Yhdysvaltojen muuttuvan ulkopolitiikan myötä Euroopassa on herännyt tarve kehittää omaa itsenäistä puolustuskykyä. Epäonnistuneet puolustusteknologiahankkeet kuitenkin osoittavat Euroopan puolustuspolitiikan ytimessä kuplivan kiistan siitä, mitä yhteinen puolustus tarkoittaa.

Yksi Euroopan unionin itsenäisen puolustuspolitiikan merkittävimmistä jarruista on ollut jäsenmaiden syvällinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa Naton viitekehyksessä, koska Naton kanssa päällekkäisiä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja on pidetty haitallisina. Sen jälkeen, kun Donald Trump nousi uudelleen valtaan, EU:n jäsenvaltioissa sekä unionin virkakoneistossa on alettu painottaa Euroopan puolustuksen itsenäisyyttä. Esimerkiksi helmikuussa 2026 valtiopäivien avajaisissa tasavallan presidentti Alexander Stubb korosti Euroopan vastuuta omasta turvallisuudestaan. Samoin Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen totesi syyskuussa 2026 puheessaan unionin tilasta, että Euroopan pitää luoda oma tiensä.

Poliitikkojen puheisiin sisältyy kuitenkin huomattava määrä epämääräisyyttä ja yleisluontoisuutta, kun puhe pysyy vastuun ja itsenäisyyden kaltaisissa käsitteissä. Tarkastelemalla aseteollisuuden ja erityisesti puolustusteknologian kehitystä voimme konkretisoida, mitä poliitikkojen korostama itsenäinen puolustuspolitiikka tarkoittaa käytännössä. Asejärjestelmien kehitys Euroopassa kertoo siitä, millaisiin konflikteihin mantereella varaudutaan.

Viimeaikaiset uutiset asejärjestelmien kehityksestä kuitenkin osoittavat, että Euroopan johtavilla jäsenvaltioilla Saksalla ja Ranskalla on hyvin erilaiset näkemykset itsenäisestä puolustuspolitiikasta. Mailla ei näytä olevan jaettua näkemystä Euroopan turvallisuuspoliittisista painotuksista, eikä täten yhteistä ymmärrystä siitä, mitä Euroopan intresseillä tarkoitetaan tai miten niitä parhaiten puolustetaan.

Esimerkiksi kesäkuun alussa Ranskan, Espanjan ja Saksan johtajat joutuivat myöntämään, että yhdessä kehitetty uuden sukupolven hävittäjähanke epäonnistui. Hankkeen tarkoituksena oli kehittää täysin uusi hävittäjätyyppi kaikille Euroopan valtioille. Hävittäjä olisi samalla korvannut Ranskan käyttämät Rafale-hävittäjät sekä Espanjan ja Saksan Eurofighterit. Yksi epäonnistuneen hankkeen keskeisistä kiistoista koski sitä, millainen uudesta hävittäjästä olisi pitänyt tehdä. Ranska tarvitsi pienemmän hävittäjän, joka pystyy kantamaan ydinaseita ja laskeutumaan lentotukialukselle. Saksa puolestaan oli kiinnostuneempi halvemmasta ja yksinkertaisemmasta hävittäjästä. Varsinkin lentotukialuksille laskeutuminen oli Saksalle toissijainen tavoite.

Samanlainen kiista kehityssuunnasta on myös hankaloittanut Ranskan ja Saksan yhteistä panssarivaunuhanketta, jonka tarkoituksena oli kehittää korvaaja Leclerc- ja Leopard 2 -panssarivaunuille. Kiistan ytimessä oli erimielisyys panssarivaunun suunnitellusta käyttötarkoituksesta. Saksa halusi raskaita panssarivaunuja hyödynnettäväksi Naton itärajalla, kun taas Ranska tarvitsi kevyempiä vaunuja, joita voitaisiin ilmakuljettaa helposti.

Painotuseroissa näkyvät myös  Ranskan ja Saksan pitkät ulkopoliittiset perinteet. Ranskassa on vallinnut jo pitkään ajatus itsenäisestä Euroopasta kolmantena valtana Yhdysvaltojen ja Kiinan välissä. Pariisin painotukset näkyvät  esimerkiksi EU:n strategisen autonomian hankkeessa. Saksa on puolestaan harjoittanut pidättyväisyyttä turvallisuuspolitiikassaan ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Maan politiikkaa on johtanut ajatus valtapoliittisten kiistojen jäämisestä historiaan. 

Globaalia hallintaa vai alueellista koskemattomuutta

Ranskan ja Saksan näkemyseroa selittää hyvin kansainvälisen politiikan professori Barry Posenin kehittämä käsite jaettujen hyödykkeiden hallinnasta (command of the common goods). Jaetuilla hyödykkeillä Posen tarkoittaa merta, ilmatilaa sekä avaruutta, joiden omistajuus on enemmän tai vähemmän jaettu valtioiden kesken. Professorin mukaan valtion asevoimien kyky hallita ja kontrolloida näitä hyödykkeitä mahdollistaa maan omien intressien edistämisen ja turvallisuuden ylläpitämisen globaalilla tasolla. Luonnollisesti tavoitteeseen tarvitaan puolustusteknologiaa, jota on helppo siirtää alueelta toiselle. Ranskan puolustusteknologiahankkeiden painotukset viittaavat Pariisin haluun kontrolloida jaettujen hyödykkeitä globaalilla tasolla.

Posenin mukaan valtiot eivät ainakaan toistaiseksi ole pystyneet kontrolloimaan jaettuja hyödykkeitä universaalilla tasolla. Muut toimijat ovat kyenneet luomaan niin kutsuttuja kiistanalaisia alueita (contested zones). Posen tarkoittaa tällä käsitteellä alueita, joissa paikalliset toimijat pystyvät haastamaan kehittyneemmän valtion kyvyn hallita jaettuja hyödykkeitä. Saksan painotukset seuraavat tätä logiikkaa, sillä sen puolustushankinnat keskittyvät muodostamaan Euroopasta tarpeeksi mittavan haastetun alueen, jota mikään muu valtio ei pystyisi tai haluaisi kyseenalaistaa.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia argumentteja molempien näkökulmien puolesta. Esimerkiksi sosiologi ja ekonomisti Kenneth Boulding kehitti käsitteen vallan heikentymisen asteikosta (loss-of-power gradient). Bouldingin mukaan kyky projisoida valtaa vaikeutuu, mitä kauemmaksi pääkaupungista siirrytään. Samoin kansainvälisen politiikan tutkijat M. Patrick Hulme ja Erik Gartzke ovat osoittaneet, että etäisyyden ja konfliktin lopputuloksen välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio. Mitä kauempana pääkaupungista konflikti tapahtuu, sitä kalliimpaa siihen osallistuminen on taloudellisesti ja poliittisesti. Hulmen ja Gartzken mukaan etäisyys vaikuttaa myös saatujen tulosten selkeyteen. Ranskan halu pyrkiä hallitsemaan jaettuja hyödykkeitä globaalilla tasolla on kallista taloudellisesti ja poliittisesti, eikä selkeitä lopputuloksia voida taata.

Toisaalta kansainvälisen politiikan tutkijat Jonathan Markowitz, Christopher Fariss sekä R. Blake McMahon ovat osoittaneet tutkimuksessaan, että valtioiden talouden rakenne määrittää, millaisia intressejä valtiot kokevat puolustamisen arvoisiksi. Yksinkertaistaen edellä mainittujen tutkijoiden mukaan raaka-ainetuotantoon keskittyneet maat katsovat alueiden valloittamisen ja alueellisen puolustuksen keskeisiksi intresseiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä voi pitää raaka-aineisiin nojaavan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Markowitz, Fariss ja McMahon ovat kuitenkin osoittaneet, että mitä enemmän valtion talous nojaa jatkojalostettuihin hyödykkeisiin ja palveluihin, sitä tärkeämpää on turvata globaalien markkinoiden sujuvuus myös kaukana pääkaupungista. Kun valtio on riippuvainen markkinoiden pyörimisestä saadakseen tarvitsemiaan hyödykkeitä, on yhä tärkeämpää pystyä varmistamaan hyödykkeiden saatavuus. Tällöin on erityisen oleellista hallita Posenin mainitsemia jaettuja hyödykkeitä. Euroopan unionin bruttokansantuotteesta noin 74 prosenttia tulee erilaisista palveluista, joten unionin jäsenmaille on keskeistä ylläpitää globaaleja markkinoita sekä tarvittaessa puuttua markkinoita haittaaviin ilmiöihin. Näin ollen Berliinin alueellisen puolustuksen painotusta voi pitää harkitsemattomana, koska tutkijoiden mukaan jälkiteollisena valtiona Saksan selviytyminen nojaa globaalin järjestelmän toimivuuteen.

Ei helppoja vastauksia

Tutkimuskirjallisuus tarjoaa ristiriitaisia näkymiä siitä, onko Saksan oman alueen puolustamisen painotus keskeisempää kuin globaalien jaettujen hyödykkeiden hallinta. Vai onko Ranskan linja globaalien intressien puolustamisesta Euroopan turvallisuudelle merkittävämpää? Yhtäältä Iranin sodan aiheuttama energiakriisi ja kiihtyvä inflaatio voivat vaikuttaa Euroopan intresseihin. EU on kuitenkin jäänyt kriisissä pitkälti sivustakatsojaksi, koska Euroopalla ei ole kykyä kontrolloida jaettuja hyödykkeitä itsenäisesti. Toisaalta Euroopan globaaleista intresseistä huolimatta Venäjän talous nojaa vahvasti raaka-aineisiin. Täten Euroopan naapurissa on maa, joka on valmis käyttämään väkivaltaa uusien alueiden haalimiseen. Moskovan uhka on keskeinen huoli lähellä Venäjän rajaa oleville maille, joille uhkaan vastaamisessa on kyse itsenäisyyden säilyttämisestä. Lopulta muut intressit ovat selviytymiselle alisteisia.

Ranskan ja Saksan epäonnistuneet puolustusteknologiset hankkeet osoittavat, että Euroopan unionin yhteisen puolustuspolitiikan sisällä on muodostumassa uusi kiista siitä, mikä on oikea strategia Euroopalle. Ranska haluaa, että Euroopalla on itsenäinen rooli globaalien jaettujen hyödykkeiden hallinnassa. Tutkimuskirjallisuus osoittaa tämän tärkeäksi, koska palveluihin nojaaville talouksille markkinoiden toimivuus on keskeinen intressi. Saksa puolestaan painottaa EU:n alueen turvallisuuden parantamista. Tutkimuskirjallisuus näkee tässäkin näkökulmassa etuja. Mitä kauempana pääkaupungista soditaan, sitä kalliimpaa sotiminen on sekä taloudellisesti että poliittisesti, ja sitä epävarmempia halutut lopputulokset ovat.

Lopulta valinta on poliittinen. Euroopan unioni tarvitsee keskustelua siitä, mitä katsomme puolustamisen arvoiseksi. Onko Euroopan intresseissä hallita globaaleja markkinoita vai riittääkö meille alueellisen koskemattomuuden säilyttäminen? Mistä puhumme, kun puhumme Euroopan puolustamisesta?