Henri Tapani Heinonen on filosofian tohtori Jyväskylän yliopiston IT-tiedekunnasta ja filosofian maisteri Jyväskylän yliopiston fysiikan laitokselta. Hän on ollut 2020-luvulla mukana IT-tiedekunnan kyberturvallisuushankkeissa. Hänen koulutustaustansa yhdistää fysiikan, informaatioteknologian ja turvallisuuskriittisten järjestelmien tarkastelun. Hän on kommentoinut julkisesti maanpuolustusasioita jo vuosikymmenen ajan.

Suomen ydinasekeskustelussa on alettu käyttää sanoja kuten “taktinen”, “pelote” ja “rajattu vaikutusalue”. Nämä sanat voivat helposti johtaa ihmisiä harhaan. Termillä “taktinen” yritetään häivyttää ydinaseiden valtava tuhopotentiaali taka-alalle. “Pelote” ei todellisuudessa estä esimerkiksi droonihyökkäyksiä. “Rajattu vaikutusalue” ei päde kovin hyvin reaalimaailmassa, koska yksikään ihminen ei pysty hallitsemaan, mihin suuntaan ja kuinka kauas ydinpommin räjähdyksen aikaansaama radioaktiivinen laskeuma kulkeutuu tuulten ja vesien mukana. Kerron tässä kommenttipuheenvuorossa, miksi ydinasekeskustelun pitää olla monipuolisempaa, rehellisempää, teknisesti täsmällisempää ja demokraattisempaa kuin se viime aikoina on ollut. Erityisen tärkeää on saada aikaan harkittua ja punnittua (deliberatiivista) keskustelua ydinaseista.

Iltalehden 3.5.2026 julkaisema kirjoitus antoi ymmärtää, että Britannian johtaman JEF-pelotejoukon taktiset ydinaseet voisivat vahvistaa Suomen turvallisuutta hallitulla tavalla. Minun mielestäni käsitys tiivistyy kolmeen väitteeseen, joita Suomessa pitäisi purkaa deliberatiivisen keskustelun kautta.

Ensimmäinen väite: ”Taktinen ydinase on pienitehoinen ase.”

Taktinen ydinase ei ole pienitehoinen ase. “Taktinen” on ensisijaisesti käyttötarkoitusta kuvaava sotilaallinen luokitus, ei fysikaalinen mittayksikkö. Britannia on ilmoittanut hankkivansa kaksitoista F-35A-hävittäjää Naton nuclear sharing -tehtäviin. Niihin kytkeytyvä Yhdysvaltain B61-12-pommi on säädettävä ydinase, jonka suurin ilmoitettu räjähdysteho on 50 kilotonnia. Se on yli kolminkertainen Hiroshimaan pudotettuun pommiin verrattuna. Tällainen ase ei ole pienitehoinen. Vertailun vuoksi: Libanonin pääkaupungissa Beirutissa vuonna 2020 tapahtunut räjähdys oli yksi suurimmista ihmisen aikaansaamista ei-ydinräjähdyksistä, ja se vastasi räjähdysteholtaan noin yhtä kilotonnia TNT:tä. Räjähdys tallentui moniin videoihin, sillä sen aiheutti ammoniumnitraattilasti, joka oli varastoituna satamassa, jossa oli syttynyt ennen räjähdystä tulipalo. Tästä tapauksesta on pääteltävissä, että jopa pienimmät ihmiskunnan valmistamat ydinaseet, jotka ovat räjähdysteholtaan Beirutin räjähdyksen luokkaa, aiheuttavat hetkessä mittavaa tuhoa räjähdettyään.

Samassa yhteydessä Iltalehdessä väitettiin kyseessä olevan Yhdysvalloista riippumaton eurooppalainen pelote. Todellisuudessa Naton ydinasejako nojaa Yhdysvaltain taktisiin B61-ydinaseisiin. Iso-Britannia voisi tuoda järjestelyyn koneita ja miehistöä, mutta aseiden omistus, varastointi, hallinta ja käyttöön vapauttamista koskeva päätösvalta ovat tavalla tai toisella sidoksissa Yhdysvaltoihin ja Naton ydinasejärjestelyihin. Se ei ole sama asia kuin itsenäinen brittiläinen tai eurooppalainen ydinasepelote.

Pelote on uhka tai uskottava seuraus, jonka tarkoituksena on saada toinen osapuoli luopumaan tietystä toiminnasta. Turvallisuuspolitiikassa pelote perustuu yleensä siihen, että mahdollinen hyökkääjä arvioi hyökkäyksen kustannukset saavutettavia hyötyjä suuremmiksi. Ydinasepelotteen ajatuksena on, että vastapuoli jättää hyökkäämättä, koska se pelkää vastaiskua ja sen seurauksia.

Toinen väite: ”Ydinasepelote estää hyökkäykset.”

Ydinasepelote ei ole maaginen suojakilpi. Jos pelote estäisi hyökkäykset, miksi Naton ilmapuolustus joutui ampumaan alas Turkkia kohti ammutun iranilaisen ohjuksen, vaikka sekä Naton viidennen artiklan että Yhdysvaltain ydinasevaraston Turkissa pitäisi toimia pelotteena? Miksi Hamas teki terrori-iskun Israeliin, vaikka Israelilla katsotaan olevan ydinaseita? Miksi Iran on ampunut ohjuksia Israeliin? Miksi Intia ja Pakistan, kaksi ydinasevaltiota, ajautuvat yhä aseellisiin kriiseihin Kashmirista? Näiden esimerkkien pointti ei ole, että pelote olisi täysin olematon. Pointti on rajallisempi mutta olennaisempi: ydinasepelote ei estä läheskään kaikkia hyökkäyksiä.

Mitä tapahtui aiemmille konventionaalisille pelotteille ja pidäkkeille, joita on viime vuosina kasvatettu ja laajennettu monella rintamalla? Muutamina esimerkkeinä mainittakoon: Suomi on ottanut miinat takaisin, ”paras” Lockheed Martin F-35A Lightning II -hävittäjätyyppi valittiin Suomelle, Israelista tulee Daavidin linko -ilmatorjuntajärjestelmä muutaman vuoden sisällä torjumaan ohjuksia, ja myös uusia sotalaivoja tulee puolustusvoimille piakkoin. Eikös konventionaalisten pelotteiden pitänyt jo pitää vihollisjoukot erossa Suomesta?

Tässä on ilmiselvä varustelukierre meneillään, eikä pelkästään konventionaalisten pelotteiden kautta: nyt halutaan laillinen mahdollisuus tuoda ”pieniä” ydinaseita Suomeen kriisiaikana. Vaarana varustelukierteessä on, että mennään joka kierroksella vaarallisempiin aseisiin ilman, että ajatellaan seuraamuksia, jännitteitä, eskalaatiopotentiaalia ja kokonaisturvallisuutta. Konventionaalinen sota voi askel askeleelta laajentua ydinsodaksi. On helppo kuvitella, että seuraavaksi saatetaan haluta ydinasevarasto Suomeen (kuten nyt Puolassa ja Baltian maissa halutaan itselle), sitten esimerkiksi taktisia ydinaseita suuritehoisempia megatonniluokan ydinaseita, ja lopuksi muuttua omavaraiseksi ydinasevaltioksi tai kehittää yhteinen pohjoismainen ydinase – mitä on jo väläyteltykin julkisessa keskustelussa. Nämä eivät ole pelkästään yksittäisten nettikommentoijien tai toimittajien heittoja, vaan ne ovat myös useamman pohjoismaisen turvallisuuspolitiikan asiantuntijan lausuntoja vuosien 2025 ja 2026 aikana: David Carlqvistin mukaan Pohjoismaat voisivat muodostaa ydinaseunionin, Johannes Kibsgaard nosti esiin idean pohjoismaisesta ydinasepeloteliitosta, Jeppe Kofod visioi pohjoismaista puolustusunionia, jolla olisi ydinaseita, sekä Nicolai Svejgaard Poulsen ja Morten Møller Sørensen esittivät ajatuksen yhteispohjoismaisesta ydinaseohjelmasta Suomen kanssa.

Pidäke on mikä tahansa tekijä, joka hillitsee, rajoittaa tai estää toimintaa. Pidäke on siten pelotetta laajempi käsite. Sen ei tarvitse perustua uhkaukseen tai vastaiskun pelkoon. Panssarieste, suoalue, Daavidin linko tai vallihauta voi toimia hyökkäyksen pidäkkeenä, koska se vaikeuttaa etenemistä. Miehittämättömiä drooneja ja ohjuksia voidaan pysäyttää jo nyt uusilla EMP- ja laserasejärjestelmillä, jotka puolustuksellisina aseina eivät ole läheskään niin provosoivia kuin perinteisemmät aseet (tai ydinaseet). Vihollismaajoukkojen etenemistä taas hidastavat maastoon pohjautuvat esteet, kuten suoalueet (itärajan soiden ennallistamista on kaavailtu myös puolustusmielessä) sekä kanava- ja vallihautarakenteiden kaltaiset puolustukselliset ratkaisut. Maastoon pohjautuvat esteet ovat pidäkkeitä, epätäydellisiä keinoja, mutta ne ovat ainakin aidosti puolustuksellisia, ei-provosoivia, inhimillisempiä ja suoraan Suomen omassa päätösvallassa. On korostettava, että yhtäkään Suomea uhkaavaa droonia, ohjusta tai vihollisjoukkoa ei tulla pysäyttämään ydinaseilla. Ensinnäkään, edes konventionaalisilla ohjuksilla ei hintansakaan puolesta ole järkevää torjua muutaman tuhannen euron arvoisia drooneja. Konventionaaliset ohjukset maksavat satoja tuhansia tai miljoonia euroja kappaleelta, kun taas ydinaseet ovat paljon kalliimpia, tehokkaampia, ja ympäristölle ja ihmisille haitallisempia kuin tavalliset ohjukset. Toiseksi, yhteenkään Suomen varastoon sijoitettuun vieraan vallan ydinaseeseen ei suomalaisilla ole päätösvaltaa eikä käyttöoikeutta, ja viholliset tietävät tämän.

Ydinasepelotteen voidaan katsoa nostavan tietynlaisen suurhyökkäyksen kynnystä, mutta se ei tarkoita, että se estäisi läheskään kaikkia hyökkäyksiä. Raportissa ”Naton ydinasepelote ja Suomi” kuvataan Naton joustavan vastauksen strategiaa tavalla, joka tiivistää peloteajattelun kunnianhimoisen lupauksen: “Joustavan vastauksen tavoitteena oli, ettei aggressio Natoa vastaan voisi koskaan olla järjellinen jatke Neuvostoliiton ulkopolitiikalle.” Tämä on juuri se ajatus, jota haluan kyseenalaistaa. Pelote ei ole luonnonlaki, vaan psykologinen ja poliittinen mekanismi, joka riippuu vastapuolen riskiarviosta, tavoitteista, ideologiasta, tiedonkulusta, johtajien harkintakyvystä ja siitä, tunnistaako hyökkääjä ylipäätään tilanteen samoin kuin pelotteen rakentaja. Raportti itsekin toteaa, että pelote voi epäonnistua, koska samat uhkaukset eivät toimi kaikkiin ja osa toimijoista on valmis ottamaan suurempia riskejä. Siksi ydinasepelotetta ei pidä käsitellä taikakilpenä, joka estää droonit, ohjukset, terrori-iskut, rajatut iskut tai alueelliset konfliktit.

Yksi raportin kirjoittajista, Jyri Lavikainen, on sanonut nykyisestä Suomen ydinenergialaista, että se tarkoittaisi sitä, että Suomen rajan yli työntyvät Venäjän joukot tietäisivät olevansa rajan ylitettyään turvassa Naton ydinasepelotteelta. Lausunto on hieman ristiriitainen, koska Suomi on kuitenkin ollut Naton täysjäsen vuodesta 2023. Nyt ikään kuin halutaan olla vielä vähän enemmän Naton jäseniä Suomen ydinenergialakia muuttamalla, vaikka tällaista lakimuutosta yksikään Nato-maa ei Suomelta tiettävästi vaatinut. Miten voisimme olla yhtään enempää Natossa kuin olemme nyt jo kolme vuotta olleet?

Kolmas väite: ”Ydinräjähdyksen tai radioaktiivisen säteilyn vaikutusalue voidaan piirtää kartalle siistinä ympyränä.”

Tämä kolmas väite on vaarallinen mielikuva. Lisäksi termi “radioaktiivinen säteily” on epätarkka: radioaktiivisuus on aineen (tietyn nuklidin/isotoopin) ominaisuus, jossa atomin ytimen spontaanista hajoamisesta syntyy ionisoivaa säteilyä. Radioaktiivisuus on epävakaiden atomiytimien ominaisuus. Säteily itsessään ei yleensä ole radioaktiivista. Alfasäteily on heliumytimiä (stabiileja), beetasäteily elektroneja tai positroneja, gammasäteily fotoneja. Mikään näistä ei ole ”radioaktiivista” siinä mielessä, että se hajoaisi ydinhajonnan kautta lähettäen lisää säteilyä. Mainittakoon neutroniaktivaatio, jossa voimakas neutronisäteily voi saada materiaalin atomiytimet sieppaamaan neutroneja; tällöin syntyneet isotoopit saattavat olla epävakaita ja radioaktiivisia. Säteilyn lähteenä voi kuitenkin joskus olla radioaktiivinen aine. Kaikki säteilylähteet (esimerkiksi aurinko, valolamppu ja mikroaaltouuni) eivät kuitenkaan ole radioaktiivisia. Ydinräjähdyksen välitön lämpö- ja painevaikutus ja gamma- ja neutronisäteily ovat eri asioita kuin radioaktiivinen laskeuma, joka voi kulkeutua tuulten ja vesien mukana kauas räjähdyspaikasta. Laskeuma ei kunnioita kunnanrajoja eikä kartalle piirrettyjä ympyröitä.

Ydinasejärjestelmä ei myöskään ole virheetön. Vuonna 1961 Yhdysvaltain ilmavoimien pitkänmatkan raskas B-52-pommikone hajosi Pohjois-Carolinan Goldsboron yllä, ja kaksi Mark 39 -vetypommia putosi maahan. Yhdessä pommissa, joka vastasi räjähdysteholtaan 260:tä Hiroshiman ydinpommia, laukaisuketju eteni niin pitkälle, että yksi heppoinen pienjännitekytkin jäi viimeiseksi esteeksi ydinkatastrofille. Kun tehokkaita asejärjestelmiä tuodaan lähemmäs Suomea, kyse ei ole vain symbolisesta pelotteesta, vaan myös virhemahdollisuuksien tuomisesta lähemmäs suomalaisia. “Suomessa keskustelu ydinaseista on ollut paljon strategista puhetta pelotteesta ilman huomiota ydinaseiden aiheuttamista siviiliuhreista ja ympäristötuhoista”, todetaan tämän verkkomedian ydinaseita käsittelevässä vieraskynäartikkelissa.

Suomen ei tarvitse kulkea ydinasepolitiikassa ilman jarruja kohti yhä pidemmälle meneviä ratkaisuja. Nato-jäsenenä Suomi voisi osallistua myös älylliseen taakanjakoon: siihen, että liittokunnassa arvioidaan avoimesti ydinasepelotteen rajoja, riskejä ja vaihtoehtoja. Samalla Suomen tulisi pyrkiä ottamaan poliittista johtoasemaa ydinsulkua, asevalvontaa ja ydinaseriskien vähentämistä edistävillä kansainvälisillä foorumeilla. Turvallisuuspolitiikka ei saa tarkoittaa vain uusien asejärjestelmien hyväksymistä, vaan myös kykyä kysyä, missä kulkee riittävän puolustuksen ja vaarallisen varustelukierteen raja.

Lopulta kaikki tiivistyy siihen, mitä alussa vaadin: keskustelun on oltava monipuolisempaa, rehellisempää ja teknisesti täsmällisempää – mutta ennen muuta myös demokraattisempaa. Jos ydinaseita voitaisiin kuljettaa tai sijoittaa Suomen alueelle ilman, että julkisuuteen siitä kerrottaisiin, kyse ei olisi pienestä operatiivisesta yksityiskohdasta. Kyse olisi perustavasta turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, joka muuttaisi Suomen asemaa ja mahdollisesti myös riskiprofiilia. Mitä tapahtuisi, jos Yhdysvaltain Suomeen sijoittamat ydinaseet olisivat joutumassa vihollisen käsiin? Pahoin pelkään, että ydinaseiden omistajataho pyyhkisi ydinasevarastot lähitienoineen maan tasalle massiivisilla ilmaiskuilla. Siksi STUKin, tutkijoiden, eduskunnan, viranomaisten ja kansalaisten pitäisi olla mukana keskustelussa alusta asti. Ydinaseiden salliminen Suomen alueella ei ole tekninen sivulause, vaan sukupolvikysymys – jopa eksistentiaalinen kysymys. Se vaatisi vähintään vuosikymmenen mittaisen deliberatiivisen, julkisen ja aidosti moniäänisen keskustelun.