The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Väisty järki – maailmanpoliittisissa päätöksissä tunteet ovat nyt kuskin paikalla. Onko suurin turvallisuusuhkamme sittenkin mielensä pahoittanut suurmies?

Suomalaisessa keskustelussa on jo vuosia puhuttanut valtiovarainministeri Riikka Purran lausunto, jonka mukaan empatia ei kuulu politiikkaan. Ministerin onneksi suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on perinteisesti liikuttu tiukasti realismin taluttamana. Maassamme edetään järkipohjalta, vaikka se edellyttäisi kasvavaa lapsiperheköyhyyttä, suurtyöttömyyttä tai vaikkapa asekauppoja kansanmurhaan syyllistyneen valtion kanssa.

Nykypäivänä tämä suhtautuminen kuitenkin vaikuttaa vallan vanhentuneelta, jopa tylsältä!

Ei maailmanpolitiikassa sentään liikaa empatiaa ole – elämmehän globaalisti kovenevien arvojen aikakautta. Olisi kuitenkin naiivia esittää politiikan olevan tunteetonta, kun sinnittelemme kuumentuneiden kamppailujen ja loukattujen kunnioiden kiehumispisteessä.

Tunteella hallitsemisen johtava asiamies on tietenkin Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, jonka hallinto on aloittanut jo useamman sodan (vain tänä vuonna) enemmän tai vähemmän fiilispohjalta. Kunnollisia perusteluja sotatoimille on ollut jokseenkin vaikeaa saada, ja mörrimöykky-Trump on kuitannut kysymykset esimerkiksi hyökkäyksestä Iraniin kävelemällä ulos haastattelusta.

Äkkipikaiset invaasiot vieraisiin valtioihin voi tietenkin nimetä myös ”rohkeudeksi, johtajuudeksi ja ratkaisukeskeisyydeksi”, kuten maan sotaministeri Pete Hegseth kuvasi Venezuelan presidentti Nicolás Maduron vangitsemista alkuvuodesta. Tiedotustilaisuudessa ministeri lausui painavat perustelut toisen valtion päämiehen kaappaukselle kotoaan keskellä yötä: ”He f’d around and he found out”. Tämä strateginen arvio voisi kääntyä suomeksi vaikkapa sanapariksi ”härvää ja hämmästy”. Maltillista ja tyylikästä.

Merkitään maailmanpolitiikan pelikirjaan: ärsyyntyminen ja toisten näpäyttäminen ovat hyviä syitä tehdä suuria, vaikutukseltaan pitkäaikaisia maailmanpoliittisia päätöksiä.

Samaa kirjaa ovat selailleet myös muut valtionjohtajat. Etunenässä on Venäjän presidentti Vladimir Putin, josta vuosien varrella ikuistetut otokset kädenvääntökisoissa ja paidattomana ratsailla epäilemättä toimivat Kremlin pelotestrategiana muiden joukossa. Koettu uhka lännestä ja Putinin henkilökohtaiset nuotiotarinat historiallisesta revisionismista ovat oivia perusteluja machokulttuurista ammentavan poliittisille päätöksille. Vanhoja muistellen ja pienellä värikynällä voi perustella esimerkiksi Ukrainan sodan, joka on askel kohti imperiumin uutta loistoa.

Suurten tunteiden ja oman kunnian perässä juoksevia johtajia löytyy ympäri maailman. Joukkoon lukeutuvat myös muun muassa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, Argentiinan presidentti Javier Milei ja Brasilian muutama vuosi sitten väistynyt johtaja Jair Bolsonaro. Machojohtajien keskuudessa on niin vallan anastaneita diktaattoreja kuin kansalaisten mandaatin saaneita presidenttejä. Vihaisille suurmiehille näyttää olevan kysyntää.

Yllä olevasta joukosta voidaan vetää kiusallinen johtopäätös, nimittäin 100-prosenttinen miesvaltaisuus. Hauskaksi suurmiesten tunnelatauksien seuraamisen tekeekin, että naisia on läpi historian pidetty liian tunteellisina, epävakaina ja hormonien ohjaamina johtotehtäviin. (Testosteronikin on muuten hormoni.)

Vuoden 2026 geopoliittista tilannetta tarkastellessa standardi näyttää kuitenkin olleen yllättävän joustava. Maailmanhistoriassa suurin turvallisuusuhka ei koskaan ole ollut tunteellinen nainen vaan nöyryytystä pelkäävä mies.

Jo ensimmäisen maailmansodan jälkeinen haavoitettu Eurooppa tarjosi hedelmällisen maaperän loukatun maskuliinisuuden mittelölle, jota muun muassa Benito Mussolini ja Adolf Hitler hyödynsivät politiikassaan. Jos kelataan vielä taaksepäin, kuningas Henrik VIII käytännössä muutti koko Englannin uskonnollisen järjestelmän aviokriisinsä seurauksena.

Miksi olemme nykypolitiikassa luikahtaneet sadan vuoden takaisiin tunnelmiin Suurten Johtajien tunnevyörytystä seuraamaan? Ja mikä on nostanut kiukuttelevat kiusaajat hiekkalaatikolta hallitsijoiksi?

Vielä 2010-luvun alussa meitä kannatteli globalisaation pehmeä yläpilvi ja usko jaetusti parempaan tulevaisuuteen. Kuvittelimme, että politiikan huominen olisi teknokraattinen, tutkimuspohjainen ja tasa-arvoisempi. Liberaalin päiväunen kovaa hintaa on kuitenkin maksettu 2020-luvulla.

On käynyt ilmi, että osa maailmasta kaipasi takaisin politiikkaan, joka heijastelee enemmän showpainin kuin salonkikelpoisuuden sääntöjä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä kuluvan vuosikymmenen alussa globaalia venettä keikuttivat muun muassa pandemia, talouskriisit, sodat ja populismin nousu. Polykriisin aikakaudella hitaat instituutiot eivät enää tarjoa ratkaisuja, eikä sujuva yhteispeli riitä takaamaan voittoja kaikille.

Nyt politiikka on militarisoitunut ja puhe koventunut. Kaikkialle elämäämme levittäytynyt sosiaalinen media suosii konflikteja eikä erityisesti palkitse harkintaa tai maltillisuutta. Jos 2010-luvun poliittisessa ilmapiirissä valtionjohtajalle oli coolia siteerata The Economistia, 2020-luvulla ihanne tuntuu olevan kirota suu vaahdossa huuruisessa podcast-studiossa.

Demokratia kuitenkin tarvitsee yhteisiä sääntöjä ja hitautta. Tietyllä tavalla koko järjestelmämme rakentuu epäluottamukselle ihmisluontoa kohtaan: se pohjaa oletukseen, että ihmiset ovat impulsiivisia, itsekeskeisiä ja toisinaan myös typeriä. Demokratian mekanismit kuten vaalit, oppositio ja vallan kolmijako suitsivat kiivaita päätöksiä – ja päätöksentekijöitä.

Äkkipikaisia kansanisiä demokratian perään haihattelu tuskin kiinnostaa, mutta kansaa ja parlamentaarikkoja tämän toivoisi motivoivan.

Juuri nyt näemme ympärillämme mitä tapahtuu, kun päätöksentekoa ohjaavat loukkaantuminen, kosto ja vallanhimo. Olisikin ehkä syytä valita paremmin, mitä tunteita ruokimme.

Empatia ei ole tunteista vaarallisin, saati vastakohta järjelle. Se on yksi harvoista tunteista, jotka pakottavat arvioimaan poliittisten päätösten vaikutusta myös muihin ihmisiin.

Ehkä olisi aika lopettaa teeskentely. Tunteet eivät katoa sillä, että ne julistetaan politiikkaan kuulumattomiksi. Sivuutettuina ne jäävät kytemään ja leimahtavat aikanaan entistä voimakkaampina. Politiikan tehtävä ei ole tukahduttaa tunteita vaan ohjata niitä rakentavaan suuntaan.