Geopoliittinen epävakaus, ilmastokriisi ja petetyt lupaukset paremmasta näkyvät ja kuuluvat 2020-luvun elokuvassa yhä vahvemmin. The Ulkopolitist matkasi Sodankylän elokuvajuhlille Lapin yöttömään yöhön katsastamaan globaalin elokuvan tilaa ja tapasi Cannesiin valitun ohjaajan Yasmin Najjarin, jonka pasifistinen inttielokuva TJ 28 pohtii sodan kauhuja Suomen metsistä käsin.

Taide kuvastaa aina yhteiskuntaa, josta se kumpuaa. Kansainvälinen politiikka ja konfliktit ovat niin ikään olleet pysyviä tarkastelun aiheita aina elokuvan synnystä lähtien. Näin ei ole yksinomaan siksi, että elokuva uuden massakulttuurin kiintopisteenä löysi tiensä nopeasti propagandistien käsiin, vaan myös siksi, että sillä on merkittävä kyky haastaa ja purkaa vallan rakenteita.

Esimerkiksi 1970-luvun uusi Hollywood-sukupolvi iski kyntensä Vietnamin sotaan ja puhutteli niitä amerikkalaisen yhteiskunnan railoja, jotka sota teki näkyväksi. Tämä oli osa uuden populaarin elokuvan aallon syntyä, joka kyseenalaisti auktoriteetteja ja vanhoja instituutioita. Kiristyvä maailmantilanne, petetyt lupaukset kasvusta ja kehityksestä sekä ilmastotuhon uhka motivoivat nyt 2020-luvun elokuvantekijöitä yhtä vahvasti. 

Elokuva ei ole ainoastaan universaali ja humaani taiteen muoto. Se on myös vahvasti aikaan ja paikkaan sidottua tuodessaan ruudulle kuvia jostain, ja ennen kaikkea jonkun näkökulmasta . Siksi onkin merkittävää, että elämme nyt myös globaalin elokuvan arvonnousun aikaa, jolloin kuuluviin pääsevät vahvemmin myös elokuvateollisuuden sydänmaan ulkopuoliset äänet.

Arkea ja kriisejä valkokankaalla

Vuonna 1986 perustetut ja legendaariseen maineeseen nousseet Sodankylän elokuvajuhlat kokoavat Lapin yöttömään yöhön viiden päivän edestä ohjelmistoa elokuvan ystäville. Sodankylässä sekä elokuvan globaali että paikallinen ulottuvuus ovat komeasti esillä. Noin sadan elokuvan ohjelmisto tuo yhteen uutuuksia ja klassikoita tarjoten tilaisuuden nähdä myös elokuvia, jotka eivät muuten päädy levitykseen tai suoratoistopalveluihin Suomessa lainkaan.

Festivaalin ulkomaisessa kattauksessa konflikti sai monet kasvot. Brittiläis-nigerialaisen Akinola Davies Jr:n esikoisohjaus My Father’s Shadow (2025) seuraa isän ja kahden pojan päivämatkaa Lagosiin vuoden 1993 vaalikriisin keskellä. Todellisuudessa vaalikriisiä ei koskaan tapahtunut, vaan elokuvan pyrkimys on tavoittaa Nigerian jakautuneen kansakunnan sielusta jotain pysyvää ja kaunista sotkeutumatta päivänpolitiikan ristiriitoihin. Puolalaisen Andrzej Wajdan varhainen ohjaus Kanal (1957) laskeutuu Varsovan viemäreihin vuoden 1944 kansannousun aikaan kuvaten periksiantamattomuutta tappion edessä. Kuvia natsien hävittämän Varsovan raunioista on vaikea olla peilaamatta myös oman aikamme tapahtumiin. Malilaisen Abderrahmane Sissakon vuoden 2014 elokuva Timbuktu puolestaan asettaa jihadistimiehityksen jäykän uskonnontulkinnan vastakkain malilaiskaupungin arkisen elämän moninaisuuden kanssa sortumatta demonisointiin: miehittäjätkin ovat modernin maailman päämäärättömyyden tuotteita.

Myös festivaalin kotimainen kattaus oli vahva. Varmastikin vuoden paras suomalainen elokuva on Jukka Kärkkäisen dokumenttielokuva Kappale kauneinta Suomea (2026), jossa seurataan häkellyttävän intiimisti syrjäkylällä asuvan perheen arkea ja elämää. Lauri-Matti Parppein useilla Jusseilla palkittu Jossain on valo joka ei sammu (2025) on yhtälailla suomalaisuutta hahmotteleva elokuva, joka tuo millenniaali-tween Raumalle. Mieleen painui myös Jan Ijäksen lyhytdokumentti PICNIC – In Light Invisible to the Human Eye (2026), joka koostuu infrapunavalolla kuvatusta videomateriaalista israelilaisista turistikohteista Gazan liepeiltä. Elokuvassa kuullaan turistikohteiden banaaleja vierailija-arviota, mikä tekee asetelmasta kaikessa karkeudessaan tehokkaan ja vaikuttavan.

“Mikä vitun kotimaa” – haastattelussa ohjaaja Yasmin Najjar

Yksi elokuvafestivaalien kiinnostavimpia ja parhaita elokuvia oli Cannesin opiskelijaelokuvasarjaan valittu TJ 28 (2026), joka seuraa suomalais-palestiinalaista varusmiestä suorittamassa vapaaehtoista asepalvelustaan samalla, kun konflikti hänen isänsä kotimaassa Palestiinassa kärjistyy. Elokuvan ohjaaja Yasmin Najjar, joka näyttelee elokuvassa myös pääosaa, ammensi tarinan omasta palveluksestaan.

“Menin armeijaan, koska ajattelin, että jos Suomessa joskus tapahtuu jotain, haluan auttaa lääkintämiehenä”, Najjar kertoo. Palveluksessa näkemys kuitenkin muuttui: “Tein havainnon, että olen silti osa tätä väkivaltasysteemiä”. 

Hän kiinnitti huomiota myös siihen, miten etäännytetty suhde sodan todellisuuteen oli: moni varusmies vaikutti irtautuneen koko sodan ajatuksesta. “Puolustusvoimat hyötyy siitä, että varusmiehet ottavat palveluksen leikkinä”, Najjar sanoo. “Ei puhuta tappamisesta tai kuolemanpelosta, vaan vaikuttamisesta”.

Elokuvan päähenkilö ei silti ole aktiivinen kapinoija. Valinta oli tietoinen. “Jos hahmo olisi ollut aktiivisesti kyseenalaistava, elokuvasta olisi tullut vähän tylsä ja hölmö. Sen sijaan halusin tutkia itse varusmiespalvelusjärjestelmää”, Najjar sanoo. “Elokuva on pasifistinen ja kyseenalaistava, mutta se ei anna suoria vastauksia.” Ratkaisua hän ei usko tarjoavansa, vaan toivoo elokuvan saavan katsojan ajattelemaan: “Jos teen elokuvan, joka saa jonkun tuntemaan empatiaa toista ihmistä kohtaan, se on jo itsessään poliittinen teko.”

Yksi tapa, jolla elokuva käsittelee näitä teemoja, on kohtaus, jossa varusmiehet vahingossa ampuvat peuran sotaharjoituksen aikana. Nuoret joutuvat kasvokkain todellisen väkivallan ja kuoleman kanssa, ainakin hetkellisesti. Päähenkilö suhtautuu tilanteeseen ainakin pinnalta käsin kylmästi: tappamistahan he ovat täällä harjoittelemassa. Henkilökohtaisesta tulee poliittista, kun varusmieskaveri kommentoi päähenkilön asennetta ja huomauttaa siitä, miten paha tilanne tämän kotimaassa on. “Mikä vitun kotimaa”, päähenkilö vastaa. Najjarille kotimaa on hankala, mutta kiinnostava käsite tarkastella: “Sitä sanaa käytetään usein rasistisessa yhteydessä – ‘mene sinne sun kotimaahasi’ – joten se voi olla triggeröivä”, hän selittää. “Kohtauksen ydin liittyy päähenkilön suurimpaan pelkoon, joka on tulla eriytetyksi kaikista muista.”

Najjarille myös elokuvan muoto oli tapa käsitellä ja kommentoida valittua aihetta. Hän pyrki tietoisesti irti sotaelokuvan perinteisestä estetiikasta. “Kuvassa on kirkkaat värit. Emme halunneet hyperrealistista, harmaata, desaturoitunutta lookia”, hän kertoo. Myös kuvastoa esimerkiksi juoksevista jaloista hän karttoi tietoisesti: “Totesimme, että tuo on suoraan tiedostettua sotaelokuvaa.” Lähimpänä inspiraationa toimi Stanley Kubrickin Full Metal Jacket (1987), joka tutkii hahmojaan pelkän tuomitsemisen sijaan. “Minulle oli tärkeää, että kaikki hahmot ovat oikeasti erilaisia persoonia, jotka erottaa toisistaan”, hän selittää.

Najjarilla on TJ 28:n pohjalta tekeillä jo kokopitkä elokuva, joka antaa enemmän tilaa myös näiden sivuhahmojen tarinoille. Yksi heistä on Orasmaa, päähenkilön kaveri: “Orasmaassa on selvää aktivismihenkeä, mutta hän on vasta sen alkutaipaleella. Hän haluaa tehdä asiat oikein, mutta se ei aina mene maaliin”, Najjar sanoo. ”Orasmaa on tosi tietoinen ja faktoja täynnä, mutta empatia jää uupumaan. Se on aika rankkaa päähenkilölle.” Toinen sivuhahmo on Yusuf, Suomessa syntynyt tansanialaistaustainen nuori, joka molempien vanhempiensa kulttuurien kannattelemana on identiteetistään varmempi kuin päähenkilö. “Hän on opetellut erilaisia selviytymismekanismeja suomalaisessa yhteiskunnassa. Tunnistettava hahmo, joka haluaa olla hyvä tyyppi selvitäkseen”, Najjar sanoo.

Myös elokuvan nimi TJ 28 (tänään jäljellä 28 päivää) kantaa mukanaan viestin. Se viittaa ajatukseen, jonka Najjar haluaa kyseenalaistaa: ”Nimi tulee siitä illuusiosta, että sota muka päättyisi. Todellisuudessa konflikti jatkuu, ja sitä on velvollisuus miettiä.” Varusmiehelle koittaa aika kotiutua ja palata arkeen, mutta päähenkilön isän kotimaan konfliktilla ei ole vastaavaa loppupäivämäärää.