Hamish McDonaldin kirja nojaa perusteelliseen journalistiseen pohjatyöhön ja tarjoaa valtavan määrän kiehtovia yksityiskohtia Melanesiasta. Teoksen kieli ei kuitenkaan saa lukijaa ahmimaan kirjaa alusta loppuun yhdeltä istumalta. Kaikille Tyynenmeren alueesta kiinnostuneille kirja on antoisaa luettavaa, kunhan vain kärsivällisyys riittää McDonaldin ajoittain turhankin puisevasti kuvailemassa matkassa pysymiseen.

Teoksessaan Melanesia – Travels in Black Oceania (Hurst Publishers, 2025) australialaistoimittaja Hamish McDonald vie lukijansa matkalle globaalisti verrattain heikosti tunnetun Melanesian alueen saarille. Melanesia asettuu maailmankartalla Australian kaakkoispuolelle ja rajautuu pohjoisessa Mikronesian ja idässä Polynesian saaristoihin.

Nimi Melanesia tulee kreikan kielen sanoista ”mustat saaret”. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat luokittelivat melanesialaiset mikronesialaisista ja polynesialaisista erilliseksi ryhmäksi: villeiksi kannibaaleiksi ja pääkallonmetsästäjiksi. Vaikka alueen saarilla on säilynyt tähän päivään asti perinteistä kulttuuria, perimätietoa, uskomuksia ja rituaaleja, McDonald tekee selväksi, että nykypäivän Melanesia ei silti ole aikakapseli.

Tuntematon naapuri

McDonaldin kotimaan Australian näkökulmasta Melanesia on naapurustoa, mutta muualla maailmassa alueen arkielämää, kulttuuria tai yhteiskunnallista, taloudellista ja poliittista kehitystä ei suuremmin seurata. Suomessakin uutiskynnys tuntuu ylittyvän vain silloin, kun seudun saariryhmiä koettelee luonnonkatastrofin tai sotilasvallankaappauksen kaltainen poikkeuksellisen voimakas kriisi.

Melanesian suurin ansio onkin se, kuinka se onnistuu laajentamaan ja syventämään tätä ohutta ja kapeaa ymmärrystä Melanesian alueesta ja ihmisistä. McDonaldin kirjassa matkaa taitetaan saarivaltioiden sisällä ja välillä pitkälti ruohonjuuritasolla vene- ja bussikyytejä hyödyntäen, vanhaa kunnon jalkapatikkaakaan unohtamatta. Kirjassa Fidžiä, Vanuatua, Uutta-Kaledoniaa, Salomonsaaria ja Papua-Uutta-Guineaa käsitellään kutakin omissa luvuissaan, minkä lisäksi teoksessa lisähuomiota ja oman lukunsa saa myös kourallinen kirjailijalle erityisiä paikkoja. Kirjaa lukiessa käy selväksi, että vahvat suhteet paikallisiin ovat ehdoton edellytys alueella liikkumiselle ja journalistiselle tiedonkeruulle.

Kirja on kiehtovaa ja helppoa luettavaa yleisölle, jolle alue on jo jonkin verran entuudestaan tuttu. Tämä vaikuttaa olleen myös McDonaldin ajatuksena teosta kirjoittaessaan, sillä aina kirjailija ei pohjusta käsittelemäänsä aihetta tai paikkaa sen kummemmin. Oletuksena näyttää olevan, että lukija tuntee jo valmiiksi ainakin jonkin verran alueen historiaa ja maantiedettä. Lukija, joka tarttuu kirjaan saadakseen perustason lyhyen oppimäärän Melanesiasta, tunteekin toisinaan olevansa hukassa ja putoavansa McDonaldin kyydistä.

Kirjasta ei löydy mustavalkoisten karttakuvien lisäksi mitään muuta kuvitusta, mikä on sääli. Valokuvat arkisista tilanteista matkan varrelta olisivat keventäneet lukukokemusta ja tarjonneet lukijalle kaivattuja hengähdystaukoja. Ne olisivat myös täydentäneet ja värittäneet kuvaa, jonka McDonald Melanesiasta teoksessaan piirtää. Tyyliltään Melanesia on yhdistelmä matkapäiväkirjaa ja reportaasia. Teoksen kieli ei tempaa mukaansa, vaan muistuttaa etenkin alussa kuivakkaa historiankirjaa.

Siirtomaahistoria kieltämättä värittää alueen menneisyyttä viime vuosisatojen osalta. Suurelta osin tämä historia on tarinaa valkoisista miehistä – tutkimusmatkailijoista, lähetystyöntekijöistä, kullanetsijöistä, orjakauppiaista – seikkailemassa eksoottisessa tuntemattomassa. Paikalliset asukkaat, heidän ulkonäkönsä, tapansa ja eristyneisyytensä yhtäältä kummastuttivat ja toisaalta kiehtoivat ulkopuolisia. Heidän tekemiään päiväkirjamerkintöjä saarelaista tuodaankin kirjassa esiin, ja ne ovat kuvaavia. Esimerkiksi tunnettu tutkimusmatkailija James Cook kirjoittaa vanuatulaisista: ”En kutsuisi naisia kaunottariksi, mutta kai he ovat riittävän hyvännäköisiä miehilleen.”

Tulijoiden itsekkäät motiivit ja tarkoitusperät, pikemminkin kuin tahto tehdä hyvää melanesialaisille, ohjasivat kohtaamisia paikallisten kanssa. Saarilta haettiin halpaa työvoimaa ja arvokkaita raaka-aineita, sinne levitettiin lupaa kysymättä Jumalan sanaa ja saarten maaperälle perustettiin sotilastukikohtia maailmansotien aikana.

Värikäs ja kantaaottava matkapäiväkirja

Kirjan alkupuolen kuivakkuuden jälkeen lukijan kärsivällisyys palkitaan, kun teoksessa päästään pidemmälle: silloin tarjolla on välähdyksiä saarelaisten aidosta arjesta. Kirjaan tarttunut pääsee McDonaldin mukana matkalle paikallisten koteihin ja kimppakyyteihin. Kirjailija tapaa matkoillaan myös saarivaltioiden tutkijoita, poliitikkoja ja yrittäjiä. Kokonaisuutena näistä keskusteluista ja McDonaldin tutkimusretkillään tekemistä havainnoista piirtyy kuva kulttuurisesti valtavan rikkaasta, mutta samaan aikaan viheliäisten ongelmien vaivaamasta alueesta.

Papua-Uutta-Guineaa käsittelevät luvut ovat kirjan kiinnostavinta antia. Kirjoittaja kuvaa tarkkanäköisesti alueen demokratian ongelmia, rikollisuutta, korruptiota, epätasa-arvoa, rasismia sekä Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa alueella. McDonald ottaa kantaa alueen geopoliittiseen tilanteeseen ja rohkenee varsinkin kirjan lopussa myös avoimesti kritisoida kotimaansa Australian asennetta pohjoisiin ja itäisiin naapureihinsa.

Aasian ja Tyynenmeren seudun turvallisuuspoliittiset jännitteet, uusi teknologia ja muut ulkopuoliset vaikutteet rantautuvat saarille niin hyvässä kuin pahassakin. Huumeongelmat ja jengirikollisuus vaivaavat suurimpia kaupunkeja, eikä Melanesiakaan välttynyt koronapandemialta. Kiinan Tie ja vyö -hankkeen puitteissa kiinalaiset yritykset ovat lähentyneet paikallisia poliitikkoja, syrjäyttäneet kilpailijoita ja rakentaneet infrastruktuuria saarille palvelemaan Kiinan valtion strategisia tarpeita – aivan kuten monin paikoin muuallakin maailmassa.

Melanesia tarjoaa näkökulmia alueelle, joka liian usein jää eurooppalaisille läheisempiä maailman seutuja käsittelevän uutisoinnin ja analyysin varjoon. Samat geopoliittiset voimat, jotka mylläävät muualla maailmassa, ovat joko jo saapuneet tai saapumassa myös näille saarille. Siksi länsimaatkin, Australia ensimmäisten joukossa, joutuvat ennemmin tai myöhemmin kiinnittämään yhä enemmän huomiota Melanesian kehitykseen. Toivottavaksi jää, että länsi osaa tällöin suhtautua alueeseen toisin kuin aiempina vuosisatoina: tasavertaisina kumppaneina ja tehtyjä historiallisia vääryyksiä aidosti pahoittelen.