Haagissa järjestetty Naton huippukokous oli diplomatian teatterin huippunäytös, joka kuitenkin sai kokousta paikan päällä seuranneen kirjoittajan haikailemaan hitaammin liikkuvaa, analyyttisempaa mediaseurantaa.

Pohjois-Atlantin liiton eli Naton Haagissa järjestettävä huippukokous herätti jo ennakkoon suurta kuhinaa. Se olisi neljän vuoden välirauhan jälkeen ensimmäinen, jossa Yhdysvaltoja edustaisi jälleen tuoreella mandaatilla varustettu presidentti Trump. Kuninkaallisen majoitusratkaisun itselleen ansainnut presidentti edustaisi maataan kuin monarkki valtakuntaansa, ei pelkkänä valtiopäämiehenä vaan Luojan kansakunnan tomusta eloon puhaltamana idolina. Hän oli esittänyt vaatimuksensa jo etukäteen: eurooppalaisten oli sovittava ja päästävä viiden prosentin puolustusmenotavoitteeseen tai muuten ei enää tarvitsisi odotella apua Atlantin toiselta puolen.

Sain itse mahdollisuuden osallistua huippukokoukseen osana sen mediaseurantaa, kun Alankomaiden ulkoministeriö etsi Suomesta turvallisuuspolitiikasta journalistisesti kiinnostuneita nuoria ammattilaisia vierailukierrokselle. The Ulkopolitist, ja näköjään minä itse, sovimme annettuun kuvaukseen kuin luoti pesään. Olin innoissani; huippukokouksen mediasentterissä makkarantekoa pääsisi seuraamaan ihan tehtaasta käsin.

Media, kuten myös kutsuseurueemmekin, odotti presidentin saapumista kuumeisesti. Journalistit ympäri liittokuntaa olivat kokoontuneet saman katon alle uudelleen sisustettuun parkkihalliin raportoimaan kilpaa kokouksen vähäpätöisimmistäkin käänteistä. Näitä seurattiin livenä minuutin tarkkuudella; vauhtisokeudessa merkittävätkin käänteet hukkuivat välillä muuhun kohinaan. Ajoittain valtiojohtajia vedettiin alas mediahalliin kameroiden eteen, selittelemään milloin mitäkin kotiyleisöä vuoroin pelottelevaa tai huojentavaa näkökulmaa.

Yhdysvaltojen yhdessä Israelin kanssa Iranin ydinvoimalaitoksiin toteuttamat pommituslennot kaksi päivää ennen huippukokousta eivät varjostaneet Haagin kuumia kesäpäiviä. Aurinkoöljyn lailla ne pikemminkin vain vahvistivat sitä hurmosta, joka oli jo pantu aluille. Iskujen laittomuus niin kansallisesti kuin kansainvälisesti unohtui viimeistään, kun CNN ja New York Times saivat käsiinsä Yhdysvaltojen asevoimista vuodetun arvion siitä, ettei isottelevan teokratian ydinaseohjelmaa luultavasti edes onnistuttu tuhoamaan.

Siinä missä lounaaksemme tarkoitetuissa vähätäytteisissä leivissä oli parantamisen varaa, tarjoili liittouman pääsihteeri Mark Rutte sirkushuveja yltäkylläisyyteen saakka. Skandaaleissa ryvettyneen ”Teflon Markin” nimityspäätös jo ennen Trumpin valtaannousua oli liittoumalle todellinen onnenpotku, ja veteraanipoliitikon taidot olivatkin esillä kaikessa loistossaan tiedotuslavalla. Saimme kuulla Yhdysvaltojen suurenmoisesta mahtavuudesta ja mahtavan suurista iskuista, jotka pakottivat Iranin ja Israelin neuvottelupöytään. Presidentti on paitsi vahva, hän on myös rauhan miehiä.

Pääsihteerin matelu on tarjonnut medialle otsikoita vielä tämänkin kommentin kirjoittamishetkeen asti. Se on ymmärrettävää, sillä me eurooppalaiset, ainakin mantereen läntisten osien taantuvassa imperiaalisessa ytimessä, olemme ylpeää kansaa. Myös Suomessa olemme siirtyneet ajan ja paikan sanelemasta kekkoslavistisesta realismista kohti skandinaavisempaa idealismia, jota kai suoraselkäisyydeksikin kehdataan nimittää. Tällaisessa mielipideympäristössä tilannetajuinen poliitikko on medialle narri. Myös Suomen ulkopoliittisen johdon uhrausta kunnioittaa kaatamalla hieman kesäkaljasta maahan.

Samalla pääsihteerin nöyryytys mediassa on ruumiillistuma siitä vääjäämättömyydestä, jonka edessä Eurooppa nyt seisoo, mutta jota se ei vielä näytä täysin sisäistävän. Tämä näkyy päätöslauselmaankin jätetyssä takaportissa: puolustusmenotavoitteen väliseuranta toteutetaan vuonna 2029. Presidentin valtakausi päättyy sopivasti juuri tätä ennen. Ehkä Eurooppa voi tuolloin jälleen jatkaa oman saamattomuutensa viitoittamalla tiellä.

Keskiviikon saapuessa oli myös itse presidentti Trump vihdoin saapunut maahan. Kokouksen pituus oli leikattu kahteen ja puoleen tuntiin kunnioittaen paremmin aikamme keskittymiskapasiteetteja. Se, milloin hän esiintyisi medialle, oli kuitenkin mysteeri, josta kulki kokoussalueen viininlehtiköynnöksiä pitkin vaihtelevia huhun poikasia. Epävarmuudesta huolimatta jäimme lehdistöhuoneeseen istumaan parasta toivoen. Tunnin päästä meitä onnisti, kun salaisen palvelun agentit alkoivat huutaen häätää mediaa eturivistä tehdäkseen tilaa amerikkalaisille. Isukki oli selvästi astunut taloon.

Itse presidentin esiintymistä voi kuvata ainoastaan rokkitähdille varatuin ilmauksin. Tosi-TV-tähti otti huoneen täysin haltuunsa kerraten kaikki parhaimmat hittinsä: fake news, tremendous, big win. Kyselytunnista muodostui median sadomasokistinen spektaakkeli, jossa presidentti vuorollaan haukkui lehdistöä, kun toimittajat huusivat henkensä edestä saadakseen mahdollisuuden esittää kysymyksensä lavalla seisovalle oranssinhohtoiselle toteemilleen. Ilta-Sanomien toimittajaa onnisti; kysyi golfista Stubbin kanssa. Suomi mainittu! Lopusta jäivät puuttumaan vain raikuvat aplodit.

Tätä sulatellessani jään miettimään kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, miten pääsen kertomaan lapsenlapsilleni etäisestä näköetäisyydestäni presidentin kanssa – sekä ennen kaikkea sitä, miten vapaa maailma on saanut johtajan, jonka se todellakin ansaitsee. Siinä missä poliitikot ja diplomaatit halusivat parhaansa mukaan välttää liiallisen nöyryytyksen, ei media voinut vastustaa houkutusta. Ja kuten on huomautettu, tähän houkutukseen lankeaminen on myös se minkä edestä taistelemme. Samalla kuitenkin kai opimme, miksi diplomatiaa, kuten makkaroita, tehdään mieluiten suljettujen ovien takana.