Artikkeli on osa Ilari Aulan ja Kaisa Toroskaisen maailmantalouden muutoksista kertovaa juttusarjaa. Muut osat: osa 1, osa 3, osa 4, osa 5.

Päivittäin ostamamme tavarat on usein valmistettu ulkomaisista raaka-aineista. Ennen päätymistään kaupan hyllylle monet niistä ovat taittaneet pitkän matkan Afrikan ja Aasian maista, joiden runsaat luonnonvarat ovat houkutelleet yrityksiä hyödyntämään niitä tuotantoketjujen alkupisteenä.

Maailmantalouden kasvaessa raaka-aineita tarvitaan yhä enemmän, ja arvoketjut levittäytyvät yhä kauemmas uusien resurssien perässä. Aikaisemmin paikallisesti käytetty aines saattaa päätyä toiselle puolelle maailmaa, kuten Kongossa kaivettu kulta suomalaiselle myytyyn älypuhelimeen. Vähemmän selvää on kuitenkin se, kuka maailmantaloudessa voittaa kasvavasta kysynnästä.

Koska haluamme juttusarjassamme valottaa globaalin tuotannon vähemmän tunnettuja puolia, tämä artikkeli avaa raaka-ainetuotannon vaikutusta niitä tuottaviin maihin. Aihe on ajankohtainen, sillä luonnonvarojen ja useissa maissa raivoavien sisällissotien yhteys otetaan yhä vakavammin kansainvälisessä politiikassa. Länsimaat velvoittavat vähitellen yrityksiä varmistamaan, että ne eivät osta eri kapinallisryhmien tuottamia raaka-aineita. Euroopan unioni tiukensi otteitaan viime kesäkuussa, Yhdysvallat jo aiemmin.

Runsaiden luonnonvarojen vaikutus maan menestykseen ja erityisesti konflikteihin on kuitenkin epäselvä. Vaikka länsimaat pyrkivät lieventämään joitain sisällissotia Afrikassa ja Aasiassa kontrolloimalla maista tuotavilla raaka-aineilla käytävää kauppaa, tiukempi sääntely ei itsessään todista “resurssikirousta” todeksi tai epätodeksi.

Rikkauksista rospuuttoon

Mikä yhdistää muun muassa Kolumbian kokapensaita, Nigerian raakaöljyä ja Kambodžan jalopuuta? Kaikkia raaka-aineita on kutsuttu ”kirotuiksi”, sillä niitä omistavien maiden on tavalla tai toisella sanottu kärsivän esimerkiksi hitaasta talouskasvusta sekä sisällissodista. Resurssikirouksesta on julkaistu satoja kirjoituksia, jotka yhdistävät ilmiön niin köyhiin kuin rikkaisiin maihin.

Malliesimerkkinä resurssikirouksesta on pidetty the Economist -lehden vuonna 1977 nimeämää Hollannin tautia. Vuonna 1959 Hollannin Gröningenistä löydettiin maakaasua. Arvokas raaka-aine houkutteli sekä rahaa ulkomailta että voimavaroja Hollannin muilta sektoreilta maakaasutuotannon kehittämiseen. Uudet rikkaudet nostivat Hollannin guldenin arvoa. Lopputuloksena Hollannin muiden sektoreiden vienti heikkeni ja yleinen työttömyys kasvoi.

Keskustelun luonnonvarojen ongelmista räväytti laajemmin auki taloustieteen supertähti Jeffrey Sachsin yhdessä Andrew Warnerin kanssa kirjoittama artikkeli vuonna 1995. Heidän useita maita vertailevan tutkimuksensa mukaan runsaiden luonnonvarojen vienti maasta hidastaa taloudellista kasvua.  Toisin kuin voisi helposti ajatella, runsaat mineraalit, polttoaineet sekä maataloustuotteet eivät välttämättä ole maalle hyväksi.

Artikkelia seurasi sarja akateemisia tarkennuksia ja vastaväitteitä ilmiön olemassaolosta ja sen syistä. Kriitikot muistuttivat, että resurssikirous ei aina näytä vaikuttavan. Esimerkiksi demokraattinen Norja on onnistunut sijoittamaan öljyn tuoman varallisuuden eteenpäin, ja Botswanassa timanttien louhinta on kasvattanut taloutta tasaisesti.

Tutkijat tarkensivat esimerkiksi, että muun muassa taloudellisten ja poliittisten instituutioiden laatu vaikuttaa siihen, miten runsaat raaka-aineet vaikuttavat talouskasvuun. Norjan kaltaisessa demokraattisessa ja vähän korruptoituneessa maassa äkillinen rikastuminen saadaan todennäköisemmin jaettua tasaisemmin ja tuottamaan hyvinvointia pidempään.

Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan ole. Viime aikoina on jo siirrytty niin sanottuihin meta-analyyseihin, joissa käydään läpi kymmenittäin aiempia tutkimuksia seuloen erot menetelmissä ja lähtöoletuksissa. Esimerkiksi viimeisin meta-analyysi taloudellisisista vaikutuksista ei anna vahvaa näyttöä resurssikirouksen vaikutuksesta talouskasvuun.

Eriytyvä eliitti

Runsaat luonnonvarat saattavat vaikuttaa maan talouskasvuun myös siten, että valtiolle tuotannosta virtaavat tulot kuten rojaltit ja tuotanto-osuudet päätyvät eliitin haltuun sen sijaan, että niillä kehitettäisiin maan teollisuutta, teknologiaa ja osaamista. Siksi erityisesti maailmantaloutta systeeminäkökulmasta tutkineet niin kutsutun dependency-koulukunnan edustajat ovat keskittyneet luonnonvarojen kirouksen analyysissaan siihen, miksi luonnonvaroiltaan rikkaat maat pysyvät primäärituottajan roolissa: ne tyypillisesti vievät prosessoimattomia ja kehittymättömiä, arvonlisältään vähäisiä tuotteita, ja tuovat pääomahyödykkeitä kaivoksille ja öljykentille ja esimerkiksi kodinkoneita kuluttajille.

Raaka-aineiden hintavaihtelusta riippuva vientitulojen heilahtelu ja epäonnistuminen primäärituotannon loukusta pakenemisessa onkin vienyt monet maat velkakierteeseen. Paradoksaalista kyllä, luonnonvararikkailla mailla on tyypillisesti enemmän valtion velkaa kuin luonnonvaroiltaan köyhillä mailla. Sambia on tästä ilmiöstä malliesimerkki. 1970-luvulla maan pitkäaikainen presidentti Kenneth Kaunda pyrki kehittämään kuparikaivosteollisuuden jatkoksi jalostustoimintaa kansallistamalla kuparikaivokset. Epäonnistuneen teollisuuspolitiikan tappiot koituivat siten valtion kärsittäviksi ajaen Sambian velkajärjestelyyn ja kansainvälisen valuuttarahaston ja maailmanpankin rakennesopeutusohjelmiin. Vastaavia esimerkkejä löytyy myös Chilestä, Norjasta 60-luvulta ja Indonesiasta.

Edellä kuvattua kehitystä on pyritty selittämään luonnonvaroihin liittyvillä suhteettomilla odotuksilla. Kun kansalaiset odottavat äkkirikastumista ja eliitti ryhtyy suuruudenhulluihin projekteihin tulevaisuuden rahavirtojen varassa, poliittisen järjestelmän kyky hillitä kulutusjuhlaa korostuu. Runsaita luonnonvaroja onkin pidetty uhkana paitsi talouskasvun ja rauhan, myös poliittisen järjestelmän ja demokratian kehitykselle. Niin sanotun rentier state -teorian mukaan luonnonvarat uhkaavat kansalaisten ja poliittisten päättäjien välistä tilivelvollisuutta, kun kansalaisten verotuksen merkitys valtion tuloille pienenee. Näin poliittiset päättäjät ovat vapaampia tekemään itseään ja lähipiiriään hyödyttäviä päätöksiä sen sijaan että täyttäisivät vaaleissa saamaansa mandaattia. Intressiristiriidat ja läpinäkyvyyden puute vaivaavat usein päätöksentekoa. Vaikka tämä saa monen mielen vaeltelemaan kaivoslupien myöntämiseen Afrikassa ja öljysheikkien piilottelemiin sveitsiläisiin pankkitileihin, onpa julkisen vallan roolista kaivosalan päätöksenteossa keskusteltu viime viikot myös meillä Suomessa.

Öljyä aseisiin

Luonnonvaroilla voi olla vieläkin dramaattisempia seurauksia. Kuten The Ulkopolitistissa on aiemmin pohdittu, luonnonrikkaudet saattavat myös lisätä väkivaltaisten konfliktien uhkaa.

Varsinainen mekanismi on epäselvä, mutta luonnonvaralla näyttää olevan väliä. Aiheen kärkitutkijoihin kuuluvat Michael Ross yhdistää runsaat öljyvarat sisällissotiin. Myös jalokivet houkuttavat. Esimerkiksi Angolassa helposti ryöstettävien timanttien on sanottu antaneen kapinallisille sekä rahoituskanavan että kimmokkeen vallata maa-alueita haltuunsa.

Konfliktiluonnonvaroista ei myöskään ole päästy yksimielisyyteen. Joidenkin tutkijoiden mielestä koko käsite pelkistää sotien syyt vain talouteen. Afganistan ja Kolumbia tuottavat suuren osa maailman heroiinista ja kokaiinista, mutta niiden väkivaltaisten konfliktien syntyyn ja kestoon vaikuttavat muutkin asiat kuin asukkaiden kyky viljellä huumekasveja.

Keskustelua konfliktien ja runsaiden resurssien yhteydestä herätti 2000-luvun alussa erityisesti taloustieteilijä Paul Collierin teesi, jonka mukaan sisällissotien takana on useimmiten eri ryhmien halu parantaa taloudellista asemaansa. Raaka-aineet tarjoavat sekä kimmokkeen että rahoituskanavan niin vallankaappaajille, rikollisjoukoille kuin separatisteillekin.

Vastineeksi professori David Keen on väittänyt, että taloudellisen voiton tavoittelu voimistaa muista syistä käytyjä riitoja, joita vuorostaan käytetään oikeuttamaan uusien luonnonvarojen haltuunotto. Raha ja riidat kulkevat käsi kädessä, eikä konfliktien osapuolilla ole välttämättä tarvetta lopettaa verenvuodatusta. Keenin mukaan kamppailu resursseista ei siis itsessään selitä läheskään kaikkea verenvuodatusta.

Kädet saveen?

Tutkijoiden näkemysten esittelyn tarkoituksena on ollut osoittaa, että tutkimus ei yksiselitteisesti kerro, minkälainen vaikutus runsailla luonnonvaroilla on maiden hyvinvointiin ja että niin akatemiassa kuin arjessa resurssikirouksesta puhutaan varsin eri merkityksissä.

Juttusarjamme kannalta tämä on kiinnostavaa siksi, että Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen sääntely-yritysten perusteella raaka-aineiden ostamiseen liitetään uudenlaisia haasteita. Yhä useampi länsimaalainen näyttää kokevan, että tuotantoketjujen alkupäässä roihuavat sisällissodat sekä muut ongelmat kuuluvat politiikan eivätkä vain markkinaperustaisen liiketoiminnan piiriin.

Valtioiden ohella toimiin ovat ryhtyneet myös järjestöt. Global Witness -järjestön kaltaiset toimijat lobbaavat päättäjiä ja lisäävät kuluttajien tietoisuutta arvoketjujen vaikutuksista ympäri maailman. Aktivistit vaativat selvityksiä päivittäishyödykkeiden alkuperästä, ja yritykset vastaavat vähitellen kutsuun. Esimerkiksi prosessorijätti Intel ilmoitti vuonna 2014 käyttävänsä vain konfliktivapaita mineraaleja.

Raaka-aineiden ostamisen politisoituminen ei kuitenkaan paljasta, onko runsailla luonnonvaroilla loppujen lopuksi väliä sisällissotien ja laahaavan talouskasvun kannalta. Ei ole edelleenkään varmaa, voiko ”kirotuksi” koetun raaka-aineen ostamista rajoittamalla esimerkiksi estää tai vaimentaa sisällissotia.

Tähän vastauksen antaa osaltaan jatkuva tutkimus mutta lopulta kuitenkin käytäntö, sillä raaka-aineiden kansainvälinen kysyntä on vain yksi monien sisällissotiin vaikuttavien muuttujien joukossa.  Moraalisia perusteita ostokäyttäytymisen muutokselle viljellään yhä enemmän: esimerkiksi filosofi Leif Wenar esittää, että öljyn kuluttajilla on vastuu myös kaukana tapahtuvista ongelmista, kuten autoritaaristen, öljyrahoilla valtaansa pönkittävien hallintojen harjoittamista julmuuksista.

Ajatus rikkauksia seuraavista riidoista on lähes raamatullinen, ja se on inspiroinut niin elokuvaohjaajia, kansalaisaktivisteja kuin poliittisia päättäjiä. Tämä ei kuitenkaan itsessään kerro, tuottaako raaka-aineiden kysyntään vaikuttaminen halutun tuloksen, vai olisiko sittenkin jokin muu rakenteellinen tapa, kuten etnisten riitojen sovittelu, hallinnon uudistaminen, tyttöjen peruskoulutuksen rahoittaminen tai sotilasvoimien vahvistaminen, kustannustehokkaampi tapa muuttaa ongelmista kärsivien mutta luonnonvaroiltaan rikkaiden maiden kehityskulkua.