Kiinan noususta on hoettu iät ja ajat, mutta suomenkielinen tietokirja maan supervalta-aikeista on antanut odottaa itseään. Mika Hentusen ja Kristiina Heleniuksen teos täyttää aukon. Kirja on myös Suomen ulkopoliittisen linjan muutoksen ajankuva: lännen leiristä kirjoitettu teos on varsinainen Nato-Suomen Kiina-kirja.

Kiinaa käsitteleviä tietokirjoja on julkaistu Suomessa vähän, vaikka tilannetta ovat viime vuosina paikanneet tasokkaat ja kunnianhimoiset teokset – esimerkiksi Ari-Joonas Pitkäsen, Matti Purasen, Mika-Matti Taskisen ja Niko Vartiaisen Kiina Xi Jinpingin aikakaudella (Teos 2023) ja toimittaja Mari Mannisen Kiinaa käsittelevät teokset. Hentusen ja Heleniuksen teos jatkaa näiden kirjojen luomalla uralla, mutta lisää joukkoon myös yhdysvaltalaista suurvaltapoliittista ajattelua. 

Kirjoittajat ovat seuranneet suurvaltapolitiikkaa vuosikymmeniä – Hentunen pitkän linjan ulkomaantoimittajana, Helenius erilaisissa asiantuntijatehtävissä Yhdysvalloissa. Jo kansi punaisella pohjalla ja kultaisella lohikäärmeellä muistuttaa amerikkalaista nousevan Kiinan uhkakuvilla repostelevaa tietokirjallisuuden genreä. Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet (Tammi 2025) sopisikin vaikka washingtonilaisen Politics and Prose -kirjakauppaketjun Kiina-hyllyyn.

Ensimmäisessä osassa hahmotellaan Kiinan suuri suunnitelma, jonka ytimessä on pyrkimys haastaa Yhdysvaltojen globaali johtoasema. Teknologisen ylivoiman ja sotilaallisen varustautumisen ohella tarkastellaan muun muassa Kiinan tapoja hyödyntää kansainvälisiä instituutioita. Toinen osa taas pohtii, mikä voisi estää Kiinan suunnitelman toteutumisen. Sisäiset haasteet yhdistyvät ulkoiseen paineeseen: Yhdysvallat ei suostu syrjäytettäväksi, vaan kiristää otettaan kilpailussa. Kolmas osa tuo tarkastelun Suomen tasolle. Aiempi lämmin suhde Kiinan kanssa on päättynyt, Ähtärin pandat eivät enää palaa.

Analyysia lännen näkövinkkelistä

Valtavaa aihetta käsitellään tiukkojen teesien sijaan lukuisten haastattelujen kautta. Toimittajamaiseen tyyliin haastateltavien annetaan puhua, oma analyysi ei ole etualalla. Tässä Hentunen ja Helenius osoittavat erityisesti kattavan Yhdysvaltain-verkostonsa: haastateltavien joukossa on muun muassa Trumpin ensimmäisen hallinnon aikana ulkoministeri Mike Pompeon neuvonantajana työskennellyt Miles Yu. 

Yhteys on myös henkilökohtainen – kirjoittajat kertovat, miten Yu tuli osaksi heidän elämänpiiriään Heleniuksen opiskelijavaihdosta tutun isäntäperheen kautta. Ajatushautomo- ja bisnesmaailman edustajien näkemykset kuuluvat kirjan sivuilla erityisen hyvin, kiinalaisten hyvin heikosti. Kirjoittajat noteeraavat painotuksen itsekin sanomalla, että kiinalaisia oli vaikea saada haastateltavaksi.

Haastateltavien osalta epätasapainoinen lopputulos on olosuhteissa odotettava ja ymmärrettäväkin. Yhdysvaltalaisten kuuleminen on myös järkeenkäypää maailmassa, jossa Kiinan nousu ei voi tapahtua ilman Yhdysvaltojen haastamista. Kehystykset kuitenkin kierrätetään washingtonilaisessa pesukoneessa. Tässä lingossa esimerkiksi Donald Trumpin aloittamasta kauppasodasta tulee ihan järkevän kuuloinen projekti: kyse on vain epäreilun kauppataseen korjaamisesta. Kiinan opportunistinen käyttäytyminen ilmastokysymyksissä taas selittää Trumpin “kritiikkiä” ja Yhdysvaltojen lähtöä Pariisin sopimuksesta. 

Kirja onkin ennen kaikkea Kiina lännen silmin nähtynä, mikä sinänsä sopii myös Suomen uuteen, aiempaa lujemmin Yhdysvaltoihin nojaavaan ulkopolitiikan asentoon. Kiinan maailmaa voisi kutsua Nato-Suomen Kiina-kirjaksi. Suomi on valinnut supervaltansa.

Horjuntaa joissakin faktoissa 

Kirjaan on jäänyt jonkin verran virheitä, jotka kunnon editointikierros olisi voinut korjata. Avauskappaleen keskeinen käsite, kansallinen virkoaminen, on romanisoitu virheellisesti aivan toisen käsitteen mukaan; toisaalla kirjoitusmerkkejä on jäänyt pois lanwei-sanasta. Kiinantaitoinen lukija huomaa muitakin pieniä kielivirheitä. 

Lisäksi jotkin Hentusen ja Heleniuksen kirjan Kiina-kuvauksista ovat virheellisiä. Horjuntaa on esimerkiksi Hongkongin mielenosoitusten summauksessa: kirjan mukaan Kiina murskasi mielenosoituksia kansallisen turvallisuuden lain tultua voimaan vuonna 2020. Tosiasiassa suuret mielenosoitukset marssittiin jo edeltävänä vuonna – kyseinen laki kun teki niistä pitkälti laittomia. Vuonna 2020 mielenosoituksia tukahdutettiin enimmäkseen ennaltaehkäisevästi tiukoilla koronarajoituksilla. Niillä perusteltiin esimerkiksi perinteisen Tiananmenin aukion verilöylyn muistopäivän tapahtuman peruminen.

Kirjan alussa heitetään myös, että Tiananmenin muistopäivänä kesäkuun alussa “Pekingin internet lakkaa toimimasta vuosittain aina kesäkuun neljäntenä päivänä”, ja että kyse on alkuiltaan asti kestävästä “nettikatkosta” (s. 42). Kohta viitannee muistopäivänä jyrkästi tiukentuvaan sensuuriin, jota on pilkattu joskus myös huoltopäiväksi. Myös tänä vuonna länsimaista käsin raportoitiin Tiananmenin ja siihen liittyvien aiheiden järjestelmällisestä blokkaamisesta. Tästä huolimatta Kiinan pääkaupungin internet kyllä toimii.

Kiina katsoo myös menneeseen

Heleniuksen ja Hentusen kirja kertoo tulevaisuuden supervallasta. Kiina on kuitenkin viime aikoina omaksunut itsestään tarinan, joka rakentuu nimenomaan historiallisen uhriutumisen pohjalle. Kirjan alussa käsiteltävät kansallisen virkoamisen ja kiinalaisen unelman käsitteet ovat erottamattomia tästä asemoinnista, vaikka Hentunen ja Helenius pitävät Kiinan visiota ennen kaikkea tulevaisuuteen katsovana. Kirjoittajat kuitenkin vertaavat kansallista virkoamista osuvasti presidentti Donald Trumpin Make America Great Again -sloganiin: molemmat nojaavat ajatukseen entisestä suuruudesta, joka on palautettava.

Kirja käsittelee Kiinan vaikutusvallan kasvua globaalissa etelässä esimerkiksi kansainvälisten instituutioiden välityksellä. Vähälle huomiolle jää kuitenkin se, miten Kiina ei asemoi itseään vain nousevaksi suurvallaksi vaan imperialismin uhriksi, joka pyrkii palauttamaan oikeutetun asemansa maailmassa. Nöyryytyksen vuosisadan kokemus ei ole menneen ajan trauma, vaan aktiivinen osa Kiinan ulkopoliittista itseymmärrystä. Samalla jää hyödyntämättä mahdollisuus pohtia, miten historiallinen uhriutuminen voi toimia retorisena keinona oikeuttaa uudenlaista, myös uuskolonialistista vallankäyttöä.

Ilmastopolitiikan käsitteleminen jää ohueksi – mikä on menetys, kun kyse on näinkin vahvasti tulevaisuuteen orientoituneesta kirjasta. Ilmastokysymykset ovat myös kytkeytyneet kirjan käsittelemään teknologiseen kilpailuun esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasodassa keskeisen kiistakapulan eli sähköautojen valmistamisen kannalta. Ilmastokysymykset ovat kuitenkin yhä keskeisempiä myös Suomen ulkopolitiikassa.

Suomen ja Kiinan erityissuhde on ohi

Suomen Kiina-politiikkaa ei missään nimessä ole käsitelty liikaa, ja maiden välisten suhteiden tarkastelu nimenomaan osana suurvaltapoliitikkaa on tarpeen. Kiina ja Suomi -kappaleessa Hentusen ja Heleniuksen asiantuntemus pääseekin parhaiten oikeuksiinsa. Kappale on samalla myös Suomen poliittisen lähihistorian kirjoitusta. Tämä osuus olisi voinut olla pidempikin, ja esimerkiksi Kiinan pehmeää valtaa olisi voinut käsitellä myös Suomen kohdalla. Onhan Suomessakin toiminut Kiinan valtion rahoittamaa media, tamperelainen GB Times. Kouvolaan tuleva Tiktok-datakeskus ei ymmärrettävästi ehtinyt kirjaan mukaan.

Kuten sanottua, Hentunen ja Helenius kirjoittavat selvästi läntisestä leiristä käsin. On silti kiinnostavaa, että kirjan loppusanoissa alleviivataan kirjoittajien näkemystä Yhdysvalloista myös moraalisesti ylivertaisena suurvaltana:

“Tiedämme, että niin Kiina kuin Yhdysvallatkin painostaa, vakoilee ja manipuloi. Kumpikaan ei ole viaton. Siitä huolimatta Yhdysvallat on aina ollut erilainen kuin Kiina: se on ainakin yrittänyt olla hyvän puolella. Se on puolustanut demokratiaa, laillisuutta, ihmisoikeuksia ja kansalaisoikeuksia, ja se on tehnyt sen tavalla, joka on ollut erehtyväisyydessäänkin viehättävä.”

Vastaava oman position ilmoittaminen on harvinaista suomenkielisessä tietokirjallisuudessa. Jos yksi osapuoli on “yrittänyt olla hyvän puolella”, toiselle jäävät jäljelle tahallisuus ja pahuus. Diplomaattisesti Hentunen ja Helenius jättävät tämän ajatuksen kuitenkin lukijan itsensä täydennettäväksi.