkiksi Taiwanin puolustus tapahtuisi maantieteellisesti rannikkoisemmassa ympäristössä ja Yhdysvalloissa joukoille taas ei olisi realistista käyttöä. Suuret liikkeet vaatisivat suuria muutoksia organisaatiossa ja materiaalissa.

Toiseksi JFC Norfolkin uudella vastuualueella sijaitsevat Yhdysvaltojen kannalta kriittiset kulkuväylät ja luonnonvarat arktisella alueella. Vaikka presidentti päättäisikin valloittaa Grönlannin väkipakolla, hän menettäisi samalla Yhdysvaltojen tukialueet Skandinaviassa, jolloin valvonta ja tarvittaessa voimatoimet sekä Venäjää ja Kiinaa vastaan olisivat olennaisesti haastavammat pohjoisessa. 

Korjausvelkaa on runsaasti

Samalla Naton on kuitenkin varauduttava Yhdysvaltojen tähän asti tuottamien kriittisten sotilaallisten suorituskykyjen osittaiseen korvaamiseen manner-Euroopassa. Haagin huippukokouksen agendalla onkin ammusvarastojen kasvattaminen 30 prosentilla Euroopassa ja Kanadassa. Tämä on melko nopeasti vaikuttava toimenpide, jolla vähennetään riippuvuutta Yhdysvalloista.

Muut riippuvuudet ovatkin kiusallisempia suhteessa ratkaisuihin.  Amerikkalaisia sotilaita on Euroopassa noin 65 000. Verrattuna esimerkiksi Suomen kenttäarmeijan noin 280 000 sotilaaseen määrä ei vaikuta suurelta. Kuitenkin lähes puolet amerikkalaisesta sotavoimasta Euroopassa kuuluu ilmavoimiin tuottaen elintärkeitä toimintoja elektronisessa sodankäynnissä, logistiikassa ja ilmatankkauksessa. Lisäksi laivastolla on kykyä kohdentaa merkittävää suorituskykyä tarpeen mukaan. Vaikka Euroopan maat investoisivat satoja miljardeja puolustukseen, näiden puutteiden korvaaminen vie helposti vuosikymmenen.

Ydinaseiden osalta ratkaisu on enemmän toiminnallinen kuin materiaalinen kysymys. Yhdysvallat ylläpitää ilmavoimien taktisten ydinaseiden varastoa esimerkiksi Italiassa, Saksassa ja Hollannissa, joista voidaan iskeä rintamalinjalle joko paikallisen hyökkäyksen pysäyttämiseksi tai pelotteeksi. Vastaavia kykyjä on Ranskalla, joka ei ole aiemmin halunnut käyttää ydinaseitaan yhteiseen puolustukseen. Presidentti Emmanuel Macronin lausuntojen perusteella tämä saattaa kuitenkin olla muuttumassa. Ranska ilmoittaa olevansa avoin neuvotteluihin ydinasepelotteen myöntämisestä Naton johtorakenteen käyttöön.

Lisäksi Ranskalla ja Iso-Britannialla on sukellusveneestä laukaistavia strategisia ydinaseita, joilla pyritään ehkäisemään hyökkäyshaluja pelotteen kautta. Ongelmana kuitenkin on, että mikäli Yhdysvaltojen strateginen pelote häviää, pitäisi Euroopalla olla erittäin pitkälle hiottu ydinasesuunnitelma, jotta sillä voitaisiin luoda uskottava vastavoima Venäjän huomattavasti isommalle arsenaalille. 

Odotukset huippukokoukselle

Pääsihteeri Mark Rutte olisi voinut saada helpommankin alun Nato-uralleen. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Useat suuret maat ovat ilmoittaneet kasvattavansa puolustusmenojaan yli vaaditun kahden prosentin, ja presidentti Trumpin innoittamana tavoitetasoa ollaan Naton puolelta hilaamassa jo viiteen prosenttiin. Vuosikymmeniä jatkunut nälkäkuuri on kuitenkin supistanut useimpien maiden johto-, suunnittelu- ja hankintaorganisaatiot niin pieniksi, että puolustukseen suunnatun rahamäärän sijaan kehityksen määräävät käytettävissä olevat työntekijät ja teollisuuden tuotantokyky.

Tästä huolimatta kuulemme varmasti huippukokouksen yhteydessä uusista rahoituksista, hankkeista ja eurooppalaisesta yhteistyöstä. Suorituskyky kuitenkin paranisi vasta konkreettisilla yhteishankinnoilla, esimerkiksi ilmatankkauskoneilla, panssarivaunuilla ja tykistöllä. Suunta on oikea, mutta konkretiaa nähtäneen niukasti. Harjoitustoiminnan painopiste on kuitenkin jo siirtynyt yhä selkeämmin kollektiiviseen puolustukseen varautumiseen.

Ukrainan Nato-jäsenyyden suhteen ollaan todennäköisesti varovaisia, koska kyseinen asia on pöydällä Yhdysvaltojen ja Venäjän välisissä neuvotteluissa. Halusimme tai emme, se on kuitenkin suurstrateginen kysymys, joka määrittää idän ja lännen välistä voimatasapainoa Euroopassa. Jos viimevuotiselle julistukselle Ukrainan tulevaisuudesta Natossa haluttaisiin saada konkretiaa, Euroopan mailta vaadittaisiin huomattavia määriä sotilaallista tai diplomaattista panostusta ja riskinottoa. Nykyisen amerikkalaishallinnon tuki tälle tavoitteelle vaikuttaa vähäiseltä.

Odotukset kohdistuvat jälleen kerran Britanniaan, Saksaan ja Ranskaan. Nyt näillä valtioilla olisi mahdollisuus ottaa johtajuus liittyen ydinaseisiin sekä Ukrainan mahdolliseen aselepoon, jonka on hankalaa nähdä toteutuvan, jos alueelle ei aseteta länsimaisia joukkoja vaaralle alttiiksi. Vastuunkantoa esimerkiksi rauhanturvajoukkoina vaaditaan ensiksi Yhdysvaltojen ulkopuolelta alueella, joka ei ole sen pääasiallinen kiinnostuksen kohde. Arktinen suunta kiinnostaa Yhdysvaltoja joka tapauksessa, ja mineraalisopimuksen myötä maalla on intressejä myös Ukrainassa, joten suurten EU-maiden määrätietoinen toiminta rauhan edistämiseksi voisi edistää Yhdysvaltojen sitoutumista myös muun manner-Euroopan puolustukseen vahvemmin.