Aikamme politiikan keskipakoisvoima on vahva, ja poliittisen keskustan pitovoimasta onkin tullut uusi mantra. Käsitys siitä, kuinka koossa yhteiskunnan ydin on, ei ole kuitenkaan jaettu. Kansainvälinen trendi näkyy myös Suomessa, joka uhkaa pahaenteisesti luisua kauemmas oikeusvaltion periaatteista.

 

      Turning and turning in the widening gyre.
      The falcon cannot hear the falconer

      Things fall apart; the center cannot hold;
      Mere anarchy is loosed upon the world.

Populismin voittokulun myötä antikvaarinen irlantilaisrunoilija William Butler Yeats on noussut yllättävään suosioon poliittisessa keskustelussa. Moni journalisti, poliitikko ja debatoija on päätynyt lainaamaan Toinen tuleminen -runon ajatusta keskuksen murtumisesta. 

Jo yksin vuonna 2016, Yhdysvaltain vaalien ja Brexitin alla, runoa oli lainattu enemmän kuin 30 edellisen vuoden aikana yhteensä. Runo kuvaa dramaattisesti, kuinka järjestystä ylläpitävät rakenteet hajoavat, eikä yhteiskunnan ydin enää kestä.

Yeats kirjoitti runon ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Irlannin itsenäisyyssota oli alkanut, ja pandemiaksi paisunut espanjantauti kylvi yhä kuolemaa. 

Runon lainaamisella on pitkä historia, ja se näyttää resonoivan ajan hengen kanssa jälleen. Polarisaatio repii politiikkaa ympäri maailmaa, eikä vähiten läntisissä demokratioissa. “Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan” tuntuu olevan jokaisen poliittisen ja vähemmänkin poliittisen ryhmän ajattelutapa. Keskustelu on korvattu julistamisella. Keskipakoisvoima on vahva.

– 

Juuri käytyjen eurovaalien tulosten selvittyä Ursula von der Leyen päätti ensisijaisesti kiinnittää huomionsa siihen, että poliittisesti keskellä olevat ryhmät pysyivät vahvalukuisina.

”The center held” -ilmaisua käytti komission puheenjohtajan lisäksi myös parlamentin puhemies Roberta Metsola sekä moni muu optimisti, joka etsi lohtua “eurooppalaisen jytkyn” epäonnistumisesta.

Toistaiseksi vähemmälle on jäänyt keskustelu siitä, kuinka pitkälle tämän ylevän keskiön kannatus kantaa, kun laitamat vain vahvistuvat. Miten luottamus perinteisiin instituutioihin, yhteistyöhön ja kultaiseen keskitiehen palautetaan niille, jotka ovat valuneet laitaoikeistoon tai -vasemmistoon?

Laitapuolueiden nousu näkyi vaaleissa vahvasti Euroopan unionin kolmessa suuressa eli Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Kaikissa näistä laitaoikeistopuolue on nyt joko suurin tai toiseksi suurin puolue ja poliittisena voimana järjestää agendan mieleisekseen.

Suomen, kuten myös muiden Pohjoismaiden, eurovaalitulokset poikkesivat muun Euroopan tuloksista sillä, ettei laitaoikeisto saanut täällä samanlaista äänivyöryä. Suomen äänestysaktiivisuuskin (42,4 %) tosin oli noin kymmenen prosenttiyksikköä keskimääräistä eurooppalaista äänestysprosenttia alhaisempi, ja perussuomalaisten kannattajat lienivät juuri heitä, joita EU-vaaliuurnat vetivät vähiten puoleensa.

— 

Eurooppalainen kehitys on ollut sitäkin vahvemmin läsnä Suomen sisäpolitiikassa. Polarisaatio on tapahtunut osin hiipien, mutta välillä myös harppauksin.

Viime vuoden eduskuntavaalien jälkeisestä hallituksesta tuli Suomen historian (talous)oikeistolaisin – mutta myös hallitus, joka uhkaa jättää yhteiskuntaamme jopa vaikeasti pois pyyhittäviä autoritarismin jälkiä.

Poliittinen keskipiste voi ja saakin siirtyä demokraattisesti järjestetyssä köydenvedossa. Sen sijaan poliittisen järjestelmän oikeudet, instituutiot ja prosessit ovat liberaalin demokratian sydän, jota poliittisten puolueiden ja liikkeiden tulisi varjella ja kunnioittaa.

Tämä ydin on rakentunut vuosikymmenien aikana, ja Suomessa siihen kuuluu niin oikeusvaltioperiaate, vahva kansalaisyhteiskunta ja vapaa media kuin myös asiantuntijatiedon arvostaminen päätöksenteossa.

Tarpeeksi raju köydenveto voi johtaa siihen, että koko poliittisen järjestelmän ydin järkkyy. Olemme nähneet tämän räikeästi Yhdysvaltain politiikassa, joka on luokiteltu jo taantuvaksi demokratiaksi.

Suomessa asiantuntijat ovat löytäneet ongelmia monista politiikkatoimista, joita nykyinen hallitus on ajanut läpi. Jo pariin kertaan hallituspuolueiden edustajat ovat selkeästi joutuneet äänestämään omia arvojaan vastaan yksittäisistä ministereistä käydyissä luottamuskysymyksissä. Tällä hetkellä käydään keskustelua perustuslakivaliokunnasta, joka politisoitumisellaan uhkaa oikeusvaltion perustaa.

Niin kutsuttu cordon sanitaire -periaate, jossa puolue suljetaan hallitusyhteistyön ulkopuolelle, on historiallisesti kasvattanut populistien suosiota. Tästä näkökulmasta kokoomus toimi “oikein” ryhtyessään hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa. 

Se on kuitenkin tarkoittanut, että pääministeripuolue ja muut hallituskumppanit ovat joutuneet joustamaan liberaalin demokratian ja oikeusvaltion peruspilareista. 

Tämä on oikeutettu kerta toisensa jälkeen sillä verukkeella, että Suomen talous on pelastettava. Kun kysymys kuin kysymys ekonomisoidaan, ei mihinkään asiaan voida sanoa enää poikkipuolista sanaa.

—

Suomen yksimielisyyttä ulkopolitiikan isoissa linjoissa on korostettu. Sitä, kuinka yhtenäisenä maa liittyi Natoon, hiukan liioiteltiin – mutta oikeastikin presidentinvaalien kynnyksellä oli vaikea löytää kysymyksiä, jotka olisivat merkittävästi jakaneet ehdokkaita.

Ulkopolitiikassa vallitsee nyt kokoomuksen värisuora. Tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri ja pian myös EU-komissaari kaikki tunnustavat kokoomuksen väriä. Heillä on siihen vahva mandaatti: kokoomus on voittanut kuudet vaalit putkeen.

Viime viikolla eduskunnalle luovutettu uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko nimeää linjakseen presidentti Stubbin lanseeraaman arvopohjaisen realismin. Kovenevan suurvaltakamppailun sekä toisaalta kansainvälisen dynamiikan monimutkaistumisen kehityskulkuihin sisältyy ristiriitoja, joissa itsellemme tärkeiden asioiden puolustamiseksi voi olla fiksua tehdä presidentin mukaan jopa ”machiavelliläistä” ulkopolitiikkaa.

Jos näin on, ei välttämättä ole huono asia, jos Suomi tähtää konsensukseen ulkopoliittisissa linjoissaan. Väliä on kuitenkin sillä, mitä reittiä ja millä ehdoin yksimielisyyteen päädytään. Tässä tullaan arvopohjaisen realismin arvopohjaan, ja se vaikuttaa hallituksen ulkopolitiikasta käytännön tasolla puuttuvan.

Huhtikuun lopulla oikeusministeriö lakkautti rauhantyön rahoituksen ilman ennakkovaroitusta. Päätöksen ristiriitaisuudesta suhteessa Stubbin linjanvetoon vahvistaa rauhanvälityksen roolia kabinetissaan kirjoitti muun muassa turvallisuuspolitiikan kommentaattori Janne “Rysky” Riiheläinen. Hän vertasi tilannetta siihen, että Suomi “edistäisi vaikkapa aikuisten jalkapallomaajoukkueiden toimintaa aivan uudella tavalla, mutta samaan aikaan lopettaisi juniorifutiksen tukemisen”.

Toukokuun lopulla ulkoministeriö puolestaan katkaisi järjestöjen ulko- ja turvallisuuspoliittiset tuet. Kesäkuun alussa saivat kyytiä viestintä- ja globaalikasvatustuet. 

Tätä ennen hallitus on jo leikannut kehitysyhteistyöstä, mikä sekin on ristiriidassa presidentin puheiden kanssa globaalin etelän kasvavasta painoarvosta. Vaikutukset voivat syödä myös Suomen uskottavuutta hakijana YK:n turvallisuusneuvostoon, totesi tutkija Joel Linnainmäki Ylen aamussa.

Kansalaisyhteiskunnan äänen vaimentaminen ei kuulu suomalaiseen arvopohjaan, ja on niin ikään osa yhteiskunnan ytimen hajottamista. 

Kultaranta-keskusteluissa presidentti Stubb totesi, että “padot ovat auenneet” viimein suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa ja asioista uskalletaan puhua uudella tavalla. Mutta kuka ylläpitää moniäänistä keskustelua ilman kansalaisyhteiskuntaa? 

— 

Tällä hetkellä hallitus on valmis nakertamaan liberaalin demokratian ja oikeusvaltion ydintä sillä verukkeella, että se saa hinata talouspoliittista pistettä oikealle ja ulkopolitiikkaa kohti kovempaa realismia. Kun jokainen haaste kierretään taloudellistamisen tai turvallistamisen varjolla, syntyy kuva kuin kaikki olisi hyväksyttävää.

Business as usual on myös se, että Suomen sisäpolitiikasta ja sisäisestä turvallisuudesta vastaa käytännössä sisä- ja oikeusministerin salkuilla puolue, jonka puheenjohtaja näyttää aiemmin fantasioineen lähijunassa ammuskelulla. 

Oulun rasistisesti motivoituneiden puukotusten jälkeen pääministeri Orpo totesi viimein, että erityisesti aikuisten pitäisi miettiä, millaista esimerkkiä lapsille näyttää.

Lausunnot, joiden mukaan “tunnelma on kiristynyt” tai “ilmapiiri on osittain jännitteinen” ovat lieviä, mutta kielivät siitä, että realiteetteihin on havahduttu.

— 

Mutta miten vastakkainasettelua sitten puretaan ja poliittista ydintä suojellaan?

Eurovaalien alla vihervasemmiston edustajat puhuivat itsestään vihan vastavoimana. Viholliskuvien piirtäminen myös tältä reunalta käsin saattaa kuitenkin vain kiihdyttää kieputusta. Vimmaisimman vihervasemmistonkin olisi oltava valmis nielemään ylpeyttään ja ottamaan barrikadeilta askeleita kohti demokraattisen järjestelmän ansiot tunnustavia kompromisseja.

Jos populistit menestyvät herättämällä tunteita, on toki muidenkin hyvä herättää tunteita. Tunteet on kuitenkin syytä valita tarkkaan. Läpi aikojen yhdeksi parhaista on osoittautunut toivo. Toivo on voimakas ja aktiivinen tunne, jolla on voima kantaa vaikeiden aikojen yli.

Toivon ohella tarvitsemme myös uskoa siihen, että vaihtoehtoja voi syntyä muutenkin kuin jyrkän vastakkainasettelun kautta. Muutoin käy kuten Yeatsin runossa, jossa “parhaat menettävät kaiken vakaumuksensa ja jäljelle jäävät vain kurjimmat ja kiihkeimmät”. 

Yeatsista puheen ollen, liberaalin demokratian puolustajan sijaan hän oli aristokratiaa ihaillut konservatiivi, jota kiehtoivat myös erinäiset fasismin ulottuvuudet. Mitäköhän meidän pitäisi tällä tiedolla tehdä, kun siteeraamme häntä laitaoikeistolaisuuden vaarojen profeettana?

Joskus todellisuus on runouttakin kiharaisempaa.

—

The Ulkopolitist jää tauolle heinä-elokuuksi, ja palaa ulkopoliittisen analyysin pariin jälleen alkusyksystä. Toivotamme lukijoillemme hyvää kesää!