Milla Radaelli työskentelee visuaalisen antropologian parissa dokumentaristina ja journalistina. Hän suorittaa visuaalisen journalismin ja tutkimuksen maisterin tutkintoa Tampereen yliopistossa ja on valmistunut antropologian kandidaatiksi Rooman La Sapienza -yliopistosta.

Shamanismi on matkannut Siperiasta Hollywoodiin ja sen myötä muotoutunut alkuperäiskansojen rituaaleista kaupalliseksi ilmiöksi. Norjan prinsessa Märtha Louisen puoliso, Shaman Durek, on herättänyt keskustelua siitä, kuka voi kutsua itseään shamaaniksi ja millä perustein. Durekia on syytetty huijauksesta, mutta shamaani-käsitteen historia paljastaa kritiikin syvemmät juuret kolonialistisissa asenteissa alkuperäiskansojen tietoon ja perinteisiin.

”Hollywoodin shamaani” Durek Verret, joka tunnetaan paremmin Shaman Durekina, on herättänyt viime vuosina mediassa kiivasta keskustelua tuotuaan shamanismi-käsitteen jopa juorulehtien sivuille. Verretin toiminta on jakanut mielipiteitä ja saanut osakseen myös voimakasta kritiikkiä. Häneen kohdistunut huomio on lisääntynyt erityisesti sen jälkeen, kun hän kihlautui Norjan prinsessa Märtha Louisen kanssa.
Kun Durek Verret ja Märtha Louise julkistivat suhteensa keväällä 2019, Iltalehti otsikoi: “Tälläinen on prinsessa Märtha Louisen biseksuaali shamaanirakas: väittää palanneensa kuolleista, julkkisnaisten suosikki – saanut myös syytöksiä huijaamisesta”. Marraskuussa 2022 The Independent raportoi Norjan prinsessan luopuvan kuninkaallisista velvollisuuksistaan ollakseen amerikkalaisen “shamaanin” kanssa, joka kutsuu syöpää valinnaksi. Prinsessan ja shamaanin kohuhäitä vietettiin elokuussa 2024.

Pariskunta on puolustautunut sosiaalisessa mediassa tuomalla esiin Verretiin kohdistuneen kritiikin ongelmallisuuden, rasistiset hyökkäykset ja tappouhkaukset. Lisäksi he ovat oikoneet vääriä väitteitä Verretin taustasta.

On helppo osoittaa sormella Shaman Durekia ja leimata hänet huijariksi, mutta samalla saatamme toistaa 1700-luvun valistusajattelijoiden virheet ja tuomita shamanismin primitiivisenä taikauskona.

Klikkaa twiitataksesi.

Vaikka Durek Verretin harjoittaman shamanismin autenttisuudesta on kiistelty, hänen toimintansa heijastaa hyvin sitä, mitä shamanismi nykyään tarkoittaa. Verret on omien sanojensa mukaan kuudennen sukupolven shamaani, joka on omistautunut edistämään maailmanlaajuista henkistä kehitystä. Hänen verkkosivunsa tarjoavat palveluita lit-vibe-meditaatiosovelluksista shamanistisiin verkkokoulutuksiin.

Iltapäivälehtien otsikoita lukiessa on helppo kohdistaa syytökset epäautenttisuudesta yksilöön, tässä tapauksessa Durek Verretiin. Syyttelyn sijaan olisi tärkeää tarkastella, millaisissa olosuhteissa ja keitä palvellakseen shamanismi on syntynyt ja kehittynyt.

Shamaaneista shamanismiksi

Shamaani-termi juontuu suullisesta perinteestä, ja sen jäljet johtavat Pohjois-Aasian kansojen alkuperään: termi on sukua Siperian Altai-vuoristossa asuvien, tunginkielisten evenkien sanalle saman. Termistä kehittynyt “ismi” ei kuitenkaan ollut osa alkuperäiskansojen sanastoa. Ajan saatossa termillä – jota alkuperäiskansat eivät itse käyttäneet – alettiin viitata päällisin puolin samankaltaisilta vaikuttaviin käytäntöihin eri maantieteellisissä ja kulttuurisissa konteksteissa.

Ensimmäinen todiste shamaani-termin käytöstä löytyy 1600-luvulla eläneen, Siperiaan karkotetun ortodoksipapin Avvakumin muistelmista. Avvakum osallistui retkikuntaan, jossa venäläinen upseeri pyysi shamaania ennustamaan tulevan taistelun lopputuleman. Ortodoksipappi kuvaa, miten shamaani repii pässiltä pään irti, hyppii, tanssii ja kutsuu demoneja kovaan ääneen huutaen. Papin tulkinnassa on tuomitseva sävy, joka heijastaa aikakauden suhtautumista alkuperäiskansoihin.

Tungusialainen saman-termi omaksuttiin alun perin venäjän kieleen 1500-luvulla Venäjän siirtomaavallan laajentuessa Siperiaan, ja 1600-luvulla se alkoi esiintyä eri kielissä. Nykyisin Siperiaksi kutsuttu alue ulottuu lännessä sijaitsevalta Ural-vuoristolta idässä sijaitsevalle Tyynellemerelle. Venäjä loi tästä valtavasta alueesta yhtenäisen kuvan, joka yksinkertaisti sen ympäristön, etnisten ryhmien sekä kulttuuristen ja uskonnollisten erojen monimuotoisuutta. Tämän prosessin kautta Siperia ja siperialaiset keksittiin: venäläiset kategorisoivat etnisiä ryhmiä, jotka eivät itse kokeneet kuuluvansa yhteen.

Pietari Suuren siirtomaapolitiikan myötä Venäjältä tehtiin tutkimusmatkoja, joiden tarkoituksena oli tutustua valloitettuihin alueisiin ja niiden asukkaisiin kartoittamalla keisarikunnan omaisuutta ja rikkauksia, joihin alkuperäiskansojen nähtiin kuuluvan.

Kun Siperian kasveja, eläimiä ja alkuperäiskansoja alettiin tutkia systemaattisesti, keisari Pietari III ja myöhemmin keisarinna Katariina II palkkasivat avukseen tutkijoita Skandinaviasta ja Saksasta. Tutkimusten tuloksena shamaanit alkoivat vähitellen tulla tunnetuksi myös Euroopassa. Heitä tutkivat sekä valistuneet että myöhemmin romantikot, ja shamaaneista tuli osa uskontotieteiden akateemista sanastoa.

Shamanismi-käsite on kehitetty palvelemaan länsimaalaista yleisöä, ja ajan saatossa siitä on tullut myös osa länsimaista kulttuuria.

Klikkaa twiitataksesi.

Valistuksen ajan tarkkailijat, jotka toivat shamanismi-käsitteen länsimaiseen käyttöön, tutkivat ilmiötä rationalistisesti ja skeptisesti. Esimerkkinä tästä on saksan kielestä lainatun sanan schaman sisällyttäminen d’Alembertin ja Diderot’n tietosanakirjaan vuonna 1765, jossa shamaanit kuvattiin villiyden ilmentyminä ja huijareina. Kyseisenä aikana shamanismi nähtiin primitiivisenä taikauskona ja klassisten uskontojen rappeutuneena muotona.

Romantiikan aikakaudella 1800-luvun alussa tapahtui käänne kohti henkisyyttä ja ei-länsimaista ajattelua, joka muutti kuvaa shamanismista. Tutkimuksen perustan loivat tuolloin tutkijat, kuten orientalisti Dorji Banzarov ja Matthias Castrén, jotka pitivät shamaanien hengellisyyttä kiehtovana ja tallentamisen arvoisena.

Suhtautuminen shamaaneihin ja shamanismiin on muuttunut merkittävästi viime vuosisatojen aikana. Vaikka erilaiset henkiset käytännöt, mukaan lukien shamanismi, ovat tulleet yhä enenevissä määrin osaksi länsimaista kulttuuria, yksilöitä, kuten Durek Verretiä, kritisoidaan edelleen shamanismin harjoittamisesta. Kritiikki on erityisen kovaa johtuen Verretin uudesta asemasta Norjan kuningashuoneen läheisyydessä. Prinsessa Märtha Louisekaan ei ole elänyt tavanomaista kuninkaallista elämää. Hän on toiminut selvänäkijänä, vaihtoehtoterapeuttina sekä perustanut enkelikoulun. Vuonna 2022 Märtha Louise luopui virallisista kuninkaallisista tehtävistään keskittyäkseen hänen ja Verretin liiketoimintaan ja erottaakseen sen Norjan kuningashuoneen toiminnasta. Verretillä ei ole kuninkaallista arvonimeä eikä virallisia velvollisuuksia, ja pariskunnan kanssa on sovittu, ettei Märtha Louisen arvonimeä käytetä kaupallisiin tarkoituksiin.

Juuri kaupalliset pyrkimykset ovat tuoneet pariskunnalle kielteistä huomiota. Shaman Durekin Instagram-profiilissa on maininta Lit Vibe -meditaatiosovelluksesta, Spirit Hacking -kirjasta, Alchemy Elementar -tarotkorteista sekä Ancient Wisdom Today -podcastista. Kritiikki on oikeutettua, mutta ei osu ongelman ytimeen.

Shamanismi-käsitteen historia paljastaa sen kytkökset kolonialistiseen suhtautumiseen alkuperäiskansojen tietoon. Käsite on kehitetty palvelemaan länsimaalaista yleisöä, ja ajan saatossa siitä on tullut myös osa länsimaista kulttuuria. Tämä näkyy esimerkiksi Shaman Durekin kauppaamassa elävässä vedessä tai Rockstar-Shaman -nimellä tunnetun Alyson Charlesin siunaamissa 175 dollarin aamiaiskulhoissa.

Shamanismi on pitkälti länsimaisen mielikuvituksen toteuttaman käsitteellistämisen prosessin tulos. Se toimii yksinkertaistavana terminä uskomuksille, jotka eivät sovi järjestäytyneiden maailmanuskontojen muottiin. Termi niputtaa yhteen äärimmäisen monimuotoisia uskomuksia ja käytäntöjä eri maantieteellisistä ja kulttuurisista konteksteista.

Alkuperäiskansojen kulttuurien piiristä termi on kulkeutunut länsimaalaisten sanavarastoon online wokeshopien ja virtuualitodellisuudessa tapahtuvien ayahuasca-seremonioiden muodossa. Nykyään termeille shamaani tai shamanismi on lukemattomia merkityksiä. Akateemisessa maailmassa ei ole yksiselitteistä määritelmää, joka kattaisi kaikki shamanismi-käsitteen julkisuudessa esiintyvät käyttötavat. Millä perustein länsimaalainen yleisö voi siis kyseenalaistaa shamanismin harjoittajien autenttisuutta ja määrittää sen, kuka on aito shamaani?

Shamanismin leviäminen Amerikkoihin

Vaikka shamanismi on nykyään Hollywoodissakin tunnettu ilmiö, käsite vakiintui Amerikan mantereella vasta 1900-luvulla, jolloin amerikkalaisen antropologian isä Franz Boas kiinnostui aiheesta.

Vuosina 1897–1902 Boas johti Jesup North Pacific -nimistä etnografista tutkimusmatkaa, jonka tarkoituksena oli tutkia Pohjois-Amerikan ja Siperian kulttuurien välisiä yhteyksiä. Tutkimuksen tavoitteena oli osoittaa, että shamaanikäytännöt, joita havaittiin Siperian ja Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden parissa, olivat peräisin Pohjois-Aasiasta ja levinneet sieltä myöhemmin Pohjois-Amerikkaan.

Hanke vastasi 1900-luvun alussa vallinneeseen tarpeeseen löytää uusi yhteys alkuperäiskansojen perinteisiin. Ironista kyllä, se häivytti samalla heidän kulttuuriensa ainutlaatuiset piirteet ja muokkasi niistä yhdenmukaisemman, yksinkertaistetun version.

Vuonna 1904 American Museum of Natural History järjesti näyttelyn, jossa esiteltiin aineistoja tutkimuksista, joita museo oli rahoittanut. Franz Boasin keräämän aineiston lisäksi esillä oli myös aineistoa, joka oli peräisin etnologi Carl Lumholtzin tutkimuksista Meksikon Huichol-alkuperäiskansan parissa. Näyttelyn tavoitteena oli osoittaa Boasin ja Lumholtzin keräämien laajojen kokoelmien avulla, että Pohjois-Amerikan, Etelä-Amerikan sekä Siperian alkuperäisasukkaat harjoittivat shamanismia. Jopa New York Times kiinnostui aiheesta ja kirjoitti siitä laajalle yleisölle akateemisen maailman ulkopuolelle.

Mircea Eliade määrittää shamanismin uudet juuret

Shamanismi oli alkanut rikkoa akateemisten rajojen lisäksi myös maantieteellisiä sekä kulttuurillisia rajoja ja siten muotoutunut täysin uudeksi ilmiöksi. Tähän vaikutti Boasin ja Lumholtzin tutkimusten lisäksi erityisesti Mircea Eliade, joka julkaisi 1900-luvun puolivälissä kansainvälistä tunnustusta saavuttaneen shamanismia käsittelevän teoksen. Vaikka Eliadea on kritisoitu metodologisista puutteista ja etnografisista virheistä, hänen tutkimustaan pidetään yhä arvossa.

Eliade tunnisti siperialaisten shamaanien käytännöt shamanismin alkuperäksi. Hän kuitenkin väitti, että tämä klassinen shamanismi olisi ollut maantieteellinen alkupiste, josta se levisi ympäri maailmaa. Hänen mukaansa shamanismi olisi saanut alkunsa myöhäispaleoliittisella kaudella.

Eliaden väite, jonka monet muut tutkijat ovat kritiikittömästi hyväksyneet, ei perustu konkreettisiin historiallisiin tai arkeologisiin todisteisiin vaan etnosentrisiin käsityksiin, joita esiintyi 1800- sekä 1900-lukujen alun antiikintutkijoiden ja antropologien teoksissa.

Suhtautuminen shamaaneihin ja shamanismiin on muuttunut merkittävästi viime vuosisatojen aikana.

Klikkaa twiitataksesi.

Eliaden ajatteluun vaikutti 1800-luvun kulttuurievolutionismi, jossa eri kulttuureita pidettiin ihmiskunnan kulttuurisen kehityksen eri vaiheina. Euroamerikkalaisia kulttuureja pidettiin sivilisaation huippuna, kun taas alkuperäiskansojen kulttuureja alkeellisina muotoina. Alkuperäiskansojen uskomukset nähtiin arkaaisen uskonnon muotona, josta 1800-luvun uskonnot – kuten kristinusko – olisivat kehittyneet. Näitä uskomuksia pidettiin elävinä fossiileina, joiden avulla voitiin analysoida ihmiskunnan arkaaisimpia uskomusjärjestelmiä.

Kulttuurievolutionistien näkemys ei ollut enää yleisesti hyväksytty 1900-luvun alusta lähtien. Nojatuoliantropologia, eli toimintatapa, jossa johtopäätöksiä muista kulttuureista vedettiin muun muassa pelkkien matkakertomusten perusteella, korvattiin modernin antropologian myötä kenttätutkimuksella. Eliade laajensi kuitenkin shamanismi-käsitteen maantieteellisiä rajoja soveltamalla sitä kaikkiin ei-länsimaisiin uskomuksiin ja esikristillisiin eurooppalaisiin uskomuksiin, jotka eivät sopineet järjestäytyneiden maailmanuskontojen muotoon.

Shamanismi-käsitteen merkitykset olivat lukemattomat, ja sitä pystyttiin soveltamaan lähestulkoon mihin tahansa “erilaiselta” vaikuttavaan. Termistä oli muotoutumassa täysin uusi ilmiö.

Nykyajan shamanismi vastauksena uusiin arvoihin ja tarpeisiin

Nykyään shamanismin käsite ei pysy minkäänlaisten rajojen sisällä. Jos Googlen hakukenttään syöttää sanat “shamanic retreat”, ne johdattavat kaikkialle muualle kuin Siperiaan – esimerkiksi Kaliforniaan, Amazonin viidakkoon tai Pohjoismaihin. Shamaanit ympäri maailmaa saavuttavat massat helposti länsimaistuneella universaalilla käsitteellä.

Shamanismi alkoi herättää entistä enemmän huomiota 1960-luvulta lähtien ja muotoutui 1970- ja 1980-luvuilla osaksi amerikkalaista ja eurooppalaista kulttuurista valtavirtaa. Tämä tapahtui aikana, jolloin valistuksen myötä omaksutut länsimaisen sivilisaation arvot, kuten edistys, rationalismi ja materialismi, alkoivat ajautua kriisiin. Siirtomaavallan päättyessä kansalliset vapautusliikkeet nousivat globaalissa etelässä. Aikakauden arvot kyseenalaistettiin, ja niitä alettiin pitää sorron ja kolonialismin perustana.

Kiihtyvä kiinnostus shamanismia kohtaan voidaan selittää myös psykologi Abraham Maslow’n tarvehierarkiateorialla. Maslow’n mukaan suurin osa länsimaisesta väestöstä pystyi 1960-luvulla tyydyttämään perustarpeensa ja tunsi halua ylittää materialistiset pyrkimykset. Kun fysiologiset, turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja arvonannon tarpeet olivat suurimmaksi osaksi täytetty, ihmiset alkoivat keskittyä tarvehierarkian huipulla olevaan tarpeeseen eli itsensä toteuttamiseen. Tämä johti siihen, että ihmiset alkoivat ilmaista itseään luovilla tavoilla, kuten henkisillä kokemuksilla, liittymällä kommuuneihin, kokeilemalla erilaisia hallusinogeeneja ja kehittämällä vaihtoehtoista hengellisyyttä, josta myöhemmin tuli osa länsimaista kulttuuria.

Alkuperäiskansat, jotka olivat kantaneet vuosisatoja jatkuneen sorron taakkaa, hallitsivat sellaisia tietoja, jotka voisivat tarjota parannuksen turtuneelle “sivilisaatiolle”. Aiemmin tuomittuja hengellisiä käytäntöjä alettiin kunnioittaa. Länsimaalaiset, jotka olivat olleet “sivilisaation huipulla”, tunsivat nyt tarpeen palata juurilleen, ja siihen he tarvitsivat alkuperäiskansojen tietoja.

Shamanismi käsitteenä ja ilmiönä on vuosisatojen ajan omaksunut erilaisia merkityksiä, jotka heijastavat aikansa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia konteksteja. Sen sijaan, että kyseenalaistamme shamaanien tai shamanismin autenttisuuden, olisi ehkä syytä tutkia, millaisissa olosuhteissa ja keitä palvellakseen ilmiö on syntynyt ja kehittynyt.

On helppo osoittaa sormella Shaman Durekia ja leimata hänet huijariksi, mutta samalla saatamme toistaa 1700-luvun valistusajattelijoiden virheet, jotka tuomitsivat shamanismin primitiivisenä taikauskona. Vaikka Durekin markkinoimat tuotteet ja palvelut saattavat herättää huvittuneisuutta tai jopa halveksuntaa, ne kuitenkin heijastavat länsimaisen yhteiskunnan kulutuskeskeisyyttä ja sen tapaa omaksua ja muokata alkuperäiskulttuurien perinteitä kaupallisiin tarkoituksiin.

Ehkä juuri tämän vuoksi shamanismin tutkiminen (ja termin purkaminen) on tärkeää: se ei kerro meille ainoastaan menneisyydestä, vaan myös siitä, keitä me olemme tänä päivänä.

Kirjoittaja: Milla Radaelli
Editointi ja kommentointi: Ira Pöllänen & Ella Virtanen
Kielenhuolto: Elena Rintamäki