Monet tutkijat, toimittajat ja muut kansainväliset toimijat ovat vaikean tehtävän edessä Venäjän miehittämissä paikoissa Ukrainassa: Venäjän terrori estää vastuullisen ja turvallisen toiminnan kohdealueella. Läntisistä instituutioista on tullut omien eettisten standardiensa vankeja. Juuri tähän Venäjä pyrkii – se voi levittää omia näkemyksiään ilman, että sitä häiritään epämiellyttävillä tosiseikoilla. 

Seuraava kuvaus tapahtumista perustuu YK:n raporttiin niiltä Ukrainan alueilta, joita Venäjä on miehittänyt helmikuun 2022 jälkeen. Raportti kokoaa yhteen kokonaiskuvan yli 2 300 henkilön kokemusten pohjalta. 

Kertomus alkaa miehittäjän saapumisella kaupunkiin tai kylään. Ensimmäisenä he valtasivat hallintorakennukset ja nopeasti myös muut instituutiot, kuten poliisilaitoksen. Lainsäädännöllisesti ne pakotettiin Venäjän federaation alaisuuteen. 

Paikallishallintoa yritettiin saada miehittäjän puolelle lahjomalla, mutta jos se ei tepsinyt, siirryttiin uhkailuun ja väkivaltaan, jota kuvataan toistuvasti nimellä kidutus. Jotkut virkamiehet ja poliitikot piiloutuivat tai pakenivat, jolloin heidät korvattiin sellaisilla, jotka olivat miehittäjälle uskollisia.  

Ensin paikalliset siviilit osoittivat avoimesti mieltään miehittäjää vastaan. Hetken miehittäjä seurasi protesteja sivusta, kunnes he alkoivat askel askeleelta vangita vastarinta-aktiiveja. Myös he kokivat kidutusta ollessaan kiinniotettuina. 

Avoin vastarinta tyrehtyi nopeasti. Terrorin ja totuuden sumuverho oli laskeutunut.

Vaino ja kidutus jatkuivat. Miehittäjä vangitsi, uhkaili ja kidutti vastarinta-aktiivien omaisia tietojen toivossa. Kuvioihin tulivat myös tarkastuspisteet ja kotietsinnät. Painostuksen ja väkivallan uhriksi saattoi joutua varsin mielivaltaisesti. Erityinen riski saattoi olla esimerkiksi se, jos kantoi ukrainalaismielistä symbolia tai puhui julkisesti ukrainan kieltä.

Miehittäjä otti haltuunsa niin julkisen kuin yksityisen sähköisen viestinnän. Tällä konstilla varmistettiin, että Venäjän näkemys asioista oli ainoa, jota sai esittää. Toisaalta viestinten kontrollointi oli työkalu metsästää herkeämättä kaikkia, jotka vastustivat miehittäjää ja haastoivat sen näkemystä.

Käyttöön tuli myös järjestelmä, jolla asukkaat saattoivat ilmiantaa toisiaan miehittäjän vastaisesta toiminnasta. 

Todellisista kokemuksista ja ajatuksista puhuttiin tietysti vain hiljaa ja luotettujen kesken. Julkisesti pysyttiin miehittäjän tarinassa ja pelattiin hänen säännöillään. Kun ei voinut viestiä luottamuksellisesti ja kuka tahansa saattoi ilmiantaa kenet tahansa, mureni kaikenlainen luottamus kanssaihmisiin. 

Miksi tutkijat ja toimittajat ovat vaikeuksissa?

YK:n aineistoa on kerätty muun muassa henkilöiltä, jotka ovat paenneet miehitysalueilta Donetskista, Luhanskista ja Zaporižžjasta. Ukraina on vallannut takaisin alueita Harkovassa, Hersonissa ja Mykolajivissa, joten niissä oli mahdollista kerätä aineistoa miehitysajan tapahtumista jälkikäteen myös alueen sisällä. 

Sen sijaan tietojen kerääminen paikan päällä niiltä Ukrainan alueilta, jotka ovat edelleen Venäjän miehittämiä, on hengenvaarallista. YK:n raportti sisältää tietoja toimittajien vangitsemisesta ja kiduttamisesta miehityksen aikana. Viimeisin suru-uutinen toimittajan kuolemasta miehitysalueella tuli kolme päivää ennen tämän jutun kirjoittamista.

Paenneiden kertomukset ja vapautettujen alueiden aineistot ovat arvokkaita  tiedonlähteitä. Ne eivät kuitenkaan vastaa ensi käden aineistoa miehitysalueilta. Ylipäätään kaikki alueelta saatu tieto on luotettavuudeltaan kyseenalaista. 

Tutkijoille on eritelty useita ongelmia, joiden vuoksi eettinen ja luotettava tiedonkeruu on sota-alueella lähes mahdotonta. Fyysiset esteet, kuten aseelliset iskut ja vaurioitunut infrastruktuuri, ovat vain yksi hankaluus muiden joukossa.

Suurimmat ongelmat liittyvät pelkoon ja kostoon. Terrori on yleistä, ja alueen hallinta voi vaihtua sotivien osapuolten välillä nopeasti ja ennakoimattomasti. Tämä saa siviileissä aikaan lamaannuttavaa epävarmuutta, jonka myötä omien sanojen ja tekojen seurauksia punnitaan äärimmäisen tarkasti. Näissä olosuhteissa tutkijalle tai toimittajalle puhuminen koetaan riskinä. 

Valitettavasti pelko on aiheellinen. 

Tieto vainon ja kidutuksen mahdollisuudesta on tehokas hiljentäjä. YK:n raportti on sakeanaan tietoja siitä, kuinka kuka tahansa saattoi joutua pidätetyksi, kuulusteluihin ja sitten epäinhimillisiin vankeusoloihin. Kidutusmuodoista eritellään muun muassa hakkaaminen, sähkösokit, vesikidutus ja seksuaalinen väkivalta. Murhia, raiskauksia ja katoamisia esiintyi sekä kuulusteluissa että muutenkin. Pian riitti vain miehittäjän vihjaus “kellariin” joutumisesta, jos puhuu ohi suunsa.

Sota-alueiden kohdalla toimittajat ja tutkijat kantavat harteillaan valtavia vastuita, jotka koskevat niin tiedon luotettavuutta kuin tiedonantajien turvallisuutta. 

Vastuu saa monet kääntymään helpompien tutkimuskohteiden puoleen. Juuri sitä Venäjä haluaa: miehitysalue on ja pysyy sumuverhon peitossa. Kun todisteita ei voi kerätä, jää jäljelle vain vaikeneminen. Silloin Venäjän propaganda tarttuu tehokkaammin eikä saa tosiseikoista itselleen haastajaa.

Venäjän harhautuksen anatomia

Venäjän sumuverhotaktiikka toimi erityisen tehokkaasti Krimin ja Donbassin valtauksissa. Vuonna 2014 kävi ilmi, että kansainvälisten yhteisöjen tietotaidossa on Itä-Ukrainan kokoinen aukko, jota Venäjä propagandallaan täytti.

Kun valta Kiovassa vaihtui Maidanin kansannousun myötä länsimieliseksi, herätti vaihdos Itä-Ukrainassa vastustusta. Otsikot “Venäjä-mielisistä” separatisteista synnyttivät käsityksen, että kysymys olisi ollut sisäisistä kieli- ja identiteettikiistoista ukrainalais- ja venäläismielisten välillä. 

Ei ollut. Sotaa edeltävissä tutkimuksissa venäläisellä identiteetillä ei ollut Donbassissa erityisen suurta kannatusta. Ei löytynyt viitteitä siitäkään, että venäjänkielisyydellä olisi ollut yhteyttä Venäjä-mielisyyteen.

Kiovan ja Donbassin välillä oli kyllä lihava riita, mutta se ei tarkoittanut, että Donbassin asukkaat olisivat oikeasti haikailleet Äiti Venäjän käsivarsille. 

Ratkaiseva näkemysero koski talouskysymyksiä: Donbassin alueen teollisuus valmisti erikoistuotteita Venäjän markkinoille, eikä niille ollut kysyntää missään muualla. Toisin kuin muun Ukrainan kohdalla, Euraasian talousyhteisö eli tulliliitto Venäjän kanssa olisi todella hyödyttänyt Donbassin aluetta huomattavasti. Kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš – Donbassin oma poika – otti askelia tulliliiton suuntaan, osoitti muu Ukraina hänelle ovea. Donbassia tämä kirpaisi, eikä syvenevä yhteistyö läntisten instituutioiden kanssa tuonut helpotusta. Päinvastoin: IMF:n uusi säästökuuri tyrehdytti myös valtionavustukset alueen yrityksille.  

Onko Itä-Ukrainan kriisin tausta auennut suurelle yleisölle esimerkiksi Suomessa? Ei kovin hyvin. Tämä on Venäjän tekosia. Ennen kuin kansainvälinen yhteisö ymmärsi mitä oli tapahtumassa – tai edes löysi koko Donbassia kartalta – oli Venäjä jo peittänyt alueen sodan sumuverhoon. Väite, että Itä-Ukrainan sota olisi ennen kaikkea etninen kiista, juontuu Venäjän propagandasta. 

Miehitysalueiden kauhukertomuksissa on runsaasti toistuvuutta

Valtiotieteiden professori Serhii Kudelia uhmasi haasteita ja teki uraauurtavan tutkimuksen siitä, mitä Itä-Ukrainassa todella tapahtui vuonna 2014. Tuolloin Venäjä haistoi tilaisuutensa käyttää hyväksi Ukrainan sisäistä kriisiä. Kreml rakensi strategisen ketjun, jonka päässä oli paikallisia kätyreitä kohdealueilla. Se puski strategiaa ympäri Etelä- ja Itä-Ukrainaa, mutta onnistui vain siellä, missä eliitti, yhteiskunta ja poliisi olivat sisäpoliittisen kriisin vuoksi heikoimmillaan – eli Donbassissa. 

Tutkimuksen mukaan Donbassin kaupunkien valtaus kävi kas näin: Venäjän kätyrit valtasivat paikalliset instituutiot väkivallalla, uhkailulla ja ostamalla opportunistisempaa kansanosaa puolelleen. Paikallisten viranomaisten valintana oli joko taipua, paeta tai asettaa henkensä ja terveytensä vaakalaudalle. Toisinajattelijoista tuli lainsuojatonta riistaa väkivallantekijöille. 

Kuten YK:n raportti, myös Kudelia kuvaa, kuinka kaupungin valtaus alkoi yleensä hallintoelimistä. Sitten se jatkui asteittaisilla kiristyksillä: muut viranomaiset, siviilit. Vainoa, pidätä, kiduta.

Vuoden 2014 Donbassin ja vuonna 2022 miehitettyjen alueiden välillä on sekä ajallista että maantieteellistä etäisyyttä. Silti niiden välillä on myös hätkähdyttäviä yhtäläisyyksiä. Ainoa merkittävä ero on, että vuonna 2022 Venäjä ei enää piiloutunut paikallisten kätyrien taakse. 

Yhtäläisyyksien ja toistuvuuksien etsiminen on tutkijoiden ja toimittajien käyttämä keino, kun muut tavat varmistaa tiedon luotettavuus eivät ole mahdollisia. Kun toisistaan riippumattomista kertomuksista löydetään toistuvuutta, ollaan todennäköisesti lähellä totuutta. 

Juuri YK:n raportin aineistossa sekä esimerkiksi Amnestyn tiedoissa on runsaasti toistuvuutta, joissa kerrotaan vainoista ja kidutuksesta vastarinnan hiljentämiseksi Venäjän miehitysalueilla Ukrainassa. Lähteet kertovat myös, kuinka miehittäjä on tukahduttanut vapaan tiedonvälityksen, Ukrainan kulttuurin ja kielen sekä valjastanut koulusivistyksen propagandan äänitorveksi.

Hiljaisuus pelaa tyrannin pussiin 

Venäjän toiminnan taustalla on globaali, geopoliittinen peli.

Kudelia korostaa, että sota Donbassissa lavastettiin näyttämään Venäjä-mielisten paikallisten kansannousulta. Venäjän sotilasstrateginen eliitti oli suunnitellut vastaavaa operaatiota jo vuosia. 

YK:n raportti huomauttaa, että Venäjä paitsi systemaattisesti suojelee sotarikollisiaan syytteiltä myös käyttää silmitöntä sortoa strategisena keinona. Johto ei siis pelkästään katso väkivaltaa läpi sormien vaan rohkaisee siihen.

Miehitysalueiden vaino, pidätykset, kidutus ja murhat ovat Venäjälle väline. Ne ovat osa tarkkaan harkittua suunnitelmaa, jolla voidaan hallita myös kansainvälistä julkisista keskustelua. Venäjä voi livauttaa keskusteluun mitä tahansa väitteitä, ja riippumattomat tutkijat, media ja lännen instituutiot levittelevät käsiään. Asioiden selvittäminen kun voi maksaa jonkun hengen. 

Myös tämän jutun kirjoittaja jätti hyödyntämättä joitakin haastatteluaineistoja seurausten pelossa. Itsesensuuri iski, ja Venäjä kiittää.

Alueilla, joita Venäjä edelleen miehittää, on perusteltu syy luopua toivosta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Niitä peittää edelleen raskas hiljaisuuden sumuverho, jota ei uskalleta kunnolla avata.