Saamelaisten totuus- ja sovintokomission loppuraportin jälkeinen julkinen keskustelu ei ole edistänyt komission työn tavoitetta totuuden jakamisesta ja yhteisymmärryksen kasvattamisesta saamelaisten ja suomalaisten välillä. Keskittyminen anteeksipyynnön tarkoituksenmukaisuuteen on vienyt huomion muilta, saamelaisille ja suomalaisille tärkeämmiltä aiheilta. 

Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio, jonka tehtävä oli tunnistaa ja arvioida saamelaisten alkuperäiskansana kokemaa historiallista ja nykyistä syrjintää, luovutti loppuraportin asettajatahoilleen valtioneuvostolle, saamelaiskäräjille ja kolttien kyläkokoukselle 4. joulukuuta 2025. Kaksiosainen, suunnilleen 700-sivuinen loppuraportti on viiden tehtävään valitun komissaarin ja sihteeristön noin nelivuotisen työn lopputulos. Loppuraportin ensimmäinen osa “Haluan, että kansani elämä paranee” hyödyntää 25:ttä komission tilaamaaerityisselvitystä, kun taas toinen osa “Kyllä se on yhtä taistelua” perustuu komission kuulemisissa esiin tuotuihin kokemuksiin, tietoihin ja kipupisteisiin. Vajaat 400 saamelaista jakoi komissiolle kokemuksiaan, mikä loi suuren, ainutlaatuisen ja moniäänisen aineiston saamelaisten menneestä ja nykyisestä elämästä Suomessa. Loppuraportin ensimmäinen osa antaa 68 toimenpide-ehdotusta, joihin ei kuulu valtiollinen anteeksipyyntö. 

Anteeksipyytämisen ongelma 

Keskustelu anteeksipyynnön tarpeellisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta käynnistyi heti totuus- ja sovintokomission loppuraportin julkaisun jälkeen. Yle Saamen toimittaja Susanna Guttorm kysyi loppuraportin luovutuksen yhteydessä pidetyssä tiedotustilaisuudessa pääministeri Petteri Orpolta valtiollisesta anteeksipyynnöstä. Orpo vastasi, että hänen mielestään valtion pitäisi pyytää saamelaisilta anteeksi. Orpon näkemyksestä uutisoitiin laajasti, ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja kansanedustaja Jani Mäkelä vastasi kertomalla Helsingin Sanomille vastustavansa anteeksipyyntöä. Tämä avasi portit kärkkäälle mielipiteiden vaihdolle suuntaan ja toiseen, mikä johti mediahuomion keskittymiseen siihen, pitäisikö valtion pyytää anteeksi vai ei. 

Suomi on pyytänyt anteeksi ihmisoikeusloukkauksia ja historiallisia vääryyksiä ainakin kahdesti. Vuonna 1997 pääministeri Paavo Lipponen esitti anteeksipyynnön Suomen juutalaiselle yhteisölle juutalaisten pakolaisten luovuttamisesta natsi-Saksan käsiin. Vuonna 2016 perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula taas esitti valtion ja yhteiskunnan anteeksipyynnön lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluille lapsille. Anteeksipyyntöjen harvinaisuus mahdollisesti selittää keskustelua niiden tarpeesta ja tarkoituksesta. 

Poliittiset anteeksipyynnöt ovat kansainvälisesti tunnistettu ja huomioitu tapa vastata ihmisoikeusloukkauksiin. Tilburgin yliopiston johtaman tutkimuksen mukaan anteeksipyyntöjä on esitetty ainakin 366 vuosien 1947 ja 2022 välillä. Parhaimmillaan tällaiset anteeksipyynnöt näyttäytyvät valtion asenteen ja vastuunkannon symbolisina merkkeinä. Joissain tapauksissa on uskottu, että vääryyksien tunnistaminen ja tunnustaminen  ovat tukeneet sovintoa ja sosiaalista koheesiota. Toisinaan taas anteeksipyyntö on voitu ymmärtää tapana manipuloida tai rajoittaa vääryyksien myöhempää käsittelyä. Vaikka keskustelu anteeksipyytämisen tarkoituksesta, vastaanottamisesta ja eleen seurauksista voi olla hyödyllistä niihin liittyvien odotusten ymmärtämiseksi, vain tähän yhteen eleeseen keskittyminen vie liikaa huomiota pois varsinaisista toimenpide-ehdotuksista ja komission työn arvioinnista. 

Valtiollinen anteeksipyyntö ilman konkretiaa koetaan usein merkityksettömänä. Anni-Kristiina Juuson totuus- ja sovintokomission asettamista edeltänyt esiselvitystyö teki selväksi jo vuonna 2018, että anteeksipyyntö on saamelaisille merkityksetön ilman konkreettisia toimia, jotka mahdollistavat ja tukevat saamelaista kulttuuria ja elintapaa. Juuson esiselvitys ja loppuraportin toinen osa muistuttavat vielä, että saamelaiset yksilöinä eivät ole yhtä mieltä siitä, keneltä ja mistä valtion pitäisi pyytää anteeksi vai pitäisikö ylipäätään. Tätä taustaa vasten keskustelun keskittyminen anteeksipyyntöön näyttää lähinnä vahvistavan alkuperäiset epäluulot valtion ja suomalaisten haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä kohdata saamelaisten kokemukset ja lähihistorian tapahtumat. 

Totuus- ja sovintokomission työn näkymättömyys

Totuus- ja sovintokomission puheenjohtaja Hannele Pokka ehti turhautua julkisen keskustelun laatuun sekä sen puutteeseen noin viikko loppuraportin julkaisun jälkeen. Hän kritisoi LinkedIn-alustalla suomalaista yhteiskuntaa siitä, että se vastasi komission työhön hiljaisuudella.  Lisäksi hän huomautti, että saamelaisten kokemukset ovat edelleen jäämässä yhtä tuntemattomiksi kuin ne ovat tähän astikin olleet. Pokan huoli totuus- ja sovintokomission työn ohittamisesta on ymmärrettävä, mutta harva oli ehtinyt perusteellisesti tutustua 700-sivuiseen raporttiin vielä tässä vaiheessa. Haasteena onkin, kuka voi tukea, ja miten, keskustelun jatkumista ja tiedon levittämistä komission työn päätyttyä 31. joulukuuta 2025. 

Totuus- ja sovintokomissio teki työnsä julkisuudesta poissa, eikä työn etenemisestä oikeastaan raportoitu mediassa. Nämä seikat vaikeuttavat kommunikointia komission työn merkityksestä sekä suomalaisen yleisön laajan kiinnostuksen saavuttamista. Valittu työskentelytapa suojasi komission työrauhaa ja kuulemisiin osallistuneiden saamelaisten anonymiteettia. Komissio sai tilaa kasvattaa saamelaisyhteisön luottamusta sekä käsitellä herkkiä asioita hienotunteisesti. Komission työn näkymättömyys suomalaisille loi kuitenkin myös nykytilanteen, jossa harva suomalainen on uskaltanut osallistua julkiseen keskusteluun vähillä tiedoilla ilman, että on ehtinyt tutustua kaikkiin toimenpide-ehdotuksiin ja niiden taustoihin. Työn näkymättömyys teki myös keskustelun erityisselvitysten aiheiden ja tekijöiden valinnasta mahdotonta. 

Näkyvyys on kuitenkin edesauttanut totuus- ja sovintokomissioiden työn vastaanottoa ja tavoitteiden toteutumista muualla. Monien tutkijoiden ja kommentaattorien mukaan Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomission työn positiiviset vaikutukset liittyvät osittain median kautta saavutettuun laajaan tietoisuuteen rotuerotteluajan väkivallasta ja menneisyyden kieltämättömyydestä. Medianäkymättömyyden seuraukset ovat myös asioita, joista Norjan totuus- ja sovintokomissiota tutkivat tutkijat ovat olleet huolissaan. Suomessa ei ole vielä ratkaistu, miten julkinen keskustelu saadaan käyntiin kansallisella tasolla sekä ulottumaan anteeksipyyntöä pidemmälle ja syvemmälle. 

Saamelaisesta elämästä anteeksipyyntökeskustelun varjossa

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission loppuraportin toinen, kuulemisiin perustuva, osa tarjoaa mahdollisuuden lisätä (yhteis)ymmärrystä ihmisten kokemuksien ja niiden yhtymäkohtien avulla. Monelle suomalaiselle Lapin maakunnan ulkopuolella erityisselvityksissä ja toimenpidesuosituksissa vahvasti esillä olleet saamelaisten perinteiset elinkeinot, kuten poronhoito, kalastus ja metsästys, sekä kielioikeuksiin liittyvät asiat voivat tuntua vierailta ja kaukaisilta. Loppuraportti kuitenkin tuo esiin, että suurin osa saamelaisista asuu nykyisin pohjoisen kotiseutualueen ulkopuolella ja heitä on 200:ssa Suomen kunnassa. 

Kotiseutualueen ulkopuoliset saamelaiset, joita raportti kutsuu kaupunkisaamelaisiksi, tulevat erilaisista taustoista ja heillä on toisistaan eriävä suhde saamelaisuuteen ja kotiseutualueeseen. Kokemukset esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asumisesta ja työskentelystä maalaavat kuvan kiireisestä elämästä, jonka ohessa voi olla hankala löytää resursseja kielen ja kulttuurin ylläpitoon sekä omien oikeuksien puolustamiseen. Opiskelujen ja töiden perässä muuttaminen, etäisyys perheestä ja suvusta sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuulumisen haasteet näyttäytyvät jaettuina kokemuksina, joiden tuttuudesta suomalaiset voivat alkaa rakentaa ymmärrystä näiden vaikutuksesta saamelaisiin ja saamelaisuuteen. Esimerkiksi pohjoissaamenkielistä varhaiskasvatusta kotiseutualueen ulkopuolella järjestetään Rovaniemellä, Sodankylässä, Oulussa ja Helsingissä, vaikka äidinkieleltään saamenkielisillä lapsilla on lain mukaan oikeus saamenkieliseen varhaiskasvatukseen koko Suomessa. Inarin- ja koltansaamenkielisiä palveluita ei taas ollut raporttia kirjoitettaessa tarjolla lainkaan. Omankielisten sosiaali- ja terveyspalveluiden puute näyttäytyy kuultavien kokemuksissa suurena käytännön ongelmana. 

Totuus- ja sovintokomission raportti myös jakaa kivuliaita kokemuksia epävarmuudesta: Kuka on tai saa olla saamelainen tilanteessa, jossa kielitaito on menetetty sukupolvien ketjussa ja sukuun kuuluu saamelaisia ja ei-saamelaisia. Nämä inhimillisestä hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä kertovat kokemukset lisäävät ymmärrystä saamelaiskäräjälain uudistamisen yhteydessä vuosikymmeniä käydyn jyrkän keskustelun seurauksista. Vaikka kesäkuussa 2025 hyväksytty uusi laki määrää saamelaiskäräjävaalien äänikelpoisuudesta, se ei pyri määrittelemään kuka on saamelainen eikä ole lopettanut keskustelua yhteisöön kuulumisesta tai siitä ulossulkemisesta. Ihmisten henkilökohtaisten kokemusten herkkyys toivottavasti muistetaan saamelaisissa, suomalaisissa ja jaetuissa yhteisöissä seuraavan kerran, kun aiheesta nousee julkinen keskustelu –  mahdollisesti jo saamelaiskäräjävaalien vaaliluettelon kokoamisen yhteydessä ennen 2027 järjestettäviä vaaleja. 

Saamelaisten rohkeus puhua kokemuksistaan paitsi Suomen valtion viranomaistoiminnan yhteydessä myös suhteessa eri saamelaisyhteisöihin haastaa suomalaisetkin miettimään paikallisia, kansallisia ja kansainvälisiä yhteisöjä ja rakenteita, jotka muokkaavat elämää Suomessa. Esimerkiksi saamelaiset kuultavat nostavat esille, että joidenkin saamelaisten ja valtion viranomaisten keskittyminen poronhoitoon saamelaiselinkeinona näyttää vievän mahdollisuuksia perinnekalastukselta ja muilta kulttuurin esiintymismuodoilta. Toinen kuultava nostaa puolestaan esille, kuinka hiljaisuuden ja puhumattomuuden kulttuuri luo yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä sekä lisää sosiaalisia ongelmia. Rohkeus nähdä ja tunnustaa sosiaaliset hierarkiat ja ongelmat sekä omat ja eri instituutioiden asettamat odotukset näyttäytyvät loppuraportissa moniäänisen ja kunnioittavan keskustelun mahdollistajina. 

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ on avannut mahdollisuuden ymmärtää saamelaisten elämää Suomessa. Saamelaisten kuulemiset avaavat ikkunan Suomen lähihistoriaan, yhteiskuntarakenteisiin ja sosiaalisiin haasteisiin, jotka koskettavat eri tavoin kaikkia Suomessa asuvia. Siksi onkin sääli, että toistaiseksi itsereflektion ja oppimisen sijaan sekä suomalaisten että valtakunnallisen median huomio on keskittynyt niin laajasti anteeksipyyntöön. Tämä hankaloittaa toistuvasti raportissa esiin nostettua tarvetta lisätä tietoisuutta saamelaisista ja saamelaisuudesta. Jokainen suomalainen voisikin oppia kuultavien kokemuksista jotain ja olla siten mukana mahdollistamassa muutosta, joka helpottaa saamelaisten elämää Suomessa. Tiedon lisääminen myös valmistaa huomioimaan eri näkökannat seuraavan mediakohun ymmärtämiseksi, käsitteli se sitten puolustuspolitiikkaa, kaivoslupia tai muita maankäytön ja talouden kysymyksiä, jotka vaikuttavat saamelaisten kulttuurinmukaisen elintavan toteutumisedellytyksiin.