Pariisi on yhden messun arvoinen niin Fillonille kuin myös monille muille. Kuva: UMP, Flickr.

Ranskan presidentinvaalit ovat ovella, ja maailma seuraa henkeään pidätellen, kuinka hyvin Marine Le Pen koitoksessa menestyy. Eurooppalaisen oikeistopopulismin voittokulku on kuitenkin jättänyt varjoonsa toisen hyvin merkillisen ilmiön: sekularismistaan tunnettu Ranska on kokenut näissä vaaleissa ennennäkemättömän uskonnollisen käänteen. Mistä uskonnolliset äänet tulevat ja mikä rooli niillä on Ranskan seuraavaa presidenttiä valittaessa?

Sekulaarin valtion katolilaiset zombiet

Ranskalaiset antropologit Emmanuel Todd ja Hervé Le Bras ovat hiljattain julkaisseet teoksen, jossa he esittelevät termin ”zombie-katolilaiset”. Käsite päivittää tärkeällä tavalla tapauskovaisuuden käsitettä. Termillään he viittaavat sellaisiin ranskalaisiin äänestäjiin, jotka eivät käy kirkossa mutta jotka kuitenkin määrittelevät itsensä katolilaisiksi. He käyttävät termiä “zombie” korostaakseen, että uskonnollisuuden uumoiltiin kuolevan pois Ranskasta lisääntyvän maallistumisen myötä, mutta uskonnon yhteiskunnallisen merkityksen säilymisen, tai jopa lisääntymisen, myötä uskonto on saavuttanut uuden kuolemanjälkeisen elämän. Nämä zombie-katolilaiset eivät juurikaan välitä velvoittavista juhlapyhistä ja kirkossa käymisestä yleensäkään, mutta he tiedostamattaan pitävät yllä katolisia yhteiskunnallisia arvojaan ja samaistuvat uskonnollista agendaa ajavaan ehdokkaaseen. Todd ja Le Bras esittävät tämän ilmiön olevan erityisen vahva Ranskan konservatiivisissa keskiosissa sekä lännessä ja puolestaan melko olematon liberaalissa Pariisissa ja lounaassa. Tämän valossa on mielenkiintoista huomata, että hartaana katolilaisena kampanjoinut François Fillon sai tasavaltalaisten esivaaleissa eniten ääniä juuri Ranskan länsi- ja keskialueilta.

Tasavaltalaisten esivaalit sai merkillepantavan käänteen, kun Fillon ja vastaehdokas Alain Juppé alkoivat kiistellä siitä, kumman puolella paavi Franciscus olisi. Uskonnon tematiikka oli kuitenkin tullut esille ensimmäisen kerran jo Nicolas Sarkozyn presidenttikauden aikana. Silloin presidentti herätteli keskustelua ranskalaisten identiteetistä haluamalla perustaa Ranskan historian museon. Tämän lisäksi Sarkozy näyttäytyi katolisissa seremonioissa. Silloin ele ei riittänyt suosion kasvattamiseen, mutta nämä presidentinvaalit ovat otollisempaa aikaa äänestäjien houkuttelemiseen uskonnon avulla: jopa äärivasemmiston Jean-Luc Mélanchon on antanut haastattelun konservatiiviselle, katoliselle La Famille Chrétien -lehdelle, jossa hän korosti ”katolista kulttuuriaan”. Ironista tapauksessa on se, että Lipset ja Rokkan selittivät aikoinaan uskonnolliset erot puoluepolitiikassa suureksi osin juuri Ranskan vasemmiston kirkonvastaisuudella.

Marine le Penin johtama Kansallinen rintama ei ole perinteisesti laskenut katolilaisten äänten varaan. Puolue on kampanjoinut vahvasti sekulaarisuuden nimissä, millä se on perustellut, ettei islamilla, kuten millään muullakaan uskonnolla, ole asiaa Ranskan julkiseen elämään ja katukuvaan. Tämä osoittaa, että islaminvastaisuus ei ole aina noussut uskonnollisesta taustasta tai konservativismista – Ranskan kohdalla se on kummunnut tasavallan sekulaarista ideologiasta. Le Pen kampanjoi islamia vastaan juuri sekularismiin vedoten, ja siksi hän myös kritisoi Fillonin uskonnollisuutta politiikassa. Uskonnollinen käänne on lopulta kuitenkin ylettynyt myös Kansalliseen rintamaan: Marine Le Penin veljentyttären Marion Maréchal-Le Penin johtama katolilaissiipi puolueen sisällä ajaa puolueeseen tiukkaa katolista agendaa ja abortin vastustamista sekä korostaa Ranskan katolista identiteettiä. Marine le Pen on puolestaan kritisoinut veljentytärtään sanomalla, ettei “patrioottinen yhtenäisyys” voi rikkoutua tällaisiin yksityiskohtiin. Kaiken kaikkiaan Kansallinen rintama  on joutunut tasapainottelemaan islaminvastaisen sekularismin ja katolilaisuuden välillä, eikä puolueen kanta aiheeseen ole selvä.

Miksi tämä käänne sitten on niin merkittävä? Ranska on ainakin vuoden 1789 vallankumouksesta lähtien yrittänyt määritellä uskonnon ja politiikan välistä suhdetta. Tämän erottelun toistaiseksi viimeisin käänne on kolmannen tasavallan vasemmistohallituksen vuonna 1905 lakiin sementoima laïcité-periaate, joka määrittelee Ranskan valtion maalliseksi ja kieltää uskonnon roolin julkisessa hallinnossa. Aikoinaan sekularismi yhdistettiin kirkonvastaiseen vasemmistoon, mutta ajan myötä siitä tuli osa ranskalaista identiteettiä.

Vaikka laïcité on perustavanlaatuinen osa Ranskaa, se on kuitenkin ollut aina hatara käsite. Charles de Gaulle uskoi lujasti tunnustuksettomuuteen, eikä esimerkiksi osallistunut presidenttinä koskaan messuun. Yksityiselämässään hän oli kuitenkin vakaasti katolilainen ja totesikin, että ”tasavalta on maallinen, mutta Ranska on katolinen”. Toisin sanoen Ranskan julkinen hallinto ei saanut olla tekemisissä kirkon kanssa, mutta uskonnoista katolisuus oli se ranskalaisin. Siinä missä laïcité alun perin luotiin katolisen kirkon aseman heikentämiseksi, nyt sitä on käytetty maahanmuuton myötä nimenomaan islamin vastustamiseen.

Mikä selittää Ranskan politiikan uskonnollisen käänteen?

Huolimatta siitä, että katolisuus on Ranskan uskonnoista eniten yhteydessä ranskalaiseen identiteettiin, uskonnolla politikoiminen ei ole ollut yleistä ennen kuin viime aikoina. Kansallinen rintama saattoi olla olemassa vuosikymmenien ajan ilman, että olisi nähnyt tarvetta uskonnollisten äänten kalasteluun. Kahden suurimman puolueen, keskustaoikeiston ja sosialistien, poliitikkojen ei myöskään odotettu olevan moraaliltaan puhtoisia. Merkittävää on myös huomata, että kirkossa käyvien määrä laskee koko ajan ja muodostaa tällä hetkellä noin 5 prosenttia Ranskan väestöstä. Näiden presidentinvaalien uskonnollinen käänne ei näin ollen kuvasta suurta osaa maan väestöstä vaan heijastanee jotain toista ilmiötä.

Kyse saattaa olla enemmänkin islamin ja maahanmuuton pelosta ja vastustuksesta, joka ajaa ihmiset enenevässä määrin pohtimaan sosiaalista identiteettiään. Manuel Castells onkin ehdottanut, että globalisaation ja jatkuvien muutosten aikana ihmiset käpertyvät omaan identiteettiinsä ja etsivät elämän tarkoitusta omasta ympäristöstään. Tätä logiikkaa voidaan soveltaa uskonnolliseen populismiin. Ihmiset saattavat unohtaa uskontonsa harjoittamisen, mutta kohdatessaan jotain uutta ja erilaista – tai väsyessään siihen – he saattavat lopulta määritellä itsensä perheessään kulkevan uskonnon kautta. Tämä ilmiö ei näy sunnuntaisin kirkoissa, mutta se saattaa selittää sekä ”katolilaisten zombien” äänet Fillonille viime syksynä että uskonnollisen retoriikan lisääntymisen läpi puoluekentän. Ei ole soveliasta sanoa vastustavansa arabien maahanmuuttoa, mutta viesti Ranskan identiteetin säilyttämisestä menee perille hyvänä korvikkeena. Fillon lupasikin ehdokkuutensa julkistamisen jälkeen taistella juuri ranskalaisen identiteetin puolesta. Takuuna tästä vaikutti olevan ehdokkaan harras katolilaisuus.

Ranskan uskonnollisten konservatiivien olemassaolo tuli jokseenkin yllätyksenä presidentti François Hollandille, joka sai kokea miljoonien ihmisten marssin tasa-arvoista avioliittoa vastaan vuonna 2013. Liike mobilisoi siihen asti hiljaa olleet konservatiivit ja muistutti olemassaolollaan Ranskan väestössä piilevistä arvoista. Ehkäpä juuri tämä liike inspiroi poliitikkoja turvautumaan uskonnolliseen retoriikkaan, kun he huomasivat potentiaalisen äänisaaliin ja suurten ihmismassojen kiinnostuksen arvo- ja identiteettipolitiikkaa kohtaan. Tästä ”Manif pour tous” -kansanliikkeestä syntynyt huomattavasti pienempi intressiryhmä tuki Fillonin ehdokkuutta ja katsoo olevansa uskonnollisten konservatiivien poliittinen etujärjestö. Sillä onkin ollut viime aikoina kokoonsa nähden merkittävä rooli ranskalaisessa politiikassa.

Mikä rooli uskonnollisuudella tulee olemaan näissä vaaleissa?

Vaikka Kansallisen rintaman ja varsinkin tasavaltalaisten katolilaistuminen on selvästi havaittavissa, on tärkeätä olla yliarvioimatta uskonnollisten äänten merkitystä. Loppujen lopuksi oikeiston ja kirkon välinen suhde on erikoislaatuinen vain ottaen huomioon Ranskan maallisen ideologian. Fillonin äänet tulivat mitä todennäköisimmin ihmisiltä, joiden äänet olisivat joka tapauksessa menneet oikealle ja kysymys oli vain siitä, kuka edustaisi oikeistoa. Uskonnollisen äänestyskäyttäytymisen sijaan onkin syytä kiinnittää huomio lisääntyneeseen identiteettipolitiikkaan, jossa uskonnolla on instrumentaalinen rooli: ”islam ei istu kulttuuriimme” on ehkä iskulause, joka vetoaa äänestäjiin. Tosin tähän lauseeseen samaistuvat äänestäjät eivät varmasti mieti niinkään omaa katolilaisuuttaan vaan lähinnä toisten islamilaisuutta. Vastakohtana nativismille liberaali, keskustalainen Emmanuel Macron on puolestaan lanseerannut oman identiteettipolitiikkansa: hänelle Ranska on avoin yhteiskunta, joka on vahvasti osa Eurooppaa.

Ranskan presidentinvaalien keskeinen teema ei ole uskonto, eivätkä Ranskan noin 3 miljoonaa kirkossa käyvää äänestäjää ratkaise vaalien lopputulosta. Sen sijaan päätään nostava uskonnollinen konservatismi ja ihmisten mahdollinen taipumus määritellä itsensä uskonnollisten kulttuurirajojen mukaan on muistuttanut puolueita ja ehdokkaita siitä, mikä voima perinteisellä identiteettipolitiikalla voi olla. Uskonnon välineellistäminen toimii yli puoluerajojen. Esimerkiksi Kansallinen rintama ja Ranskan äärivasemmisto kilpailevat osin samoista työväenluokan äänistä, joihin kansalliseen (uskonnolliseen) identiteettiin vetoaminen saattaa toimia.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että toisella kierroksella vastakkain ovat Macron ja Fillon tai Macron ja Le Pen. Tämä asetelma testaa hyvin, kuinka identiteettipolitiikka loppujen lopuksi myy. Jos Macron voittaa nämä vaalit, se on merkki siitä, että nativistisen identiteettipolitiikan voima ei tehoakaan, ja Ranska on identiteetiltään monikulttuurinen ja eurooppalainen. Jos taas Macron tippuu jo ensimmäisellä kierroksella, se kertoo paljon siitä, mikä hänen viestissään meni vikaan.