The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Melko tarkalleen vuosi sitten joukko venäläisiä räjähteettömiä tiedustelulennokkeja ”harhautui” Ukrainasta Puolan ilmatilaan. Tapahtumiin reagoitiin nopeasti – puheen tasolla. Keskustelua käytiin Euroopan kyvykkyydestä drooniuhkien torjumiseen, laadittiin suunnitelmia, asetettiin tavoitteita ja lanseerattiin käsite ”droonimuuri”. Aihe pysyi pinnalla jonkin aikaa, mitä edesauttoivat muutama viikko Puolan tapahtumien jälkeen norjalaisten ja tanskalaisten lentokenttien ilmatilaa häirinneet pienkopterit, joiden takana epäiltiin myös olleen Venäjä. 

Keskustelu hiipui kuitenkin pian ainakin suomalaisessa mediassa kutakuinkin kokonaan useammaksi kuukaudeksi ja nousi takaisin otsikoihin vasta keväällä Suomeen ja Baltiaan päätyneiden ukrainalaisdroonien myötä. Tällä kertaa keskustelua tosin hallitsivat eurooppalaisen kyvykkyyden sijasta omat kansalliset kyvykkyytemme drooneilta suojautumiseen.

Huomattavasti vähemmälle huomiolle suomalaisessa keskustelussa on jäänyt se, että venäläisiä drooneja päätyy edelleen jatkuvasti EU:n ja Naton alueelle. Esimerkiksi Romaniaan on päätynyt tämän vuoden aikana drooneja yli kaksikymmentä kertaa, joista yhdessä tapauksessa drooni osui asuinkerrostaloon. Tapausten seurauksena Romania on sulkenut Venäjän konsulaatin Mustanmeren rannikolla Constantassa, karkottanut venäläisdiplomaatteja ja kutsunut takaisin oman suurlähettiläänsä Moskovasta. 

Suomessa uutisointi Romanian tapahtumista on jäänyt uutissähketasolle, samoin droonihavainnot sotilaslentokenttien ja sukellusvenetukikohtien ympärillä Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Belgiassa viime vuoden lopulla. Vasta äskettäin Saksan Leipzigissa paljastunut drooni-iskun yritys on nostanut aiheen jälleen laajemman huomion kohteeksi.

Miksi droonit Puolassa, Suomessa sekä pohjoismaisilla lentokentillä nostattavat aktiivistakin keskustelua siinä missä Romaniassa tai keskieurooppalaisissa sotilastukikohdissa vastaavat pörriäiset noteerataan lähinnä virtuaalisilla olankohautuksilla? Syitä on useita ja ne ovat sinällään uutismedian toimintalogiikan mukaisia: ensimmäistä kertaa tapahtuva asia on merkittävämpi uutinen kuin seitsemättä, ja uutisen painoarvo on kääntäen verrannollinen sen etäisyyteen kohdemaasta nähden. Uutistoimitusten sinänsä ymmärrettävä toimintalogiikka voi altistaa kuitenkin monenlaisille riskeille.

Ensinnäkin, mikäli ilmiöön ei jakseta kiinnittää huomiota ensimmäisen kerran jälkeen, tulee siitä vähitellen jonkinlainen fait accompli. Jos droonien päätyminen eurooppalaiseen ilmatilaan kiinnostaa lähinnä silloin, kun se tapahtuu omassa kotimaassa, ollaan ilmiöön vähitellen totuttu ja se on muodostunut osaksi arkielämää. Optimisti toki voisi nähdä tässä häivähdyksiä resilienssistä, ellei kotimaisten droonihavaintojen kohdalla reaktio muistuttaisi lähinnä hyperventilaatiota.

Toinen riski liittyy kokonaiskuvan vääristymiseen. Mitä suurempi osuus Ukrainan sotaan liittyvistä uutisista koskee droonihavaintoja Suomessa tai lähialueilla, sitä pienemmäksi jää itse sotatapahtumien uutisoinnin osuus. Tällöin vaarana on, että itse sotatapahtumat menettävät painoarvoaan droonien kaltaisten yksittäisten sodan läike-efektien tieltä, vaikka keskipitkällä aikavälillä – pitkästä puhumattakaan – itse sotatapahtumilla on huomattavasti suurempi vaikutus suomalaisten arkeen kuin yksittäisillä drooneilla. Tästä taas voi seurata, että sotaa koskeva keskustelu painottuu Ukrainan tarvitseman tuen sijasta yksittäisiin droonihavaintoihin kotimaassa. Asiaa vääristää entisestään se, että myös itse sotaa koskevassa uutisoinnissa korostuvat herkästi yksittäisiä päivänpolttavia mutta pidemmän aikavälin painoarvoltaan vähäisemmiksi jääviä tapahtumia koskevat jutut laajempien, kokonaiskuvaa tarjoavien kokoavien näkökulmien sijasta.

Jotta en syyllistyisi siihen, mistä muita kritisoin, yritän lopuksi tarjota tuota edellä peräänkuuluttamaani laajempaa katsantokantaa. Ukrainassa sota on jo vuosia noudattanut tyypillisen kulutussodan piirteitä, jossa rintamalinja elää vain vähän ja molemmat osapuolet pyrkivät lähinnä ehdyttämään toistensa resurssit loppuun. Ne resurssit, joiden ehdyttämiseen ensisijaisesti pyritään, ovat sodan kuluessa muuttuneet tykistökranaateista ja sotilaista ilmatorjunta-ammuksiin ja öljynjalostamoihin. Vaikka tämä  laadullinen muutos onkin tasoittanut punnuksia jossain määrin Ukrainan eduksi, kyse on edelleen kulutussodasta, johon pätevät kulutussodan lainalaisuudet.

Eräänlaisena lainalaisuutena voi pitää sitäkin, että kulutussodat ovat paitsi ihmiselämiä tuhoavia ja järjettömiä määriä aineellisia resursseja nieleviä hornankitoja, useimmiten myös varsin tylsää seurattavaa. Näkyviä muutoksia rintamalinjassa ei juurikaan ilmene, ja taistelu yksittäisten kylänraunioiden hallinnasta kiinnostaa useimmiten vain varsin marginaalista asianharrastajien joukkoa (jonka suhtautuminen asioihin tuo muiden mieleen turhan usein Nietzschen sitaatin siitä, mitä tapahtuu kun tuijottaa syvyyteen turhan kauan).

Osapuolten aineellisten resurssien riittävyyttä taas on hyvin vaikeaa seurata, koska niistä ei ole saatavilla julkista tietoa, vain lukemattomia enemmän tai vähemmän epäluotettavia spekulaatioita. 

Se, miten paikkansapitäviä spekulaatiot lopulta ovat, paljastuu vasta sodan päättyessä – joko toisen osapuolen resurssien ehdyttyä, tai kun molemmat osapuolet toteavat, että ne eivät kykene saamaan toisesta voittoa.  

Niin pitkään kuin puuduttava kulutussota jatkuu, vievät suuremman kuvan sijasta huomion sodan läikkeet. Samalla yksittäisten droonien kyttääminen voi vääristää kokonaiskuvaamme sodasta, emmekä hahmota, mitä negatiivisia seurauksia tällä vääristymisellä voi olla. Patenttiratkaisuja asiaan ei ole, mutta ongelman ratkaiseminen alkaa tässäkin tapauksessa sen ymmärtämisestä.