Oh say does that star-spangled banner yet wave, over the tower of ivory and the home of IR? Harvard, Princeton, Stanford, Columbia ja Yale olivat vuoden 2009 TRIP Survey of International Relations Faculty in Ten Countries -tutkimuksessa haastateltujen professorien mukaan maailman parhaat kansainvälisten suhteiden laitokset. Parhaiden kahdenkymmenen viiden joukkoon pääsi amerikkalisyliopistojen lisäksi neljä brittiläistä ja yksi australialainen yliopisto. Lienee selvää että kansainvälisten suhteiden  vallitsevat teoriat kehittyivät Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen – ja että valtaosa isoista nimistä on joko amerikkalaisia tai on muuttanut sinne (Morgenthau, Waltz, Nye, Keohane, Wendt jne). 1980-luvulla amerikkalainen International Studies Association lähestyi muunmaalaisia vastineitaan pyytäen näiltä vuosikertomuksia kansainvälisen kattojärjestön manttelissa. The Ulkopolitist pohtii heinäkuun neljännen päivän hengessä kansainvälisten suhteiden tieteenalan nykytilaa: Voimmeko vieläkin kutsua sitä Amerikkalaiseksi tieteenalaksi? Ja mitä tämä tarkoittaa suomalaiselle tutkimukselle?

Stephen M. Walt päätyy kahteen syyhyn Foreign Policyn blogikirjoituksessaan  transatlanttiselle tai laajemmin anglo-saksiselle dominanssille kansainvälisten suhteiden tutkimukselle: Hegemoniset vallat käyttävät enemmän aikaa oman asemansa ja maailmanjärjestyksen luonteen pohtimiseen kuin muut. Sen lisäksi pienemmillä valtioilla on intressi ymmärtää isompiensa ajattelua voidakseen ehkä ennakoida näiden tekosia. Näin ollen on luonnollista että brittiläinen ja nyttemmin amerikkalainen ajattelu on erittäin läpitunkevaa. Ja kun ottaa huomioon sen että pehmeä valta tuntuu vanhentuvan huomattavasti hitaammin kuin perinteinen sotilaallinen ja taloudellinen, voinee olettaa nykytilan jatkuvan vielä pitkään. Toiseksi syyksi Walt nostaa tieteenalan sosiologian: Venäjän ja Kiinan kaltaisissa autoritaarisimmissa yhteiskunnissa yhteiskuntatieteet eivät voi kehittyä yhtä vapaasti ja kyseenalaistaa vanhoja dogmia, joille järjestelmä perustuu. Yhdysvalloissa – maassa jossa on yli 2000 yliopistoa – ja jonkinlainen yhteinen ’opetusmarkkina’ toimii myös kilpailu, ja siten eri paradigmat voivat elää rinnakkain ja vähitellen syrjäyttää vanhempia.

Kuitenkin amerikkalaisen dominanssin asteen ja TRIPS tutkimuksen murskaavat luvut voi hyvin kyseenalaistaa impivaaralaisen metodologian pohjalta. Ensimmäiseen tutkimukseen 2005 haastateltiin vain amerikkalaisia akateemikkoja, toiseen hankittiin 2007 sitten jo kansainvälistä perspektiiviä -Kanadasta. Viimeisimpään 2009 vuoden tutkimukseen osallistuivat Yhdysvaltain lisäksi Australia, Kanada, Irlanti, Israel, Hong Kong, Uusi Seelanti, Singapore, Etelä-Afrikka ja Britannia. Kaikki kyseisistä ’maista’ ovat jossain vaiheessa olleet Britannian alusmaita, niissä puhutaan vieläkin laajalti englantia, ja esimerkiksi Israelin suhde Yhdysvaltoihin on erittäin tiivis myös tieteen saralla. Kotiin päin vetäminen näkyy tuloksissa selvästi: Onneksi seuraavaan raporttiin aiotaan ottaa mukaan myös ’manner-Eurooppa’, manner-Kiina ja Japani. Jäämme innolla odottamaan tuloksia.

On mielenkiintoista lukea Ole Waeverin – joka yhdessä Barry Buzanin kanssa tunnetaan Kööpenhaminan koulukunnan johtohahmona – vanhempaa artikkelia vuodelta 1998, jossa lähestytään IR-alaa tieteensosiologisesta näkökulmasta. Waever tarjoaa kirjoituksessa mielenkiintoisen historiallisen vertailun Yhdysvaltojen, Brittien, Saksan ja Ranskan kehityksestä. Waever ennusti  tuolloin amerikkalaisen IR-tutkimuksen vaikutuksen tulevan heikentymään, ainakin Euroopassa, sen kääntyessä entistä enemmän sikäläisen politiikan tutkimuksen inspiroimana rationaalisen valinnan teoriaan. Samalla Euroopassa ja muualla maailmassa, jossa IR-tutkimus on vielä vielä pitkälti Waeverin mukaan pirstaloitunutta maa ja jopa yliopistotasolle saattaa syntyä kilpailevia laajempia ’tieteen markkina-alueita’ kieliryhmien (ranska, saksa, skandinaviska), ja ehkä jopa koko mantereen tasolle. Kuitenkin lienee selvää että kehittyvissä maissa, joiden yliopistot kasvavat eksponentiaalisessa tahdissa, katsotaan IR:ssä -kuten kaikilla aloilla- inspiraation perään ennen kaikkea Yhdysvaltain huippuyliopistoihin, ja sinne myös Bric-maiden fiksut jatko-opiskelijat haluavat päätyä.

Palataksemme lopuksi toiseen kysymykseen: mihin suomalainen tutkimus sijoittuu tässä kaikessa? Waeveriläisittäin ajateltuna olemme selkeästi osa manner-Eurooppaa ja, osittaisesta kielimuurista huolimatta, Skandinaviaa. Empiria tuntuu tukevan väitettä; konstruktivismi – ja ylipäätään ’kriittisemmät’ teoriat – tuntuvat edustavan kansainvälisten suhteiden tutkimuksen valtavirtaa Suomessa. Kuitenkin vaikka Suomen noin puolesta tusinasta IR-professorista kukaan ei ole tiettävästi opiskellut Yhdysvalloissa, peräti kolmella on koulutustaustaa Britanniassa.Sekä semantiikka että instituutiot vaikuttavat IR:än luonteeseen; Esimerkiksi Helsingin yliopistossa oppiainetta kutsutaan maailmanpolitiikan tutkimukseksi angloamerikkalaisen IR-nimikkeen sijaan, kritisoiden alaa keskittymisestä liikaa kansallisvaltioiden välisiin suhteihin (international relations) ja korostaen ylikansallisten yritysten ja kansalaisyhteiskunnan kasvanutta roolia maailmassa. Institutionaalisella tasolla IR on Suomessa osa politiikan tutkimuksen laitoksia; oppiaineet ovat pieniä -ainoastaan Helsingissä on kaksi professoria.  Erityisen mielenkiintoista on pohtia Stephen M. Waltin hengessä miten ulkopoliittisen konsensuksen traditio ja vanhat dogmat  yhdessä kilpailun vähyyden kanssa pienellä koulutusmarkkina-alueelle vaikuttavat pienen maan IR-tutkimuksen dynamiikkaan ja ulkopoliittisen keskusteluun -mihin aiheeseen The Ulkopolitist tullee varmasti palaamaan muodossa tai toisessa.