Paavi Franciscus Sri Lankassa (Wikimedia Commons). 

Kun Oslossa vielä pohdittiin tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaa, oli vedonlyöjien suosikkien joukossa paavi Franciscus. Eikä ihme – Franciscus on osallistunut ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön ja vedonnut kristittyihin Euroopassa pakolaiskriisin lievittämiseksi. Paavi on kiistatta kansainvälisen politiikan hahmo, mutta kuinka kansainvälinen paavien rooli oikeastaan on? Onko Franciscus mahdollisesti kansainvälisesti jopa aktiivisempi kuin edeltäjänsä?

Vatikaani – sotilaallinen kääpiö, moraalinen supervalta

”Paavi – montako legioonaa hänellä on?” kysyi Stalin Ranskan sisäministeriltä vuonna 1935 tämän tiedustellessa katolilaisten asemasta Neuvostoliitossa. Suvereenin, kansainvälisesti tunnustetun valtion päämiehenä paavi kuuluu ilman muuta kansainvälisen politiikan näyttämölle, mutta paavin poliittinen arvovalta ei ole kansainvälispoliittista arvovaltaa sanan perinteisessä mielessä. Vatikaani ei mikrovaltiona tee sen päämiehestä kansainvälisesti merkittävää pelaajaa yhtään sen enempää kuin San Marino tai Andorrakaan. Paavin roolista kansainvälisesti merkittävän tekee sen sijaan Pyhän istuimen käsite, joka moninkertaistaa paavin vaikutusvallan Vatikaanivaltion noin 800 asukkaasta maailman 1,2 miljardiin katolilaiseen. Maailman katolisen väestön hengellisenä johtajana paavilla on suora moraalinen vaikutusvalta, mutta tämäkään ei riitä selittämään, miksi paavi nähdään kansainvälisen politiikan supertähtenä.

Avain paaviuden kansainvälispoliittisen roolin ymmärtämiseksi on siinä, miten toiset valtiot suhtautuvat paaviin ja minkä merkityksen ne paaville antavat. Se, että presidentti Obama perheineen tervehti paavi Franciscusta lentokentällä tämän saapuessa Yhdysvaltoihin osoittaa halua antaa suurta merkitystä paaville. Franciscuksen puheet YK:n täysistunnossa niin ikään vahvistavat paavin kansainvälispoliittista roolia. Jos valtiot, kansainväliset järjestöt ja kansalaisjärjestöt eivät antaisi paavin lausunnoille huomiota ja painoarvoa, olisi paavi kansainvälisesti toimijana sivuutettavissa.

Pyhän istuimen tunnustaminen kansainvälispoliittiseksi toimijaksi voi olla luonteeltaan joko institutionaalinen tai tavanomainen. Esimerkiksi Yhdysvalloilla ja Vatikaanilla ei ollut diplomaattisia suhteita vuosien 1870 ja 1984 välillä, mutta Yhdysvallat tunnusti jatkuvasti paavien kansainvälispoliittisen merkityksen. Kysymys paavin ja Vatikaanin kansainvälispoliittisesta aktiivisuudesta ja arvovallasta onkin siinä, kuinka paljon paavia ollaan valmiita kuuntelemaan kunakin hetkenä. Huomionarvoista on myös se, että monet ei-katoliset, tai jopa ei-kristityt maat ovat tunnustaneet Vatikaanin tai paavin välittäjäksi konflikteihin, josta Iran on osuva esimerkki: maalla on ollut erityisen tiiviit diplomaattiset suhteet Vatikaaniin jo vuodesta 1954 lähtien ja maalla on toiseksi eniten akkreditoituja diplomaatteja Vatikaanissa Dominikaanisen Tasavallan jälkeen.

Toinen tärkeä komponentti on paavin halukkuus osallistua kansainvälisen politiikan kysymyksiin. Molemmat tekijät vaihtelevat eri aikakausina, ja Franciscuksen paaviuden aikana paavin kansainvälispoliittinen merkitys onkin lisääntynyt. Tämä johtuu sekä Franciscuksen tyylistä ja agendasta että kansainvälisen yhteisön paaville antamasta asemasta.

Diplomaattipaavi

Paavin kansainvälinen auktoriteetti riippuu siis kunkin paavin henkilökohtaisesta tyylistä ja prioriteeteista. Paavi Johannes Paavali II profiloitui esimerkiksi kommunismin vastustajana, mikä oli omiaan antamaan hänelle poliittisen roolin kylmän sodan aikana, kun taas Benedictus XVI oli paavina selvästi teologisesti suuntautunut. Paavi Franciscuksen voimakkaat lausunnot pakolaiskriisin hoitamiseksi ja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi yhdistettynä nykyisen median nopeuteen ja kykyyn tavoittaa ihmismassoja ovat asettaneet hänet kansainvälisen politiikan valokeilaan. Paavi Franciscus on itse ilmaissut haluavansa laajentaa agendaansa seksuaalimoraalista yleismaailmallisiin ongelmiin, mikä osoittaa selvästi, että paavin oma agenda määrittelee pitkälti, kuinka kansainvälispoliittisesti aktiivinen hänestä tulee.

Kuitenkin katolisen kirkon rooli kansainvälisessä politiikassa ei rajoitu vain arvopolitiikkaan, vaan se usein on ollut mukana myös diplomatiassa – sanan klassisessa mielessä. Franciscuksen edeltäjä Benedictus XVI ei ollut läheskään samalla tavalla valokeilassa kuin Franciscus, mutta hänkin otti hoidettavakseen selvästi diplomaattisia tehtäviä kuten Vatikaanin suhteiden parantamisen Saudi-Arabian ja Israelin kanssa. Hän myös kannusti tunnustamaan Palestiinan valtioksi. Johannes Paavali II tunnetaan kansainvälisen politiikan piireissä parhaiten osallisuudestaan Berliinin muurin murtumiseseen, mutta hän myös tunnetusti vastusti Irakin sotaa. Menemällä taaksepäin historiassa paavillisesta diplomatiasta löytyy muitakin esimerkkejä, kuten Kuuban kriisin rauhanomainen ratkaisu sekä pyrkimykset ensimäisen maailmansodan lopettamiseksi.

Paavi Franciscus on kuitenkin ollut paavienkin mittakaavassa erittäin aktiivinen kansainvälisessä diplomatiassa. Paaviutensa aikana Franciscus on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota toimimalla välittäjänä Kuuban ja Yhdysvaltojen välillä prosessissa, joka kulminoitui maiden diplomaattisten suhteiden uudelleensolmimiseen. Samoin paavi Franciscuksen julkinen tuki Iranin ja Yhdysvaltojen väliselle ydinaseiden vähentämistä koskevalle sopimukselle on enemmän diplomatiaa kuin katolilaisten moraalista johtamista. Paavi Franciscuksen erityinen valtti on viime vuosina ollut myös verrattain hyvien suhteiden säilyttäminen Putinin Venäjään samalla, kun muun maailman suhteet Venäjään ovat viilentyneet. Franciscus on peräänkuuluttanut kirkon itsenäisyyttä valtiosta, ja näin ollen myös nuhteli kirkkoa Ukrainassa liian läheisistä suhteista Kiovaan. Oletettavasti tämä on myös pitänyt paavin poissa Putinin mustalta listalta. Syyskuussa 2013 Franciscus kirjoitti kirjeen Putinille Syyrian kriisin aseettomasta ratkaisusta ja lähteiden mukaan Franciscus on yrittänyt saada Yhdysvallat, Venäjän ja Iranin samaan pöytään Syyrian kriisin ratkaisemiseksi.

Edeltäjiinsä nähden Franciscus on sekä kansainvälispoliittisesti aktiivisempi että kannanotoissaan globaalimpi. Ensimmäisenä latinalaisamerikkalaisena paavina hän on ottanut edeltäjiään selvästi enemmän kantaa eteläisen pallonpuoliskon ongelmiin kuten köyhyyteen. Lisäksi Franciscuksen rooli välittäjänä Kuuban ja Yhdysvaltojen välillä on osoitus hänen alueellisesta erikoistumisestaan. Franciscuksen myötä perinteisesti eurosentrinen paavius on muuttunut aidosti globaaliksi paaviudeksi, jossa paavillisen diplomatian piiriin kuuluu sellaisiakin kriisejä ja ongelmia, jotka eivät suoranaisesti koske Eurooppaa.

Globaali unilukkari

Pyhän istuimen mandaatti suojella katolilaisia on yksi tekijä, joka tekee paavin roolista automaattisesti kansainvälisen. Jos suvereenin valtion oikeus ja velvollisuus on suojella kansalaisiaan ympäri maailmaa, suvereeniksi tunnistetun Pyhän istuimen työ on pitää huolta hengellisistä seuraajistaan. Paavi Benedictus XVI esimerkiksi yritti vedota kiinalaisten katolilaisten puolesta. Juuri tässä on syytää muistaa, kuinka Vatikaanivaltio ja Pyhä istuin ovat eri käsitteitä: valtionpäämiehenä paavin tulisi suojella vain Vatikaanivaltion kansalaisia, mutta Pyhän istuimen haltijana paavin mandaatti on moninkertainen. Paavi Franciscus on, kuten edeltäjänsäkin, muistanut vainoista kärsiviä katolisia. Kuitenkin Franciscus on ottanut tehtäväkseen laajentaa huolenpitoaan koko ihmiskuntaan uskonnosta riippumatta, mitä hänen kannanottonsa pääosin muslimipakolaisten puolesta todistaa. Erityisesti hän on puhunut köyhien puolesta – silloinkin uskontokuntaan katsomatta ja globaalilla tasolla. Näin ollen Franciscus on laajentanut paaviuden kansainvälistä ulottuvuutta entisestään.

Franciscus ei kuitenkaan noudata oikeisto-vasemmisto tai liberalismi-konservatismi -akseleilla mitään tiettyä logiikkaa. Kuten The Atlantic hiljattain totesi: Franciscus ei ole demokraatti eikä republikaani, vaan pappi. Näin ollen Franciscus on tärkeä poliittinen toimija vailla kategorisoitavissa olevaa poliittista agendaa. Franciscus on ilman muuta poliittinen paavi – hänen kannanottonsa köyhien ja hätää kärsivien puoltajana luovat eräänläista poliittista agendaa, joka on helposti nähtävissä vasemmistolaisena, mutta lausuntojen kimmoke ei ole poliittinen, vaan uskonnollinen ideologia. Samaten kannanotot aborttia vastaan eivät tee paavista oikeistolaista. Franciscuksen agenda kumpuaa hengelliseltä puolelta, silloinkin kun hän ottaa selvästi kantaa kansainvälispoliittisiin ilmiöihin. Uskonnollinen ja poliittinen johtajuus eivät sulje toisiaan pois paavien tilanteessa niin kauan, kunnes heidän politiikkansa ei ole ristiriidassa kristinuskon – ja sen sisällä katolisen kirkon – oppien kanssa. Maailmanrauha ja kurjuuden vähentäminen ovat täysin harmoniassa kirkon opetuksen kanssa, joten kansainvälispoliittiset ponnistelut niiden eteen ovat luonteva osa paaviutta.

Franciscus on itse määritellyt doktriininsa seuraavasti: ”Meidän täytyy aloittaa prosesseja, eikä täyttää valta-asemia”. Konkreettisten valtapoliittisten saavutusten sijaan Franciscus on profiloitunut eräänlaisena työmyyränä, joka yrittää aloittaa neuvotteluprosesseja, saada ihmiset neuvottelemaan ja kuuntelemaan toisinaan. Toinen tapa määritellä hänet olisi unilukkarin rooli: Franciscus on kannanotoillaan herätellyt maailmaa moderniin uhkiin, varsinkin ilmastonmuutokseen, mutta myös kapitalismin ahneuteen ja vaatinut pakolaisten inhimillistä kohtelua. Paavin kannanotot eivät ole herätelleet vain katolilaisia, vaan ihmisiä yli uskontorajojen. Kyky vedota yli uskonnollisten, sosiaalisten ja etnisten rajojen – sekä taito saada puolelleen valtamedian ja sosiaalisen median sympatia – on tehnyt Franciscuksesta aidosti kansainvälispoliittisen hahmon. Kun paavilla on uskottava moraalinen johtajuus, hänestä tulee myös uskottava diplomaatti. Franciscus on hyödyntänyt tätä laajassa mittakaavassa.