Suomen turvallisuus rakentuu tulevaisuudessa osittain Yhdysvaltojen ydinaseiden varaan. Yhdysvaltojen ydinasestrategia on historiassa muuttunut kulloisenkin presidentin näkemysten mukaan, joskus radikaalistikin. Suomen kannalta olisi tärkeää seurata Yhdysvaltojen ydinasepolitiikan kehitystä ja pyrkiä edistämään tai puolustamaan sellaista strategiaa, joka olisi Suomen etujen mukainen.

Nato-jäsenyyden lähestyessä Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on painotettu valmiutta puhua ydinaseista. Jäsenyysprosessin aikana keskustelua onkin herättänyt ydinaseiden mahdollinen sijoittaminen Suomeen. Naton ydinasejako-ohjelma on ollut aiheena kestosuosikki, mutta Suomen ydinasekysymykset eivät rajoitu pelkästään siihen. Ydinasetutkimuksessa on paljon muitakin kysymyksiä, joihin ei olla saatu lopullista vastausta. Yksi tällainen on valtion valmius käyttää ydinaseita ensimmäisenä.

Suomen kannalta keskeistä on Yhdysvaltojen suhtautuminen ensi-iskuun. Vaikka Naton ydinasepelote muodostuu kolmen ydinasevaltion kapasiteeteista, Yhdysvaltojen rooli on näistä suurimman kapasiteetin vuoksi selvästi tärkein. Yhdysvaltojen ydinaseiden ensisijainen tehtävä on toimia pelotteena, mutta koska pelotteen on oltava uskottava ja se voi epäonnistua, ydinaseiden käytön strategiaan on kiinnitetty yhtä lailla huomiota. Mahdollisuus käyttää ydinaseita ensimmäisenä on ollut vuosikymmeniä oleellinen osa Yhdysvaltojen ydinasestrategiaa.

Massiivisesta vastaiskusta Neuvostoliiton romahtamiseen

Yhdysvaltojen ensimmäinen oikea julkinen ydinasestrategia rakentui massiivisen vastaiskun opin varaan. Sen ideana oli vastata Neuvostoliiton mihin tahansa aggressioon ydinaseilla. Massiivisen vastaiskun oppi ajautui nopeasti ongelmiin Neuvostoliiton kehitettyä mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia. Niillä Neuvostoliitto olisi kyennyt vastaamaan Yhdysvaltojen ensi-iskuun laukaisemalla ydinohjuksia Yhdysvaltojen maaperälle. Oppi sai kritiikkiä sen joustamattomuudesta, koska Neuvostoliiton aggression jälkeen Yhdysvalloilla olisi ollut kaksi eri vaihtoehtoa: joko tuhota oma valtio tai perääntyä.

Yhdysvaltojen ensimmäinen oikea julkinen ydinasestrategia rakentui massiivisen vastaiskun opin varaan. Se ajautui nopeasti ongelmiin Neuvostoliiton kehitettyä mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia.

Klikkaa twiitataksesi.

Ongelman takia presidentti John F. Kennedyn hallinto päätyi noudattamaan joustavaa vastaiskun oppia. Siinä tavanomaisten joukkojen, taloudellisten sanktioiden ja diplomatian merkitystä kasvatettiin vastauksena Neuvostoliiton aggressioihin. Yhdysvallat joutui kuitenkin edelleen nojaamaan ydinaseisiin Euroopan puolustuksessa. Puolustusministeri Robert McNamara uudisti massiivisen vastaiskun strategiaa ja järkeili, että jos ydinsodassa molemmat osapuolet tuhoutuisivat varmasti, kumpikaan osapuoli ei uskaltaisi käyttää ydinaseita ensin. Tästä ajattelusta syntyi yksi kylmän sodan tunnetuimpia käsitteitä: molemminpuolinen varmistettu tuho (MAD).

Kennedyn hallinnon strategiaa ja MAD:ia kritisoitiin kuitenkin edelleen liiasta joustamattomuudesta. Presidentti Richard Nixonin kausilla ydinasestrategiaan haluttiin lisää vaihtoehtoja, joten puolustusministeri James Schlesingerin johdolla puheet mahdollisuudesta käydä rajoitettua ydinsotaa yleistyivät. Valtavien tuhojen sijaan Yhdysvaltojen olisi pitänyt hallitusti käyttää ensin muutamia räjähdysvoimaltaan matalatehoisia ydinaseita. Tarkoitus oli, ettei ydinaseiden käyttö johtaisi väistämättä oman valtion tuhoutumiseen.

Schlesingerin ajatukset eivät eläneet pitkään, sillä presidentti Ronald Reaganilla oli erilainen lähestymistapa. Reagan suhtautui hyvin kielteisesti rajoitettuun ydinsotaan, MAD:iin – ja ydinaseisiin ylipäätään. Varsinkin hänen toisella kaudellaan strategia keskittyi paljolti puolustukseen, jonka kruununjalokiveksi suunniteltiin strateginen puolustusaloite. Tähtien sodaksi kutsuttu aloite ei kuitenkaan koskaan valmistunut Neuvostoliiton romahtamisen vietyä pohjan sekä puolustusaloitteelta että suurvaltojen välisiltä ydinasestrategioilta.

Ukrainan sota palautti kiinnostuksen ydinasestrategioihin

Ukrainan sota herätti pitkään talviunilla olleen keskustelun ydinaseiden käytöstä suurvaltojen välillä. Lähtökohta analyyseille oli tosin kääntynyt ympäri, koska kylmässä sodassa Nato joutui vahvasti nojaamaan ydinaseisiin Euroopan puolustamisessa. Nyt Natolla on etulyöntiasema tavanomaisissa joukoissa Venäjään verrattuna. 

Voimatasapainon muutos on synnyttänyt keskustelua ydinaseiden roolin merkityksestä osana Euroopan puolustusta. Esimerkiksi presidentti Joe Biden kampanjoi ydinaseiden merkityksen vähentämisen puolesta ja suhtautui nuivasti ajatukseen valmiudesta käyttää ydinaseita ensin. Bidenin mukaan Yhdysvallat kykenisi puolustamaan itseään ja liittolaisiaan myös ilman ydinaseita, joten Biden kannattikin kampanjassaan niin kutsuttua ei ensikäyttöä -politiikkaa (EEK). Sen myötä Yhdysvallat käyttäisi ydinaseita vain silloin, jos vastapuoli käyttäisi ydinaseita ensin.

Ajatus EEK-politiikan noudattamisesta koki kovaa vastarintaa varsinkin itäisten Nato-maiden keskuudessa. Puola ja Baltian maat ovat perinteisesti suhtautuneet kielteisesti EEK-politiikkaan, koska maiden mukaan se heikentäisi Yhdysvaltojen ydinpelotetta. Geopoliittisesta näkökulmasta vastustus on odotettavaa Baltian maiden ja Puolan ollessa Naton eturintaman maita. Siksi tämä on myös Suomelle EEK-politiikassa luontainen viiteryhmä. Itäisten jäsenmaiden halu ylläpitää Yhdysvaltojen mahdollisuutta käyttää ydinaseita ensin on Suomenkin etu.

Ei ensikäyttöä -politiikka heikentäisi Yhdysvaltojen ydinpelotetta

Ensi-iskun mahdollisuus on tulevaisuudessa oleellinen osa Suomen turvallisuutta. Nato on ennen pitkää 32 valtion liittouma, jonka päätöksenteko perustuu konsensukseen. Aggression tapahtuessa Naton viides artikla ei aktivoidu automaattisesti, vaan vaatii kaikkien jäsenmaiden yksimielisen hyväksynnän. Artikla on myös varsin tulkinnanvarainen, eikä se suoraan takaa aseellista apua. Turkki ja Unkari ovat osoittaneet, ettei nopean yhteisen linjan löytäminen Natossa ole läpihuutojuttu. Yhdysvaltojen ydinpelote sen sijaan ei ole riippuvainen yksittäisten jäsenmaiden vaatimuksista tai sisäpolitiikasta.

Turkki ja Unkari ovat osoittaneet, ettei nopean yhteisen linjan löytäminen Natossa ole läpihuutojuttu. Yhdysvaltojen ydinpelote sen sijaan ei ole riippuvainen yksittäisten jäsenmaiden vaatimuksista tai sisäpolitiikasta.

Klikkaa twiitataksesi.

Yhdysvaltojen EEK-politiikka paljastaisi liian selvästi, missä punainen viiva ydinaseiden käytössä menee. Ydinpelotteen periaatteena on ollut strateginen epämääräisyys: vastapuolelle ei haluta paljastaa, mikä toimi tarkalleen ottaen johtaisi ydinaseiden käyttöön. Epämääräisyyden tarkoitus on pitää Venäjä jatkuvasti varpaillaan ydinaseiden käytön mahdollisuudesta. Niin kauan kuin optio on olemassa, Venäjän on otettava ydinsodan mahdollisuus huomioon – vaikka riski olisikin marginaalisen pieni. Jos Yhdysvallat kieltäytyisi jyrkästi ydinaseiden käytöstä, se saattaisi lisätä Venäjän valmiutta ottaa riskejä. EEK-politiikan myötä Venäjä tietäisi, että sillä on paljon liikkumavaraa ydinasekynnyksen alapuolella.

Toisaalta voidaan perustella, ettei liikkumavara olisi ongelma, koska Yhdysvaltojen tavanomaiset joukot riittäisivät jo pelotteeksi. Tämä ei ole kuitenkaan varmaa. Ydinaseet luovat vahvemman pelotteen kuin tavanomaiset aseet. Hyökkäävän osapuolen on helpompi arvioida ydinaseiden tuhovoima kuin laskea yhteen tavanomaisten joukkojen tuhovoima. Ydinkärkien räjähdysvoima on huomattavasti helpompi määritellä kuin ynnätä yhteen Suomen maa-, ilma- ja merivoimien yhteenlaskettu kapasiteetti. Lisäksi tavanomaisessa sodassa Venäjän pitäisi huomioida Suomen maasto, ilmasto ja muiden Nato-maiden apu. Tällöin virhelaskelmien todennäköisyys kasvaisi, koska muuttujia on ydinaseisiin verrattuna selvästi enemmän. Ukrainan sota on osoittanut, että Venäjä saattaa arvioida tavanomaisten joukkojen voimasuhteet räikeästi pieleen.

Ongelma EEK-politiikassa on lisäksi se, että se on vain julistuksellinen politiikka. Se ei aidosti estä valtiota käyttämästä ydinaseita ensin. Politiikan uskottavuus nojaa viime kädessä muiden valtioiden uskoon. Lienee hyvin vaikeaa saada Venäjä uskomaan, ettei Yhdysvallat oikeasti käyttäisi ydinaseita ensin.

Ratkaisuksi uskottavuusongelmaan ollaan tarjottu esimerkiksi sitä, että Yhdysvallat alentaisi ydinasejoukkojen valmiutta laukaista ydinaseita nopeasti. Tämä olisi tosin kallis signalointi. Ei ole mitään takeita siitä, että Venäjä seuraisi perässä ja laskisi itsekin ydinasejoukkojensa valmiutta. Päinvastoin, riski tällaisessa yksipuolisessa julistuksessa saattaa olla se, että Venäjälle muodostuisi illuusio etulyöntiasemasta. Jos Venäjällä olisi mahdollisuus laukaista ydinaseet heti ja Yhdysvalloilla ei, se voisi aiheuttaa Venäjälle houkutuksen iskeä ensin ja pyrkiä tuhoamaan suurimman osan Yhdysvaltojen ydinaseista ennen kuin niitä ehdittäisiin käyttää.

Jos Venäjällä olisi mahdollisuus laukaista ydinaseet heti ja Yhdysvalloilla ei, se voisi aiheuttaa Venäjälle houkutuksen iskeä ensin.

Klikkaa twiitataksesi.

EEK-politiikalla saattaisi olla myös globaaleja vaikutuksia. Yhdysvaltojen ydinpelotteen heikentäminen voisi johtaa uusien ydinasemaiden syntymiseen, jonka estäminen on pitkään ollut Suomen asevalvonnan kulmakivi. Skenaario koskettaisi todennäköisesti Japania ja Etelä-Koreaa, joiden on arveltu kiinnostuneen omien ydinaseiden hankkimisesta, mikäli maat tulkitsisivat Yhdysvaltojen ydinpelotteen EEK-politiikan takia riittämättömäksi Pohjois-Koreaa ja Kiinaa vastaan.

On tietysti hyvin epätodennäköistä, että Yhdysvallat ikinä käyttäisi ydinaseita ensin. Ydinpelote toimii kuitenkin myös silloin, kun ydinaseiden käyttö on erittäin epätodennäköistä. Ukrainan sodan perusteella vaikuttaa siltä, että Venäjä ottaa edelleen tosissaan Yhdysvaltojen ensi-iskun mahdollisuuden. Ydinpelotteen toimivuudesta ei voi tietenkään koskaan olla täysin varma, mutta tällä hetkellä Yhdysvaltojen pelote vaikuttaa toimivan. Siksi sen perusperiaatteiden muuttamiselle ei ole nyt – tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan – erityistä tarvetta.

Suomen etujen varjelu Yhdysvaltojen ydinasestrategian linjavalinnoissa on vaikeaa

Yhdysvaltojen ydinasepolitiikka lienee Bidenin kaudella lyöty lukkoon, vaikka maan nykyinen strategia ei olekaan yhtä selvä kuin kylmän sodan aikana. Biden pyörsi puheet EEK-politiikasta, ja ensi-iskun mahdollisuus on ainakin toistaiseksi osa Yhdysvaltojen strategiaa. Historia on tosin osoittanut, että Yhdysvaltojen ydinasestrategia saattaa merkittävästi muuttua uuden presidentin myötä tai presidenttikausien aikana. Suomen ei kannata tuudittautua ajatukseen, että Yhdysvaltojen ydinasestrategia olisi automaattisesti aina sen etujen mukainen.

Suomen etujen vaaliminen ei ole helppo tehtävä. Suomi on pieni valtio, ja myös muut Nato-maat ja Yhdysvaltojen liittolaiset pyrkivät vaikuttamaan Yhdysvaltojen ydinasestrategiaan. Valkoisen talon politiikkaan pyrkivät vaikuttamaan lisäksi demokraatit, republikaanit, byrokraatit, ajatushautomot ja Yhdysvaltojen armeijan puolustushaarat. Oman äänensä kuuluviin saaminen tällaisessa huutokuorossa vaati Suomelta taitavaa diplomatiaa ja ymmärrystä ydinasestrategioiden merkityksestä Suomelle. Siksi suomalaisten kannattaa lisätä ymmärrystä käymällä laajasti keskustelua ydinasetutkimuksen kiistakysymyksistä – ei pelkästään väitellä ydinaseiden sijoittamisesta Suomeen.

Kirjoittaja: Tony Salminen

Editointi: Hannu Salomaa, Niklas Backlund

Kielenhuolto: Elena Rintamäki