Ranskan presidentti Emmanuel Macronin viimeviikkoinen vierailu Länsi-Afrikassa liittyi presidentin pyrkimykseen uudistaa maansa vaikeaa suhdetta sen entisiin siirtomaihin. Ranska on kolonialismin jälkeenkin ollut näkyvä toimija Afrikassa, ja maan vaikutusvalta sen entisissä siirtomaissa ulottuu politiikasta talouteen ja maanpuolustukseen. Ranskan syvään juurtuneet intressit alueella tuskin kuitenkaan muuttuvat, vaikka Macron niin väittääkin.

“Olen osa sukupolvea, joka ei tule kertomaan Afrikalle, mitä sen tulee tehdä”, totesi Ranskan presidentti Emmanuel Macron Burkina Fasossa pitämässään puheessa viime viikolla. Puhe pääkaupunki Ouagadougoun yliopistolla oli osa Macronin kolmipäiväistä vierailua Länsi-Afrikassa. Presidentti totesi painokkaasti:

“En ole tullut tänne pitämään isoa puhetta siitä, että on aika kääntää uusi sivu Ranskan ja Afrikan välisessä suhteessa. Enkä ole tullut puhumaan Ranskan Afrikka-politiikasta, niin kuin jotkut väittävät. Ranskalla ei enää ole omaa Afrikka-politiikkaa.”

Viestin sisältö kieli halusta luoda mielikuvaa, että entisen siirtomaavalta Ranskan vahva läsnäolo Afrikassa on kaikkia osapuolia tyydyttävää yhteistyötä ja ystävyyttä, eikä sitä tulisi nähdä negatiivisessa historiallisessa valossa. 39-vuotias Macron esimerkiksi etäännytti itseään kolonialismin aikakaudesta korostamalla, ettei hänen sukupolvensa edes muista 1960-luvulla itsenäistyneitä Afrikan valtioita siirtomaina.

Burkina Fasossa vastaanotto oli yleisesti ottaen kireä: paikalliset nuoret järjestivät mielenosoituksen, presidentin autosaattuetta kivitettiin ja vain muutama tunti ennen vierailun alkamista Ranskan sotilaita kuljettavaa bussia kohti oli heitetty käsikranaatti. Macron on ehkä yliarvioinut mahdollisuutensa tehdä merkittävää pesäeroa edeltäjiinsä sekä Ranskan historiallisesti monimutkaiseen ja vaikeaan Afrikka-suhteeseen.

Todellisuudessa maan poliittista, taloudellista ja sotilaallista vaikutusta ranskankielissä Afrikassa on yhä mahdotonta irrottaa kolonialismin historiallisesta perinnöstä. Ranskan poikkeuksellisen vahva näkyvyys ja sananvalta entisissä siirtomaissa on tärkeässä osassa sen identiteettiä ja statusta geopoliittisesti vaikutusvaltaisena maana.

Ranska on kietoutunut tiiviisti Länsi-Afrikkaan

Esimerkki ja symboli Ranskan taloudellisesta vaikutusvallasta on Länsi-Afrikan ja Keski-Afrikan frangi (franc CFA, FCFA) joita käyttää neljätoista Afrikan valtiota. Frangi on Ranskan keskuspankin takaama valuutta, jonka kurssi on sidottu euroon ja ennen euroajanlaskua Ranskan frangiin. Se luotiin 1940-luvulla sujuvoittamaan kaupankäyntiä siirtomaiden ja emämaan välillä, ja valuutan puoltajat korostavat sen positiivista vaikutusta maiden monetaariseen vakauteen.

Samalla valuutta on jäänne kolonialismin aikakaudelta, joka rajoittaa afrikkalaisten valtioiden liikkumavaraa ja taloudellista päätöksentekoa. Ranskalla on de facto veto-oikeus kahden FCFA-valuutasta vastaavan afrikkalaisen keskuspankin hallinnossa, ja pankit on velvoitettu säilyttämään puolet ulkomaisista valuuttavarannoistaan Ranskan valtiovarainministeriössä. Yhteinen valuutta ei myöskään ole esimerkiksi lisännyt kaupankäyntiä käyttäjiensä välillä, joista suurin osa kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Tämän vuoden syyskuussa järjestettiin useita FCFA:n vastaisia mielenosoituksia ranskankielisen Afrikan pääkaupungeissa.

Talous – ja rahapolitiikan lisäksi Ranska on läsnä vahvasti myös sotilaallisesti, ja sen turvallisuuspoliittiset intressit Afrikassa, eritoten Sahelin alueella, ovat merkittävät. Yli seitsemäntuhatta ranskalaista sotilasta palvelee tällä hetkellä eri puolilla Afrikkaa, etenkin Malissa, jossa Ranska on vetovastuussa terrorisminvastaisesta operaatio Barkhanesta. Sahel oli myös Macronin agendalla EU-AU -huippukokouksessa, missä hän peräänkuulutti parempaa yhteistyötä terrorismin ja salakuljetuksen kitkemiseksi alueelta.

Tämän vuoden kesäkuussa maa pyysi YK:ta lähettämään afrikkalaisia joukkoja Saheliin osana G5 Sahel -yhteistyötä. Samalla Ranska tarjoutui koordinoimaan joukkojen toimintaa YK:n rinnalla. Marraskuussa Dakarin vuotuisessa turvallisuusfoorumissa, jonka järjestämisessä Ranskan puolustus- ja ulkoministeriöt ovat yleensä olleet tiiviisti mukana, puolustusministeri Florence Parly vakuutti, että Ranskan sitoumus alueelle ”on ja pysyy.”

Selvien talouteen ja turvallisuuteen liittyvien intressien rinnalla on jokseenkin epäaitoa väittää, ettei Ranskalla enää olisi omaa Afrikka-politiikkaa. Optimisteille merkittävin signaali konkreettisesta muutoksesta oli presidentin lupaus luovuttaa Burkina Fason oikeuslaitokselle maan kansallissankari Thomas Sankaran salamurhaan liittyvät salaiset asiakirjat.

Ranskan armeijan, yritysten ja diplomaattien jatkaessa tavalliseen tapaan ja intressien pysyessä muuttumattomina, Macronin lupaus on todennäköisesti enemmän symbolinen ele kuin uusi alku Ranskan ja Afrikan välisessä suhteessa.