Nuestra Tierra ja La Memoría de las Mariposas -dokumenttien päätapahtumien välillä on yli sata vuotta, mutta pohjimmiltaan molemmat kertovat kolonialismin perinnöstä Etelä-Amerikassa. Vahvat dokumenttidebyytit puhututtavat aikana, jolloin kolonialismin kauheudet ovat takana päin mutta silti läsnä yhteiskunnassa ja yksittäisissä henkilöissä.

Britannian filmi-instituutin (BFI) 69. elokuvajuhlien ohjelmistoon lokakuussa 2025 kuului jopa kaksi Etelä-Amerikan alkuperäiskansoista kertovaa dokumenttielokuvaa: Lucrecia Martelin Nuestra Tierra – Maamme sekä Tatiana Fuentes Sadowskin La Memoría de las Mariposas – Perhosten muisti. Molemmat dokumentit yhdistyvät elokuvafestivaalin teemoihin yhteisön voimasta sekä fyysisistä ja sosiaalisista rajoista, jotka ohjaavat elämäämme.

Dokumenttielokuvat nostattavat kysymyksiä kerronnan oikeutuksesta – kenellä on oikeus puhua ja kenen näkökulmasta – mutta myös vastuusta. Tämä riippuu siitä, mitä näkökulmaa dokumentti edustaa ja vahvistaako vai purkaako se valtarakenteita. Yhtäältä dokumenttielokuvaa on historiallisesti käytetty edistämään kolonialistisia stereotypioita alkuperäiskansoista. Toisaalta nykypäivänä dokumenttikuvaajat ovat tietoisia eettisyyden tärkeydestä ja roolistaan kameran takana. 

Molemmissa dokumenteissa käsitellään alkuperäiskansojen kokemaa syrjintää ja vallankäyttöä muistojen sekä menneisyyden tapahtumien kautta. Tarina maasta ja sen asukkaista kiteytyy yksittäisten henkilöiden kokemuksiin. Kolonialismin varjo näkyy edelleen sekä Perussa että Argentiinassa: vaikka raakakumin tuotanto Amazonissa on päättynyt, kärsivät alueen alkuperäiskansat raaka-aineiden tuotannosta maillaan. Ongelmia luovat vesivarantojen saastuminen, yhteisöjen pakkosiirtäminen alueelta sekä väkivalta alkuperäisväestöä kohtaan. Myös Argentiinassa maakiistat alkuperäiskansojen mailla jatkuvat monilla alueilla.

Kaksi eri kansaa, samankaltaiset ongelmat

Lucrecia Martelin Nuestra Tierra perehtyy vuonna 2009 tapahtuneeseen chuchagasta-aktivisti Javier Chocobarin murhaan ja seuraa vuoden 2018 oikeusprosessia. Maanomistaja Dario Luis Amín ampui Chocobarin kuoliaaksi ja haavoitti vakavasti kahta muuta yhteisön jäsentä lokakuussa 2009. Sanaharkka eskaloitui väkivallaksi, sillä Amínin mielestä chuchagastat olivat alueella luvatta. 

Chuchagastat ovat Argentiinan luoteisosassa elävä kansa, joka ei kuitenkaan lukeudu Argentiinassa tunnustettujen 31 alkuperäiskansan joukkoon. Tässä artikkelissa viittaan heihin alkuperäiskansana selkeyden ja yhtenäisyyden vuoksi. He puhuvat pääosin espanjaa ja ovat maa-aluekiistojen kohteena Tucumanin hallintoalueen haluttujen maa-alueiden takia. Maita halajavat muun muassa soijankasvattajat, karjankasvattajat ja litiumin louhintayhtiöt, eikä laki suojaa alueen alkuperäiskansoja riittävästi. Chuchagastojen historiasta ei ole saatavilla paljoakaan luotettavaa tietoa, mutta mahdollinen oma kieli on kadonnut vuosikymmeniä sitten. Oman kielen puuttuminen myös vaikeuttaa heidän puolustamistaan, sillä kielioikeudet ovat tärkeä mittari alkuperäiskansan haavoittuvuuden mittaamisessa. 

La Memoría de las Mariposas taas on dokufiktion ja dokumenttielokuvan sekoitus, joka kertoo Perun väkivaltaisesta raakakumibuumista 1800-luvun lopulla. Sen keskiössä on kaksi Witoto-kansaan kuuluvaa poikaa, Omarino ja Aredomi, jotka brittikonsuli Roger Casement lähetti Britanniaan opiskelemaan. Raakakumin tuotantoa Perussa hallitsi tuolloin Peruvian Amazon Company, joka käytti orjatyövoimana muun muassa witoto-, bora- ja andoque-kansojen edustajia. Kymmeniätuhansia ihmisiä kuoli huonojen työolojen ja väkivallan seurauksena samalla, kun yhtiön omistajat rikastuivat kumin kysynnän kasvaessa Euroopassa.

Positionaalisuus ja valtasuhteet kaiken takana

Dokumenttiohjaajien taustat heijastuvat heidän tapaansa kuvata alkuperäiskansojen kokemuksia. Argentiinalainen Lucrecia Martel on yksi 2000-luvun menestyneimpiä latinalaisamerikkalaisia elokuvaohjaajia, ja hän on käsitellyt aiemmissa elokuvissaan muun muassa luokkaeroja ja rotua. Martel tunnetaan myös vahvoista mielipiteistään. Nuestra Tierra on hänen ensimmäinen dokumenttielokuvansa. Perulaisen Fuentes Sadowskin La Memoría taas on hänen ensimmäinen kokopitkä elokuvansa. Vasta La Memorian pääsy Berliinin elokuvajuhlien forum-ohjelmistoon vuonna 2025 toi ohjaajalle tunnettuutta elokuvapiireissä Perun ja Etelä-Amerikan ulkopuolella. 

Martel puhui Lontoon illassa myös dokumenttiohjaajan positionaalisuudesta. Termillä viitataan ohjaajan sosiaaliseen ja kulttuuriseen taustaan, kuten rotu ja henkilökohtaiset kokemukset, sekä siihen miten nämä vaikuttavat heidän näkökulmiinsa ja elokuvan tekoprosessiin. Martel itse ei kuulu chuchagastoihin tai muihin alkuperäiskansoihin, mikä herätti kysymyksiä hänen motiiveistaan elokuvan teossa. Hänen mukaansa tärkeät tarinat, kuten Javier Chocobarin murha ja sitä seurannut oikeustaistelu, tulee kuitenkin tuoda julki. Jotta chuchagastojen oma ääni olisi pääosassa, Martel antaa heille Nuestra Tierrassa paljon tilaa kertoa elämästään omin sanoin. Martel vietti elokuvaa valmistellessaan vuosia chuchagastojen luona rakentaen molemminpuolista luottamusta. Dokumentissa on journalistinen sävy, ja sekä montaasi että kuvaustyyli jättävät minimalistisuudessaan tilaa yksittäisille ihmisille ja heidän kokemuksilleen alkuperäiskansojen kohtaamasta rasismista Argentiinassa.

Martel edustaa faktoihin perustuvaa linjaa, kun taas Fuentes Sadowskin dokumentin tyyli on esseemäinen, mikä mahdollistaa tarinan herättämiin tunteisiin keskittymisen. Fuentes Sadowski on kertonut haastatteluissa henkilökohtaisista yhteyksistään niin kuvaamiinsa Putumayo-jokilaakson alkuperäiskansoihin kuin myös heitä sortaneeseen kauppakomppaniaan. La Memoriassa hän kertoo poikien tarinaa vahvaa kertojaääntä käyttäen, kertoohan hän samalla myös omaa tarinaansa. Toisaalta aiheen historiallisuus ja arkistomateriaalin visuaaliset rajoitteet avaavat mahdollisuuksia taiteelliselle otteelle. Ei siis ole olemassa yhtä oikeaa tapaa kuvata orjuutta ja väkivaltaa.

Toiseus ja ohjaajan katse

Sekä Martel että Fuentes Sadowski kuvaavat kotimaansa alkuperäiskansoihin kohdistunutta epäoikeudenmukaisuutta omien havaintojensa ja kokemuksiensa kautta. Nuestra Tierrassa ohjaaja on huomaamaton, lukuunottamatta yhtä kohtausta. Siinä oikeussalin avustava asianajaja huomauttaa videokuvaamiseen häiritsevän käsittelyä. Martelin askel kohti poliittisempaa elokuvaa, jossa hän sekä tiedostaa oman etuoikeutetun asemansa argentiinalaisessa yhteiskunnassa että hyödyntää sitä edistääkseen chuchagastojen asiaa, on ihailtavaa, joskin hieman yllättävää.

Fuentes Sadowski on korostanut, että arkistomateriaalien tulkinta on aina subjektiivista, sillä jokainen tutkii aineistoja omasta näkökulmastaan. Lisäämällä henkilökohtaisen kerroksen elokuvaansa hän halusi myös välttyä vahvistamasta vallalla olevaa alkuperäiskansojen holhoamisen kaavaa. Tämä tapahtuu osiossa, jossa ohjaaja matkustaa Iquitokseen, jonka kirjastosta hän löytää valokuvan witoto-pojista ja vierailee entisten maaherrojen kartanoissa. Fuentes Sadowskin kerronta on kiinnostava läpileikkaus perulaiseen mielenmaisemaan, jossa keskenään ristiriidassa olevat identiteetit, kuten alistettu-alistaja, ovat molemmat osa yhden henkilön perimää. Ohjaajan sisäinen konflikti luo dokumentille syvyyttä. 

Vaikka dokumenttielokuvien tapahtumien välillä on yli sata vuotta, niitä yhdistää alkuperäiskansoihin kohdistunut väkivallan ja sorron jatkumo. Jatkumon on mahdollistanut heidän pitkäaikainen toiseuttamisensa yhteiskunnassa. Pitkään alkuperäiskansat käsitettiin täysin toissijaisina suhteessa muuhun väestöön, ja heidän kaltoinkohtelunsa nähtiin oikeutettuna. Vallinnut ajattelutapa mahdollisti välillisesti niin Javier Chocobarin murhan chuchagastojen omilla mailla kirkkaassa päivänvalossa kuin Putumayo-kansojen kansanmurhan.

Pitkiä otoksia ja sademetsän ääniä

Molemmat dokumentit ovat taiteellisesti näyttäviä ja imevät katsojan mukaan tapahtumiin erilaisin elokuvallisin keinoin. Martelin dokumentissaan käyttämä laaja maisemakuvaus vahvistaa sanomaa maaoikeuksista: nuestra tierra tarkoittaa maamme. Chuchagastojen kotiseudun esittely tuo kokemukset lähemmäksi ja kuvittaa niitä. La Memoría taas yhdistää viipyilevällä kerronnallaan nykyajan menneeseen sekä henkilökohtaisen narratiivin poliittis-historialliseen punoen uutta filmiaineistoa arkistomateriaaliin. Tämä tapahtuu vuorottelemalla arkistovideota kumiorjina työskennelleiden alkuperäiskansojen raadannasta ja 2020-luvun katukuvaa Iquitoksen satamakaupungista. Lopputulos osuu ja uppoaa, ja rauhallinen kerronta tauottaa väkivaltaista kuvastoa.

Maaoikeuksista johtuvat erimielisyydet ovat alkuperäiskansojen perimmäisiä vitsauksia 2000-luvulla aina Saamenmaalta Pohjois-Argentiinaan. Niissä yhdistyvät väkivaltaisesti mailtaan karkotetut alkuperäiskansat, jotka ovat joutuneet kiistoista johtuen jättämään elinkeinonsa, sekä usein myös tiettyyn asuinympäristöön kietoutuvan suvun ja kansan tarinan perinteineen. Nykyaikana alkuperäiskansojen mailla tapahtuva kapitalismivetoinen ekstraktivismi ja maa-alueiden siirtyminen valtaväestön käsiin nähdään neokolonialismin räikeimpänä ja yleisimpänä muotona. Maakiistat Pohjois-Argentiinassa jatkuvat edelleen, ja on erittäin epätodennäköistä, että käräjille päätyvät kiistat ratkeavat alkuperäiskansojen hyväksi. 

La Memoría de las Mariposas taas yllättää äänisuunnittelullaan. Arkistovalokuviin ja -videoihin nojaava dokumentti on samalla runollinen ja raaka, herkkä mutta syvältä riipaiseva. Sadan vuoden takaisissa arkistovideoissa aliravitut naiset ja lapset kantavat jopa 70-kiloisia kumipuukuormia kilometritolkulla uupuneina. Roger Casementin Englantiin lähettämät kirjeet Aredomia ja Omarinoa koskien taas heräävät henkiin kertojan selostuksen avulla. Tämän lisäksi ääniraita täydentyy Amazonin lintujen metelillä, joka imee katsojan syvälle sademetsään. Fuentes Sadowskin äänisuunittelu herättää witoto-pojat henkiin mustavalkokuvista, ja hypnoottinen tunnelma tulee iholle.

Ihmiskohtaloita ja arkipäivän kolonialismia

Arkistolähteiden perusteella Omarino ja Aredomi palasivat takaisin Peruun joitakin vuosia Englantiin lähettämisensä jälkeen, mutta heidän taltioitu tarinansa päättyy siihen. Tiedetään, että Roger Casementin vuonna 1904 kirjoittama raportti Amazonin kumipuun kauppakomppanian toimista johti lopulta koko toiminnan loppumiseen. 2020-luvulla witotot kärsivät edelleen kolonialismin seurauksista, kuten muun muassa salametsästyksestä sekä kullan louhinnasta ja hakkuista heidän asuinalueillaan. Witotot ovat kuitenkin enenevissä määrin mukana alueellisissa hallinnoissa yhdessä alueen muiden alkuperäiskansojen kanssa sekä Perussa että Kolumbiassa, mikä voi edistää heidän maa-alueidensa suojelua kansallisella tasolla. 

Nuestra Tierran julkaisemisen jälkeen chuchagastat ovat saaneet runsaasti huomiota, mukaan lukien maaoikeuksia ajavilta kansainvälisiltä ihmisoikeusjärjestöiltä. Vaikka oikeuskäsittely saatiin lopulta päätokseen, tekijät tuomittiin vasta yhdeksän vuotta murhan jälkeen. Chuchagastat jatkavat elämäänsä uusien kiistojen keskellä, ja on epäselvää, tuleeko dokumentin tuoma julkisuus edistämään heidän asemaansa Argentiinassa. Oikeuslaitoksen toiminta ja ekstraktivismi ovat jatkumoa alkuperäiskansojen huonolle kohtelulle vuosisatojen saatossa.

Dokumentti muutoksen välineenä

Martelin Nuestra Tierra valittiin BFI:n 69. elokuvajuhlien parhaan elokuvan palkinnon voittajaksi. Voittoa perusteltiin elokuvan vahvalla journalistisella otteella sekä oikeudentajulla, joka yhdistää nykyhetken tapahtumat menneisyyden vääryyksiin. Dokumentti onkin vaikuttava sekä tunteellisella että visuaalisella tasolla, ja se on myös yhteiskunnallisesti merkittävä. Mielestäni Martel onnistuu dokumentaristin tehtävässä: Nuestra Tierra antaa chuchagastoille äänen sekä avaa heidän kohteluaan katsojalle. Myös Fuentes Sadowskin kädenjälki on taitavaa, ja hän onnistuu lisäämään uusia kerroksia monesti kerrotulle tarinalle saaden sen tuntumaan tuoreelta.

Sekä La Memoría de las Mariposas että Nuestra Tierra ovat vaikuttavia dokumenttielokuvia, joita pohtii vielä useita päiviä elokuvan katsomisen jälkeen. Dokumentit tuovat alkuperäiskansojen kohtelua näkyväksi ja antavat tarinoille kasvot. Hyvin erilaisista lähestymistavoistaan huolimatta syvä oikeudentaju ja halu ymmärtää menneisyyden perintöä ovat niiden keskiössä, ja ohjaajat käsittelevät aiheitaan hienovaraisesti. Toivon, että myös jatkossa alkuperäiskansojen tarinat, miten kipeitä ja epämiellyttäviä ne sitten ovatkin, pääsevät mukaan kansainvälisten elokuvafestivaalien ohjelmistoon ja laajaan levitykseen. 

La Memoría de las Mariposas kuuluu myös Docpoint-festivaalin ohjelmistoon nimellä The Memory of Butterflies, ja sen Suomen ensi-ilta oli festivaalin yhteydessä 8.2.2026.