Serbian opiskelijaliike päihitti autokraattisen Aleksandar Vučićin SNS-puolueen parlamenttivaaleissa viime sunnuntaina lupaamalla loppua korruptiolle ja demokratian romuttamiselle. Uudesta linjasta huolimatta demokraattista Serbiaa ei kannata odotella EU:hun lähiaikoina, sillä opiskelijaliikke tulee kohtaamaan vaalikaudellaan hyvin jakautuneen ja demokratiakriittisen kansan sekä vaikutusvaltaa havittelevan Venäjän. EU:n kannattaa kuitenkin tarttua tilaisuuteen tarjota apuaan demokratian tukemisessa, vaikkei EU-jäsenyys olekaan Serbian prioriteetti. 

Viime sunnuntaina 25.10. serbialaisten opiskelijoiden kahden vuoden protestointi valtionhallinnon korruptiota, autoritaarista kehitystä ja kansan näköalattomuutta vastaan huipentui, kun liikkeen ehdokaslista Studentska lista syrjäytti 14 vuotta hallinneen presidentti Aleksandar Vučićin populistisen Serbian edistyspuolueen (SNS) 52,45 % äänisaaliilla. Vučić hajotti maan parlamentin syyskuussa hakeakseen uudelleen pääministeriksi  toisen presidenttikautensa loppuessa. 

Vučić on systemaattisesti ajanut Serbian autoritaarista kehitystä rajoittamalla vapaata mediaa, oikeuslaitosta, virkavaltaa ja oppositiota. Sara Harju kirjoitti viime vuonna The Ulkopolitistin analyysissaan opiskelijaliikkeen vaiheista, joka sai alkunsa 2024 Novi Sadin juna-aseman katon romahduksen tapettua 15 ihmistä. Korruption vastaiset mielenosoitukset kasvoivat kansanliikkeeksi ja yliopistojen kautta koordinoiduksi kansalaisfoorumiksi, jossa alettiin laatia suunnitelmaa demokraattisemman Serbian tulevaisuudesta. Vučićin hallinto on yrittänyt nitistää liikkeen ja sen vaalikampanjan väkivallalla, vaalivilpillä ja disinformaatiolla.

Serbialaiset ilmestyvät kuitenkin äänestyspaikoille nykymuotoisen Serbian mittaushistoriassa ennennäkemättömin luvuin (69 %). Demokratioiden rapautuessa ympärillämme vaalivoitto on rohkaiseva esimerkki kansanliikkeiden mahdista autokratian haastajina. 

Mutta mitä seuraavaksi? Suoran demokratian opiskelijaliikkeellä ei ole selvää johtajaa, eikä konkreettista poliittista agendaa. Tuleva kansanedustaja Ana Mirković kertoi brittilehti The Guardianille liikkeen prioriteetin olevan demokratian palauttaminen ja maan ‘’sosiaalinen ja psykologinen vieroittaminen’’ Vučićin aikakauden poliittisesta kulttuurista.

EU:ssa tietysti toivotaan vallanvaihdon merkitsevän jäsenyysneuvotteluiden vauhdittamista. Venäjä-myönteisen Serbian EU-jäsenyys  olisi unionille tärkeä geopoliittinen voitto, mutta The Ulkopolitistin Samuli Graves on muistuttanut EU:n havittelevan myös Serbian litiumvarantoja. Uudesta linjastaan huolimatta demokraattista Serbiaa ei kannata odotella EU:hun lähivuosina.

Polarisaatio demokraattisen kulttuurin esteenä

Vučićin Serbian poliittinen kulttuuri ja maan syvä polarisaatio ovat luoneet Serbialle vaikeamman lähtöasetelman kuin EU:ssa tunnutaan ymmärtävän. Opiskelijaliike perii korruptioon tottuneen, Vučićille uskollisen median, valtionhallinnon ja poliisin sekä kansan, josta 60 % ei usko Serbian nykyisen demokratian toimivuuteen. Vaalivoitossa ei siis välttämättä ole kyse samankaltaisesta arvopoliittisesta suunnanmuutoksesta kuin mitä saatamme nähdä ensi kevään Suomen eduskuntavaaleissa. Demokraattisen kulttuurin vahvistaminen Serbiassa vaatisi perustavanlaatuista muutosta kansalaisten mielissä ja hallinnon toimintatavoissa.

Opiskelijaliikkeen suurin haaste demokraattisen kulttuurin vahvistamisessa onkin yhteiskunnan polarisaatio, jota Vučić ajoi informaatiovaikuttamiskampanjoiden avulla valtamediassa. Aggressiivinen disinformaation levittäminen tuotti myös tulosta, sillä vaalitarkkailuorganisaatio CRTA:n mukaan kesällä 39 % kansalaisista ei tukenut opiskelijaliikkeen protesteja ja 20 % uskoi opiskelijaliikkeen olevan Serbian suurin ongelma. 35 % kansalaisista puolestaan kertoi pitävänsä Vučićin poliittista linjaa hyvänä tai erinomaisena. SNS:n hallintoa tukivat eniten valtamediaa kuluttavat vanhemmat sukupolvet, siinä missä opiskelijaliike muodostui enimmäkseen nuorista ja korkeakoulutetuista.

Valinta EU:n ja Venäjän välillä

Opiskelijoilla on vastassa Venäjä, joka kokee uhkana sekä Serbian demokratian vahvistumisen että mahdollisen lähentymisen Euroopan kanssa. Venäjä saattaa siis satsata enemmän jo ennestään laajamittaiseen lännen ja demokratian vastaiseen informaatiovaikuttamiseen Serbiassa, hyödyntäen maiden jaetun historian tarjoamia narratiiveja hengenheimolaisuudesta. Laskuista ei kannata myöskään poistaa muita hybridivaikuttamisen muotoja.

Serbialaisten Venäjä-myönteisyyttä ei tule kuitenkaan tulkita pelkästään ulkoisen vaikuttamisen tuloksena. Eurooppalaisessa keskustelussa unohdetaan helposti, että huomattava osa serbialaisista näkee Venäjän Serbian ystävänä ja pitää Venäjän poliittista kulttuuria Serbialle sopivampana kuin EU:n. 

EU ei myöskään ole ollut opiskelijaliikkeelle luotettava kumppani. Protestien ja viranomaisten väkivallan eskaloituessa liike kääntyi useita kertoja EU:n puoleen avun toivossa, mutta pyydettyjen sanktioiden tai ulostulojen sijaan EU jatkoi rahallista tukeaan Serbialle. Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on myös toistuvasti kiitellyt Vučićia sitoutumisesta oikeusvaltio- ja demokratiauudistuksiin. Harjoittelijana Euroopan parlamentissa istuin kesällä itsekin tapaamisissa komission, parlamentin jäsenten ja opiskelijaliikkeen edustajien kanssa, joissa opiskelijoiden kertomukset väkivallasta kuitattiin usein surumielisillä olankohautuksilla. Samuli Gravesin mukaan suhteiden ylläpitämiseen tähtäävä ”stabilokraattinen” lähestymistapa on syönyt EU:n uskottavuutta ja EU-jäsenyyden kannatusta Serbiassa.

Opiskelijaliikkeellä on edessään jo tarpeeksi vaikea tehtävä kansan yhdistämisessä ja demokraattisen kulttuurin vahvistamisessa ilman EU:n ja Venäjän pelinappulaksi joutumista. EU:n kannalta olisikin strategisesti viisasta tarjota Serbialle välittömästi laajaa demokratiatukea uuden hallinnon vahvistamiseksi, eikä jäädä odottamaan heiltä suuria lupauksia EU-jäsenyyteen sitoutumisesta. Venäjä ei nimittäin varmasti tuhlaa aikaa ennen oman reviirinsä turvaamista.