Historiapolitiikka, eli historian poliittinen ymmärrys ja käyttö, muuttuu sodan ja kriisien mukana – mutta juuri silloin rehellisyys omia rikoksia ja äärinationalismia kohtaan punnitaan. Suomi ja Ukraina ovat Venäjän uhreja, mutta uhrius ei poista velvollisuutta tarkastella kriittisesti myös oman historian synkkiä puolia.

Historiapolitiikan suurin haaste on historian ristiriitaisuus: myös uhrikansa tai -valtio voi syyllistyä pahoihin tekoihin. Eksistentiaalinen uhka, kuten sota, on ongelman tyypillinen kasvualusta. Sillä pienten kansallisvaltioiden kaistaleella Euroopassa, joka on kokenut Neuvostoliiton ja Venäjän kauhut, ilmenee tämä ongelma hyvin samankaltaisella tavalla. Suomi ja Ukraina ovat tässä hyviä esimerkkejä niin toisen maailmansodan kuin nykypäivän osalta.

Vaikka Suomi ja Ukraina ovat olleet Neuvostoliiton ja Venäjän kiistattomia uhreja, on tärkeä muistaa ja tunnustaa, että uhrius ei tee kenestäkään pyhimystä. Oman historian käsitteleminen rehellisesti on yksi seikka, joka erottaa terveemmän yhteiskunnan Venäjän edustamasta väkivaltaisesta imperialismista. 

Mitä on historiapolitiikka? Poimintoja Suomesta

Suhtaudumme historiaan aina valikoiden: korostamme yhtä ja häivytämme toista. Historiapolitiikka tarkoittaa, että yhteiskunta ja poliitikot valikoivat ja esittävät historiaa tavalla, joka palvelee tiettyjä pyrkimyksiä nykyajassa. Historiapolitiikan ilmentymiä ovat esimerkiksi historianopetus, patsaat, kadunnimet, poliittiset puheet, juridiset päätökset ja akateemiset instanssit. 

Helsingin Senaatintorilla töröttää Venäjän keisari Aleksanteri II:n patsas, vieressään Aleksanterinkatu ja lähistöllä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti, joka keskittyy Venäjän, Itä-Euroopan ja Keski-Aasian tutkimukseen. Noin kilometrin päässä Aleksanterista seisoo  Mannerheimintiellä, Mannerheiminaukion laidalla marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas.

Suomen historiapolitiikassa siis ajatellaan, tai on joskus ajateltu, että Aleksanteri II ja Mannerheim merkitsevät jotain hyvää: he edistivät suomalaisten toteutumista kansakuntana. Suomalaisille Aleksanteri II oli “se hyvä” keisari, joka salli autonomiselle Suomelle erivapauksia. Mannerheimin ponnisteluista Suomen eteen tuskin tarvitsee muistutella. 

Molempien paikasta historiassamme on myös kiistelty. Mannerheimista on nuristu hänen äärioikeistotouhujensa vuoksi. Venäjän keisari Suomen pääkaupungin ytimessä kohottelee lähinnä turistien kulmakarvoja ja puhuttaa Helsingin yliopiston luokkahuoneissa ja käytävillä (tämän jutun kirjoittaja on Aleksanteri-instituutin opiskelija). Patsas nimittäin edustaa venäläistä imperialismia, jonka tarina alkoi vuosisatoja sitten eikä ole vielä päättynyt, kuten Ukrainan sota osoittaa. 

Venäjän keisarille tuskin pystytettäisiin Suomessa patsasta tänään. Historiapolitiikka nimittäin muuttuu yhteiskunnan uusien kokemusten ja arvovalintojen mukana. 

Hyvä, paha totuus

Historiapolitiikkaa mutkistaa se, että vaikka historian eri tapahtumat sopisivat huonosti samaan tarinaan, ne voivat kuitenkin olla samanaikaisesti totta.

On totta, että Neuvostoliitto hyökkäsi laittomasti Suomeen 1939, yritti liittää maan itseensä ja anasti noin 10 prosenttia Suomen maa-alueista. Neuvostoliitto myös piti vuosikymmeniä yllä valtavaa sortokoneistoa, jossa miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä – neuvostokansalaisia ja maahantulijoita – pakkosiirrettiin, orjuutettiin tai tapettiin, joukossa arviolta yli 100 000 raja-alueen ja Inkerin suomalaista sekä kymmeniä tuhansia Neuvostoliittoon loikanneita suomalaisia. 

On myös totta, että Suomi solmi natsi-Saksan kanssa asevelisopimuksen 1941, hyökkäsi Neuvostoliittoon ja ylitti vanhan rajan. Suomi suoritti vallatussa Itä-Karjalassa etnistä puhdistusta: venäläisiä suljettiin keskitysleireihin, joissa he kärsivät ja kuolivat epäinhimillisissä oloissa. Valkoisen Suomen valtavirtaretoriikka oli ollut jo vuodesta 1918 asti rasistista ja äärinationalistista, eikä se rajoittunut vain Lapuanliikkeeseen tai IKL:ään vaan väritti koko oikeistoa: suomalaisia punaisia halveksittiin rodullisesti epäpuhtaina “punaryssinä” ja haaveiltiin Suur-Suomesta, joka ulottuu kauas itään. Mannerheim, kuten suuri osa koko Suomen oikeistoeliitistä, suhtautui epäluuloisesti edustukselliseen demokratiaan jo 1920- ja 30-luvuilla, jolloin hän liittoutui epädemokraattisten voimien, kuten Lapuanliikkeen, kanssa. 

Mannerheimin äärioikeistokiima huipentui jatkosodan alussa ilmoitukseen, jonka mukaan hän ei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin Itä-Karjala olisi vapaa. Hän ei siis pelkästään sietänyt äärinationalistista ekspansionismia vaan ilmeisen mielellään myös edisti sitä. 

On totta, että Neuvostoliitto tappoi 1930-luvulla miljoonia ukrainalaisia nälkään tarkoituksella ja poliittisista syistä. Sekä tsaarin Venäjä että Neuvostoliitto venäläistivät Ukrainaa aggressiivisesti häivyttäen ukrainan kieltä ja kulttuuria. 

On myös totta, että ukrainalaiset äärinationalistiset järjestöt tekivät yhteistyötä natsimiehittäjien kanssa toisessa maailmansodassa ja osallistuivat muun muassa juutalaisten joukkomurhiin. Siitä huolimatta nämä järjestöt ja ilmiön nokkamies Stepan Bandera paistattelevat nykypäivän Ukrainan historiapolitiikassa sankareina, sillä he taistelivat neuvostoimperialismia vastaan ja puolustivat Ukrainaa kansakuntana.

Autoritaarisissa maissa, kuten Venäjällä, historiapolitiikka lähinnä sanellaan ylhäältä alas, eikä sitä sovi kyseenalaistaa. Venäjällä esimerkiksi Stalinin massiiviset ihmisoikeusrikkomukset on käännetty päälaelleen. Neuvostoliitto muistetaan toisesta maailmansodasta suurena kansojen vapauttajana, ei suinkaan imperialistisena miehitysvaltana. Presidentti Vladimir Putin on pseudotieteellisesti valikoinut historiasta useita tapauksia, joilla kiistää Ukrainan kansan ja valtion olemassaolo.

Demokraattisissa maissa, kuten Suomessa, taas vallitsee sananvapaus. Periaatteessa kuka tahansa saa haastaa historiapolitiikkaa ja tarjota vaihtoehtoisia näkemyksiä. Ei niin mairittelevat näkökulmat kuitenkin usein unohtuvat ja jäävät yleiskuvassa sivuosaan. Hiljattain ulkoministeri Elina Valtoselta jotenkin pääsi unohtumaan, että Suomi hyökkäsi Venäjälle vuonna 1941. Yleensä niin sanottu Karjalan kysymys viittaa lähinnä evakkoihin ja siihen osaan Karjalaa, joka kuului Suomeen ennen sotia; Itä-Karjalassa tapahtuneet sotarikokset usein sivuutetaan tai kuvaillaan miehitysaikaa kaunistellen.

Sota kärjistää ja kaventaa historiapolitiikkaa

Sota on yhteiskunnalle äärimmäinen koetus, jolloin myös historiapolitiikka kokee liikekannallepanon. Näin toimii hyökkääjävaltio, kuten Venäjä, mutta myös uhri ja puolustautuja, kuten Ukraina. 

Vuoteen 2014 asti Ukrainan historiapolitiikka oli jakautunut kahteen leiriin: neuvostomyönteinen ja kansallismielinen historiakäsitys. Neuvostomyönteinen käsitys ankkuroitui Venäjän tavoin siihen, kuinka Neuvostoliitto päihitti pahat natsit ja “vapautti” Itä-Euroopan. Kansallismielinen leiri taas painottaa Holodomoria eli 1930-luvun nälänhätää ukrainalaisten kansanmurhana sekä korostaa, että ukrainalaiset olivat miehittäjien ja erityisesti neuvostosorron uhreja. 

Kun Venäjä miehitti Krimin ja hyökkäsi Itä-Ukrainaan vuonna 2014, tapahtui Ukrainassa historiapoliittinen murros: valtavirta alkoi ryhmittyä kansallismielisen historiakäsityksen ympärille. Lenin-patsaita kaadettiin, Bandera-kultti lähti nousukiitoon. Äärinationalistisille ryhmille annettiin poliittista vaikutusvaltaa, sillä he onnistuivat mobilisoimaan taistelijoita ja muodostamaan paramilitaristisia joukko-osastoja, jotka olivat Donbasin sodan alussa Ukrainan puolustukselle korvaamattomia. 

Kaava saattaa kuulostaa suomalaiselle tutulta kotimaan historiasta. Puhutaanhan, että talvisota yhdisti kansan, kun sisällissota oli sen verisesti jakanut. Suuri osa myös Suomen punaisista osallistui taistoon kotimaan puolesta niin asein kuin sydämin. Jatkosodan puolella otti vauhtia myös äärinationalistinen militarismi.

Vaikka kansallismielisyyden äärimmäisemmät muodot saavat historiapolitiikassa sotien yhteydessä paljon ilmatilaa, niin moni kansalainen paheksuu hiljaisesti sotaherrojen äärikiihkoilua. Suuri osa Suomenkin sotien veteraaneista piti kansallismielisen myyttistä käsitystä sodista lapsellisena, ulossulkevana ja loukkaavana – tabu, jota Väinö Linna osaltaan mursi teoksillaan 1950- ja 1960-luvuilla.

Samaa turhautunutta puhinaa kuuluu myös nyky-Ukrainasta. Moni kansalainen, sotilaskin, pyörittelee silmiään äärikiihkoilulle. Heidän pinnaansa kiristää se, että äärinationalistista sankarimyyttiä vaalitaan eniten Länsi-Ukrainassa alueilla, joita sodan kauhut ja rasitukset koskettavat kaikkein vähiten. Äärinationalismin kritisoiminen ei tarkoita Venäjä-mielisyyttä tai taistelutahdon puutetta – päinvastoin: Itä- ja Etelä-Ukrainassa Venäjän hirmuteot tunnetaan kaikkein omakohtaisimmin. 

Tilinteko tulee – vai tuleeko?

Äärinationalismissa kansakunta nähdään yhtenäisenä ja muita ryhmiä ulossulkevana yhteisönä, jonka edut asetetaan muiden oikeuksien edelle. Muukalaisvihamielisyys on sen olennainen aines.

Suomen, Ukrainan ja niiden liittolaisten osalta kaikenlainen äärinationalismilla flirttailu syöttää Venäjän lapaan, sillä natsikortin heiluttelu on sille yksi informaatiosodan vakioaseista. Natsihuutelulle on läheistä sukua, että esimerkiksi Venäjän Karjalan korkein oikeus päätti vuonna 2024 Suomen syyllistyneen jatkosodan aikana Itä-Karjalassa kansanmurhaan – päätös, jolle poliittinen ohjaus luultavasti antoi myötätuulta. Nyky-Ukraina natsien tai “banderiittien” kynsissä on  keskeisimpiä väitteitä, joilla Venäjä virallisesti perustelee hyökkäyssotaa omalle kansalleen. 

Menoa ei tunnu haittaavan, että Venäjän oma poliittinen kulttuuri on äärimmäisen rasistista paitsi ukrainalaisia myös monia muita, kuten Keski-Aasian ja Kaukasian asukkaita sekä omia vähemmistökansoja, kohtaan. Nyky-Venäjän historiapolitiikka on korostetun omahyväistä ja itsekritiikitöntä: niin neuvostokauhut kuin hirviömäiset sotarikokset nyky-Ukrainassa pestään puhtaaksi ja selitetään parhain päin, jos niitä edes myönnetään tapahtuneen.

Toisin kuin esimerkiksi Saksaa, Venäjää ei ole koskaan geopoliittisesti pakotettu tilintekoon.

Myös Suomen sotarikoskäsittely jäi yhteiskunnassa puolitiehen. Neuvostoliitto pakotti tutkimaan ja tuomitsemaan suomalaisia sotarikollisia osana rauhanehtoja, mutta tuomiot olivat lieviä ja armahduksia annettiin runsaasti: syytteitä nostettiin noin 1 400, mutta vuoteen 1948 mennessä vain 98 sotarikolliseksi tuomittua oli edelleen vangittuna ja kaikki tutkinnat ja oikeuskäsittelyt päättyivät viimeistään 1950-luvulle tultaessa. Ennen kaikkea suomalaiset eivät sydämissään käsitelleet syyllisyyttään, sillä pakotetut sotarikoskäsittelyt nähtiin vain voittajan saneluna eli tekopyhänä ja epäoikeudenmukaisena – mitä ne pitkälti olivatkin, mutta eivät täysin.

Ukrainassa taas Neuvostoliitto polki toisen maailmansodan äärinationalistit maanrakoon kaikin voimin – teloitukset, vankileirituomiot ja totaalinen ideologinen hallinta varmistivat, että ukrainalainen nationalismi lähes kaikissa muodoissaan pantiin pakastimeen noin 40 vuodeksi. 

Miten yhdistää kansa kestävällä tavalla?

Venäjän rikosten mittakaava on valtava. Pelkästään nykypäivän Ukrainan sodassa Venäjää epäillään yli 180 000 sotarikoksesta, ainakin Ukrainan esittämien lukujen mukaan. Kansainväliset tarkkailijat raportoivat, että Venäjän rikoksiin kuuluu muun muassa siviilien järjestelmällistä tappamista, vapaudenriistoa, kiduttamista, vainoa ja pakkosiirtoja sekä tarkoituksellisia ilmaiskuja siviilikohteisiin. Venäjän ja Neuvostoliiton toiminta historian muissa sodissa ei ole ollut sen puhtoisempaa. 

Suomen, Ukrainan ja monien muiden Venäjän uhrien osalta on kiusaus valita suhteellinen näkökulma eli katsoa omia rikoksia läpi sormien. Toimintatapa ei kuitenkaan ole eettisesti kestävä, eikä se eheytä kansaa terveellä tavalla. Esimerkiksi äärinationalistinen vire historiapolitiikassa lisää yhtenäisyyttä vain näennäisesti, sillä se sulkee ulos monia ryhmiä, jotka ovat isänmaallisia vaikka eivät täyttäisikään äärinationalistien kapeita määritelmiä.

Äärinationalismin hiljainen hyväksyminen on vain yksi esimerkki historiapoliittisesta epärehellisyydestä. Pahuuteen on maailmanhistoriassa syyllistytty monien eri vakaumusten nimissä, uskonnollisista konflikteista kommunismiin. Yhteiskunnat ovat usein haluttomia tyhjentämään luurankokaappejaan. Pitkällä tähtäimellä siivouspäivä kuitenkin kannattaa: jos haluaa luoda kansassa aitoa yhtenäisyyttä, on syytä avata käsitys omasta historiasta sellaiseksi, että se ei sulje ryhmiä ulkopuolelle.