Puolustusvoimien komentaja, kenraali Janne Jaakkola, on peräänkuuluttanut keskustelua naisten asevelvollisuudesta, joka on ajankohtainen aihe näin kansainvälisenä naistenpäivänä. Historian pitkässä kaaressa ja kansainvälisesti arvioituna Suomi ei ole osoittanut poliittisesti saati sotilaallisesti merkittävää tahtotilaa naisten osallistumisasteen päämäärätietoiseen kasvattamiseen Puolustusvoimissa. 2020-luvulla on kuitenkin todistettu selkeää muutosta naisten osallistumisasteen kasvussa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten asema maanpuolustuksessa on 2010-luvulta lähtien noussut merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tarkastelukulmaksi Suomen maanpuolustukseen eli käytännössä ottaen asevelvollisuuteen. Kyseinen keskustelu sai poikkeuksellisen osallistujan Suomen itsenäisyyspäivänä 2025, kun Puolustusvoimien komentaja, kenraali Janne Jaakkola, peräänkuulutti keskustelua naisten asevelvollisuudesta. Kenraalin motiivit eivät silti liittyneet suoranaisesti tasa-arvoon, vaan huoleen pienenevistä ikäluokista, joissa yksinomaan miehet eivät välttämättä enää riitä joukkotarpeiden kattamiseen. Puolustus siis tarvitsee lyhyesti sanottuna lisää naisia. Hyvä kysymys onkin, miten tähän tavoitteeseen voidaan päästä.

Naiset ovat aina olleet mukana maanpuolustuksessa

Naiset ovat osallistuneet maanpuolustukseen Suomessa ja kansainvälisesti joko miesten tukihenkilöinä tai suoranaisina taistelijoina. Nykyaikainen sukupuolittunut maanpuolustuksen työnjako alkoi muodostua 1800-luvulla kansallisuusaatteen sekä asevelvollisuusarmeijoiden nousun myötä. Kansalaisten asevelvollisuuteen perustuvassa kansanarmeijassa jokainen mies on nationalistisen sukupuolijaottelun mukaisesti soveltuva sotilaaksi. Saman ajattelun mukaisesti naisen pitää tukea miessotilaita huollon ja lääkinnän kautta, kuten Suomen tapauksessa Lotta Svärd  -toiminnassa. 

Naissotilailla on pitkät perinteet tietyissä maissa, kuten Neuvostoliiton puna-armeijassa tai Israelin asevelvollisuusarmeijassa. Asevoimien ovet alkoivat muissa Pohjoismaissa hiljalleen avautua naisille vaihe vaiheelta 1970- ja 1980-luvulta eteenpäin. Muutoksen taustalla vaikutti pitkään jatkunut armeijan (nais)henkilöstön tarve tukitehtäviin sekä kasvaneet poliittiset vaatimukset sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi. Ruotsissa palvelukseen astuneet naiset saivat pitkään osakseen seksististä ja sovinistista häirintää, mutta 1990-luvulla asevoimien painopisteen siirtyminen kansainväliseen kriisinhallintaan vakiinnutti käsityksen naisten hyödyllisestä erityisosaamisesta. Jopa Suomessa arvioitiin 1980-luvulla, että naisia tarvitaan kansainvälisissä kriisinhallintehtävissä heidän erityistaitojensa vuoksi, ja vuonna 1991 ensimmäiset naiset astuivat kriisinhallintatehtäviin. Samoihin aikoihin 1990-luvulla Suomen todettiin olevan naisten asepalveluksessa jälkijunassa muihin Pohjoismaihin verrattuna, vaikka naisten osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin paradoksaalisesti sallittiinkin jo tätä ennen Suomessa. Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta astui voimaan vuonna 1995 Suomen ensimmäisen naispuolustusministerin Elisabeth Rehnin ajamana. Laki kohtasi myös laajasti vastustusta. Vertailun vuoksi voi mainita, että poliisissa palvelevat naiset saavuttivat jo 1970-luvulla Suomessa muodollisesti tasa-arvoisen aseman miesten rinnalla ja naispappeus hyväksyttiin jo 1988. 1990-luvulla naiset kokivat suoranaisen alkuinnostuksen Puolustusvoimia kohtaan.

Naissotilaisiin kohdistuneesta passiivisuudesta kohti 2020-luvun aktiivisempaa rekrytointia

Naisten kasvaneesta kiinnostuksesta kertovat kerta toisensa jälkeen rikkoutuvat hakijaennätykset: vuosittain hakijoita on ollut yli 1500. Tarkkaa syytä kasvaneeseen innostukseen ei ole tutkittu. Kasvua on selitetty Venäjän Ukrainan hyökkäyssodan aiheuttamalla turvallisuusympäristön muutoksella, vaikka naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suosio alkoi kasvaa jo ennen sotaa 2010-luvulla – joidenkin veikkausten mukaan Ylen suositun Naissotilaat -tv-sarjan ansiosta.

Naisten vapaaehtoisen asepalveluksen on silti suorittanut ja suorittaa edelleen muutaman prosentin osuus koko naisten ikäluokasta. Vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuneista naisista myös merkittävä osa keskeyttää asepalveluksen suorittamisen. Lyhyellä matematiikalla laskettuna reilut tuhat naista reserviin on edelleen varsin pieni osuus vuosittaisesta 20 000 varusmiehen koulutusmäärästä.

Viime vuosien kasvaneesta vapaaehtoisten naisten palvelusinnokkuudesta huolimatta  Suomessa ei ole päämäärätietoisen johdonmukaisesti pyritty kasvattamaan naisten osuutta maanpuolustuksessa 1990-luvulta lähtien. Niin ikään asevelvollisuuden kehittämisessä vielä 2010-luvulla suhtauduttiin naisten asepalvelukseen lähestulkoon välinpitämättömästi: naiset ovat tervetulleita, ja kohtelun pitää olla asiallista, mutta erityistä tarvetta naisten aktiiviselle rekrytoinnille ei nähty. Vasta 2020-luvulla on päämäärätietoisesti pyritty lisäämään naisten osallistumista aseelliseen maanpuolustukseen. 

Puolustusvoimat on organisaationa julkisesti sitoutunut edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta organisaatiossaan. Näihin toimii kuuluu myös nollatoleranssi kiusaamisessa ja häirinnässä. Tästä huolimatta tasaisin väliajoin julkisuuteen päätyy tapauksia asepalvelustaan suorittavien naisten häirintäkokemuksista. Lisäksi Puolustusvoimissa on havaittu sukupuolittuneita työtyytyväisyyseroja: (mies)sotilashenkilöstö on ollut tyytyväisempi töissä kuin (nais)siviilihenkilöstö. Upseerinaisten ja ylipäätään asepalvelusta suorittavien naisten on käytännössä ollut pakko peitellä omaa sukupuoltaan ikään kuin eivät olisi naisia miesvaltaisessa organisaatiossa ollenkaan. Naissotilaat pysyvät pienen määränsä puolesta vääjäämättä naissotilaina. 

Toisaalta vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuneista naisista suurin osa suorittaa johtajakoulutuksen. Monella armeijaan hakeutuneella naisella on ollut vakaa aikomus jatkaa tavalla tai toisella puolustuskysymysten parissa tai suuntautua palvelukseen jälkeen muihin turvallisuustehtäviin, kuten Poliisikouluun. Voi jopa ajatella, että reserviin koulutetuissa motivoituneissa naissotilaissa toteutuu “laatu korvaa määrän” -tyyppinen ilmiö.

2020-luvulla eri ääni kellossa

Keskustelu vain miehiä koskevan asevelvollisuuden tasa-arvoisuudesta on oma lukunsa, mutta edellä mainittuun yhteiskunnalliseen keskusteluun reagoitiin poliittisesti parlamentaarisella asevelvollisuuskomitealla vuosina 2020-2021. Komiteamietinnössä arvioitiin nykyjärjestelmän olevan vielä juridisesti kestävällä pohjalla, mutta komitean sittemmin toteuttama ehdotus niin sanotusta kutsuntojen laajentamisesta naisiin tavoittelee omalta osaltaan naisten suurempaa osallistamista maanpuolustukseen.

Ruotsissa ja Norjassa naiset otettiin kutsuntoihin mukaan jo 2010-luvulla, kun taas esimerkiksi Tanska ja Latvia ovat vielä 2020-luvulla Suomen kanssa samalla viivalla naisten kutsunnoissa . Muista Pohjoismaista opitut miesten ja naisten yhteistuvat vakiinnutettiin kuitenkin onnistuneiden kokeilujen jälkeen osaksi Suomen Puolustusvoimien arkea.

Oma lukunsa on myös keskustelu niin sanotusta kansalaispalvelusvelvollisuudesta, jota riivaa edelleenkin epäselvyys ja tiedon puute koko käsitteen tarkoituksesta sekä ennen kaikkea toteuttamistavasta. Kansalaispalvelusvelvollisuutta on perusteltu sekä tavoitteella vastata niin sanotusti kokonaisturvallisuuden tarpeisiin että halulla yhdenvertaistaa asevelvollisuusjärjestelmää. Kansalaispalveluksen tarpeellisuutta on toisaalta myös kyseenalaistettu. Naiset kantavat yhä vanhempainvapaiden tasausyrityksistä huolimatta päävastuun perhevapaista, jonka vuoksi kansalaispalveluksen on väitetty olevan heille kohtuuton taakka. 

Kenraali Jaakkolan avaus on jo itsessään merkkipaalu, joka ravistelee vanhoja kyseenalaistuksia naisten sopivuudesta sotilaiksi, esimerkiksi fyysisen suorituskyvyn perusteella. Helposti voi myös unohtua, että suomalaisista reserviläisistä vain puolet on fyysisen toimintakykynsä puolesta kenttäkelpoisia, varusmiesten 2414 metrin Cooperin juoksutestin keskiarvosta puhumattakaan. Asevelvollisuus on rakentunut alusta alkaen ajatukselle jokaisen miehen soveltuvuudesta sotilaaksi, mutta käytännössä kaikki miehet eivät ole ennen saati nykyäänkään olleet yksin miessukupuolen ansiosta toimintakykyisiä asepalvelukseen.

Yhteenveto

Samankaltaista asevelvollisuutta kuin miehillä ei tällä hetkellä ole naisille näköpiirissä, mutta yhteistuvat, kutsuntojen laajentaminen, naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suosio sekä poliittinen ja sotilaallinen tahtotila kasvattaa naisten osuutta puolustuksessa ovat silti olleet merkittäviä askelia 2020-luvulla entiseen verrattuna. Puolustusvoimien komentajan näkökulmasta perustelut ovat sotilaalliset, sillä miesikäluokka jatkaa kutistumistaan. Puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta on toisaalta pienennetty merkittävästi sotilaallisin perustein kylmän sodan aikaisista vahvuuksista 1990-luvulta eteenpäin , vaikka Puolustusvoimat edelleen kouluttaa vuosittain noin kaksikymmentä tuhatta miestä ja naista reserviin.

Asevelvollisuutta, kuten maanpuolustusta ylipäätänsä, voi arvioida useasta näkökulmasta. Luontevin tapa käydä keskustelua niin sanotusta naisten asevelvollisuudesta on kytkeä kyseinen keskustelu laajempaan keskusteluun Suomen puolustuksen rakenteista. Yksi tapa päästä keskustelussa eteenpäin voi olla keskustelun käyminen uusista tavoista kouluttaa sodan ajan joukkoja reserviin sen sijaan, että yksilöille on tarjolla vain yksi kertasuorituksen kaltainen asepalvelus vähäisine reservin kertausharjoituksineen. Sveitsissä miehistön asepalvelus on verrattain lyhyt. Sitä kuitenkin täydentävät vuosittaiset kolmen viikon kertausharjoitukset, jotka lopulta päättyvät asevelvollisen ollessa yhä verrattain nuorella iällä. Muissa Pohjoismaissa kodinturvajoukoilla on myös pitkät perinteet. Myös Suomen historiassa nykyinen asevelvollisuus sotilaallisten joukkojen koulutusjärjestelmänä on käynyt melkoisen muodonmuutoksen verrattuna esimerkiksi 1800-luvun kolmen vuoden palvelusaikaan sekä asevelvollisten valitsemiseen arvalla. Ei voi olla niin, että noin puolesta vuodesta vuoteen kestävä asepalvelus on ainoa toimiva malli kouluttaa sodan ajan joukkoja reserviin. Asevelvollisuus on joustava käsite, jota voidaan toteuttaa eri tavoin.

Puolustusvoimat on itse paras asiantuntija tarjoamaan sopivaa koulutusmallia nuorille. Uusissa sotilaskoulutuksen palvelusmahdollisuuksissa voi olla myös mahdollisuus saada näiden nuorten joukkoon esimerkiksi alemman toimintakyvyn miehiä, mutta erityisesti kovasti kaivattuja naisia.