The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin uusi kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Itäisen Euroopan analyysia häiritsee taipumus hahmottaa kaikki maat Saksasta itään homogeenisena ryhmänä – yhtenäisenä blokkina – jota määrittää samanlainen historia. Tämä johtaa väistämättä virhearvioihin ja puutteeliseen analyysiin yksittäisten maiden kohdalla. Tänä kesänä on viimein alkanut kriittinen keskustelu siitä, miten mediassa raportoidaan itäisen Euroopan tapahtumista, erityisesti vaalituloksista. 

Kesäkuussa kävin Helsingin yliopistossa Ilana Hartikaisen väitöstilaisuudessa, jossa käsiteltiin Tšekin ja Slovakian populismia kollektiivisen muistin näkökulmasta. Olin suorastaan liikuttunut kuulemastani. Hartikainen sekä hänen opponenttinsa, professori Kevin Deegan-Krause keskustelivat aiheesta syvyydellä ja asiantuntemuksella, jota ei ole suomalaisessa keskustelussa nähty. Keskustelussa käsiteltiin Tšekkiä ja Slovakiaa yksittäisinä ja erilaisina maina, joiden eroava historia ja nykytilanne heijastuu myös erityyppiseen liberalismin haastamiseen. 

Tilaisuudessa tapasin Unkariin perehtyneen Helsingin yliopiston tutkijatohtorin Annastiina Kalliuksen. Pari päivää aiemmin Kallius kritisoi Suomen Kuvalehden haastattelussa tapaa, jolla Suomessa keskustellaan itäisen Euroopan vaalituloksista. Kallius näkee median analyysissa kaksoisstandardeja: Vaalituloksesta riippuen itäisen Euroopan maat joko ovat eurooppalaisella polulla tai heilahtamassa polulta pois. Läntinen Eurooppa on puolestaan aina Eurooppa, vaikka siellä tapahtuisi ihan samanlaisia asioita.   

Kalliuksen aloittamaa kritiikkiä jatkoi vapaa toimittaja Tuukka Tuomasjukka, joka seuraa Romanian tilannetta. Tuomasjukan mukaan itäisen Euroopan analyysi ei ole yhtä laadukasta kuin läntistä Eurooppaa tai Yhdysvaltoja käsittelevät jutut, koska ”emme osaa tai edes halua syventyä maiden sisäpolitiikkaan”. Kun laajempi sisäpoliittinen konteksti puuttuu, vaalituloksia tulkitaan EU-kritiikin tai Venäjän vaikuttamisen kautta, vaikka todellinen syy vaalitulokseen on usein muualla.

Kalliuksen ja Tuomasjukan huomiot on helppo allekirjoittaa. Paremman ymmärryksen saavuttamista ei auta sekään, että itäisen Euroopan maita yritetään edelleen ymmärtää jonkinlaisena yhtenäisenä blokkina, jota määrittäisi samanlainen historia. 

Helsingin Sanomien toimittajat Suvi Turtiainen ja Jussi Niemeläinen pohtivat Saksa-podin helmikuun jaksossa, miksi jotkut Itä-Saksassa, Slovakiassa tai Itävallassa ovat vahvasti Venäjä-mielisiä. Selitykseksi tarjottiin muun muassa Ivan Krastevin ja Stephen Holmesin teoriaa, jonka mukaan itäisen Euroopan siirtyminen sosialismista liberaaliin demokratiaan ei perustunut sisäsyntyiseen kehitykseen vaan imitaatioon. Krastevin ja Holmesin selitykseen itäisen Euroopan kehityksestä viittaa myös Helsingin yliopiston akatemiatutkija Timo Miettinen toukokuussa julkaistussa esseessään, jossa hän pohtii nationalismin paluuta. 

Krastevin ja Holmesin The Light that Failed: Reckoning –teos resonoi julkisessa keskustelussa, koska teorian vakuuttavaan ja ensisilmäyksellä johdonmukaiseen kertomukseen on helppo tykästyä. Krastevin ja Holmesin esitys menee kutakuinkin näin: itäinen Eurooppa halusi sosialismin romahdettua päästä lännen tasolle kopioimalla sitä. Kun elintaso ei noussut niin nopeasti kuin toivottiin, nuoret lahjakkaat ihmiset lähtivät ulkomaille. Osa läntisistä arvoista tuntui vierailta ja maahanmuutto alkoi ahdistaa. Länsimaalaiset johtajat suhtautuivat Itä-Eurooppaan ylimielisesti, joten paikalliset populistit ryhtyivät etsimään liberalismille vaihtoehtoa. 

Epäselväksi kuitenkin jää, miksi Krastev ja Holmes näkevät itäisen Euroopan toiminnan imitaationa, eivätkä luontevana kehityksenä. Kun ukrainalaiset hiljattain vastustivat maan hallituksen ja presidentin pyrkimyksiä rajoittaa korruptiontorjuntaviranomaisten itsenäisyyttä, oliko asiassa kyse lännen matkimisesta vai siitä, että ukrainalaiset itse aidosti ajattelevat, että korruptio on ongelma ja este maan kehitykselle?  

Populismi ei ole myöskään enää pelkästään itäeurooppalainen ongelma. Jos soveltaisimme imitaatioteoriaa nykyhetkeen, pitäisikö johtopäätös olla, että läntisen Euroopan populistit imitoivat nyt puolestaan Viktor Orbánin Unkaria? Ainoana selityksenä läntisen Euroopan populismille tämä tuskin menisi läpi. Löytääksemme vastauksia tutkimme huolellisesti länsieurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden muutoksia. 

Itäisen Euroopan kohdalla pitäisi tehdä samoin. Perehtymällä syvemmin itäisen Euroopan maiden historiaan, politiikkaan ja yhteiskuntaan huomaa, että erot Viron ja Bulgarian välillä ovat usein suuremmat kuin vaikkapa Ison-Britannian ja Italian välillä. 

Emme voi enää nähdä Itä-Eurooppaa pelkästään sosialistisen menneisyyden linssin läpi,  varsinkaan kun demokraattinen ajanjakso alkaa olla tässä vaiheessa jo melkein yhtä pitkä kuin sitä edeltävän regiimin kausi. Hyvä analyysi ottaa huomioon historiallisen kontekstin, mutta se ei pääty siihen. Jos äänestäjien pettymystä selitetään vain menneisyyden tapahtumilla, jää analyysi laihaksi. 

Tšekissä pidetään lokakuun alussa parlamenttivaalit, joiden tulokset voivat tarkoittaa maan politiikalle käännöstä populistisempaan suuntaan. Ulospäin se näkyisi erityisesti suhteessa Ukrainan tukemiseen.

Jos haluamme ymmärtää, mitä ja miksi näissä vaaleissa tapahtuu, eikä saada jälleen kerran pelkästään yleisluontoista selitystä itäisestä Euroopasta, asiasta kannattaa kysyä nimenomaan Tšekin sisäpolitiikkaan perehtyneeltä asiantuntijalta, joita Suomessakin riittää. Tai jos sopiva asiantuntija ei jostain syystä löydy Suomesta, voi tehdä sen, mitä tšekkiläisessä mediassa tehdään silloin, kun halutaan ymmärtää, mitä Suomessa tapahtuu: soittaa paikalliselle asiantuntijalle.