Maailmanpolitiikan polttopisteeseen joutunut Grönlanti ei ole ainoa eurooppalaiselle valtiolle kuuluva alue mantereen ulkopuolella. Viisi EU-maata ja Iso-Britannia hallitsevat yhteensä 36:ta mertentakaista aluetta, jotka jäivät Euroopan haltuun siirtomaajärjestelmän purkautumisen intensiivisimmän vaiheen päätyttyä. Mertentakaisista alueiden erityinen asema ja suurvaltojen risteävät tavoitteet tekevät niistä mahdollisia geopoliittisten jännitteiden leimahduspisteitä.

Euroopan imperiumien rippeet maailmankartalla

Toista maailmansotaa seurannut uusi maailmanjärjestys lopetti siirtomaajärjestelmän 1940–1960-luvuilla, ja siirtomaiden itsenäistymisten aalto jatkui vielä seuraaville vuosikymmenille. Yhdistyneet Kansakunnat (YK) alkoi jo vuonna 1946 pitää listaa ei-itsehallinnollisista alueista (non-self-governing territory, NSGT), joita hallitsevien jäsenvaltioiden tulee raportoida säännöllisesti maailmanjärjestölle alueiden kehityksestä ja itsehallinnon asteesta. Listan lyhentyessä ja useimpien siirtomaiden itsenäistyttyä Euroopan vanhojen siirtomaavaltojen hallintaan jäi kuitenkin 36 aluetta, jotka integroitiin niiden osiksi ja jotka kuuluvat edelleen Isolle-Britannialle, Ranskalle, Alankomaille, Espanjalle, Portugalille ja Tanskalle.

Mertentakaisiin alueisiin kuuluu kirjava joukko erikokoisia maa-alueita ja saaria, jotka sijaitsevat napa-alueilla, indopasifisella alueella ja Amerikoissa. Alueiden nykyiset statukset ja suhteet Eurooppaan vaihtelevat, mutta kaikki asutut alueet ovat riippuvaisia emämaistaan esimerkiksi taloudessa ja puolustuksessa. EU-maiden hallussa olevilla alueilla on myös suhde unioniin, joka jakaa mertentakaiset alueet kahteen ryhmään. Uloimpiin alueisiin (Outermost regions, OR) kuuluvat esimerkiksi Ranskan hallitsemat Karibian saaret Guadeloupe ja Martinique. Ne ja 7 muuta aluetta ovat Euroopan komission sanoin erottamaton osa unionia – eli niiden kamaralla ollaan yhtä EU:ssa kuin Brysselin keskustassa. Mertentakaisiin maihin ja alueisiin (Overseas Countries and Territories, OCT) kuuluu 13 aluetta, joista tunnetuin lienee Grönlanti. Ne eivät kuulu unioniin, mutta suurin osa niiden asukkaista on EU-kansalaisia. Ennen brexitiä Ison-Britannian 14:stä mertentakaisesta alueesta vain Gibraltar kuului unioniin ja loput asutut alueet puolestaan OCT-ryhmään. 10 niistä löytyy edelleen NSGT-listalta, eli Iso-Britannia joutuu säännöllisesti raportoimaan alueista YK:lle. 

Brussels Institute for Geopolitics on peräänkuuluttanut mertentakaisten alueiden muutosta ”perifeerisistä huolenaiheista kriittisiksi etulinjan omistuksiksi”. Jotakin muutoksen hitaudesta ja suhteesta Eurooppaan kertoo kuitenkin se, että vaikka EU:n virallisessa liturgiassa mertentakaisiin alueisiin viitataan strategisesti tärkeinä alueina ja Euroopan etuvartioasemina, unionin tärkeimmissä strategisissa asiakirjoissa niitä hädin tuskin mainitaan. Miksi Euroopan maat siis pitävät edelleen kiinni mertentakaisista alueista? Mikä niiden merkitys on ja miten alueiden eurooppalaista hallintaa haastetaan?

Luonnonvaroja, satelliitteja, sotilastukikohtia – ja eturistiriitoja

Useilla mertentakaisilla alueilla on huomattavia luonnonvaroja, tai niiden sijainti tekee niistä arvokkaita. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kansallisen turvallisuuden verukkeella tavoittelemalla Grönlannilla on suuriksi arvioidut mineraalireservit, joista myös Kiina on ollut kiinnostunut. Siinä missä Grönlannin suhdetta Eurooppaan on alettu pohtia toden teolla vasta nyt, Etelä-Amerikassa sijaitseva Ranskan Guyana on ollut elintärkeä Euroopan avaruustoiminnan kannalta jo yli 50 vuotta. Euroopan avaruusvirasto ESA:n satelliitit laukaistaan nimittäin päiväntasaajan tuntumassa sijaitsevasta Kouroun avaruussatamasta. Sieltä singotaan korkeuksiin myös Yhdysvaltojen, Japanin, Kanadan, Intian ja Brasilian satelliitteja. Ranskan Guyana on paitsi osa EU:ta, myös sopiva tukikohta satelliittien laukaisemiseen harvan asutuksensa ja tyynien luonnonolosuhteidensa vuoksi.

Tervetuloa Kourouhun, Euroopan avaruussatamaan Etelä-Amerikkaan. Kuva: Chatsam, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0. (Kuvalähde)

Avaruussatamalla on ollut suuri merkitys alueen taloudelle, mutta taloudellinen vauraus ei ole jakautunut tasaisesti paikallisille asukkaille. Huomattavasti manner-Ranskaa köyhempi alue on kärsinyt rikollisuudesta, työttömyydestä ja resurssien puutteesta. Paikallisten tyytymättömyys kärjistyi viimeksi vuonna 2017 laajalle levinneiksi protesteiksi, joiden aikana mielenosoittajat valtasivat epätasa-arvon symboliksi muuttuneen huipputeknologisen avaruussataman. Valtaus pysäytti satelliittien laukaisun useiden viikkojen ajaksi, ja mielenosoitukset loppuivat vasta Ranskan myönnettyä alueelle 2,1 miljardin euron tukipaketin sen talouden, turvallisuustilanteen, terveydenhuollon ja koulutusjärjestelmän kehittämiseen.

Räikein esimerkki mertentakaisten alueiden hallintaan liittyvistä ristiriidoista löytyy kuitenkin keskeltä Intian valtamerta. Mertentakaisilla alueilla sijaitsee useita sotilastukikohtia, jotka tarjoavat Euroopan maille mahdollisuuksia merivalvontaan ja sotilaallisiin operaatioihin alueilla, joilla sen toiminta olisi muuten vaikeaa. Sotilastukikohtien sijoittamiseen niille liittyy silti riskejä, jotka ovat realisoituneet Chagosin saaristoon kuuluvalla Diego Garcian atollilla.

Mauritiuksen itsenäistyessä Iso-Britanniasta vuonna 1968 siitä irrotettiin Chagosin saaristo, jonka Iso-Britannia piti itsellään. Irrotuksen jälkeen Iso-Britannia ja Yhdysvallat karkottivat saaristosta kaikki sen asukkaat. Syynä oli Diego Garcialle suunniteltu, Yhdysvalloille vuokrattava sotilastukikohta. 

Muun muassa Afganistanin ja Irakin sodissa, ja nyt myös käynnissä olevassa Iranin sodassa käytössä olleeseen Diego Garciaan kohdistuva salailu on ollut äärimmäisen tiukkaa näihin päiviin saakka. Sotilastukikohdan vuokrasopimus olisi ollut katkolla vuonna 2036, mutta kansainvälinen kritiikki Isoa-Britanniaa kohtaan sai maan neuvottelupöytään Mauritiuksen kanssa vuonna 2022. Neuvottelujen tuloksena Chagos tullaan luovuttamaan Mauritiukselle, mutta sotilastukikohdan vuokrasopimus Diego Garcialla jatkuu vielä 99 vuotta.

Sopimus joutui välittömän kritiikin kohteeksi, koska se käytännössä estää chagosilaisten paluun Diego Garcialle. Kaikki chagosilaiset eivät myöskään tunnusta Mauritiuksen oikeutta saaristoon, ja heidän jättämisensä ulos neuvotteluista on vähentänyt prosessin legitimiteettiä entisestään. Lisäksi Ison-Britannian oppositio on kritisoinut Keir Starmerin hallitusta kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta, koska Mauritius on rakentanut läheisiä suhteita Kiinan kanssa. Kovin kritiikki on tullut Yhdysvalloista. Donald Trump on solvannut sopimusta kelvottomaksi, mikä sai Ison-Britannian parlamentin laittamaan luovutuksen käsittelyn tauolle alkuvuodesta 2026.

YK:n ja ihmisoikeusjärjestöjen esittämät syytökset kolonialismista, kansainvälisen oikeuden loukkaamisesta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan varjostavat tilannetta, jossa sotilasyhteistyö Diego Garcialla uhkaa Ison-Britannian kykyä täyttää velvollisuutensa Mauritiusta ja maanpakoon ajamiaan chagosilaisia kohtaan. Luovutussopimus avasi myös toisen geopoliittisen matopurkin Etelä-Atlantilla, kun Argentiina alkoi jälleen vaatia Falkland-saaria Isolta-Britannialta. 

Helppoja kohteita hybridivaikuttamiselle

Siirtomaahistorian painolasti tekee mertentakaisista alueista helppoja kohteita paitsi oikeutetulle kritiikille myös dekolonisaation retoriikkaa hyväksikäyttävälle painostukselle ja hybridivaikuttamiselle, jonka motiivit löytyvät muualta kuin alueiden oikeuksien puolustamisesta. Esimerkiksi Ranskalle suivaantunut Azerbaidžan aloitti vuonna 2024 näihin päiviin asti jatkuneen aggressiivisen informaatiovaikuttamisoperaation, joka kohdistuu erityisesti Tyynellä valtamerellä sijaitsevaan Uuteen Kaledoniaan.

Azerbaidžanin hallintoon kytketty Baku Initiative Group (BIG) isännöi kesällä 2024 konferenssia, johon oli kutsuttu itsenäisyysaktivisteja muun muassa Ranskan Polynesiasta ja Uudesta Kaledoniasta. Sittemmin BIG on ottanut asiakseen ajaa myös Korsikan ja Alankomaiden Bonairen itsenäisyyttä. Vaikka Azerbaidžanin ahkeroinnin taustalla ovat todennäköisesti dekolonisaatiota enemmän Ranskan asekaupat Armenian kanssa, se osuu helppoon maaliin, sillä Uuden Kaledonian suhde Ranskaan on ollut jo pitkään hyvin jännitteinen.

Ranskan 1853 valloittama Uusi Kaledonia julistettiin vuonna 1946 mertentakaiseksi territorioksi, ja saaren asukkaat kanakit saivat kansalaisuuden lisäksi asteittain itsehallintoa. Täyden autonomian puute johti 1980-luvulla separatistiseen väkivaltaan, joka laukesi vasta Ranskan erikoisjoukkojen väliintulolla ja poliittisilla neuvotteluilla, joissa saari sai oikeuden myös äänestää itsenäisyydestä. Kansanäänestykset ovat kuitenkin päättyneet Ranskassa pysymistä kannattaneiden voittoon.

Tilanne kärjistyi uudelleen vuonna 2024, kun Ranskan hallituksen suunnittelema äänestysuudistus uhkasi tehdä kanakeista pysyvän poliittisen vähemmistön Uudessa Kaledoniassa. Väkivaltaisiksi yltyneiden mielenosoitusten jälkeen reformia muokattiin, mutta tulehtunut tilanne johti myös radikaalimpaan muutokseen: saaresta tehtiin Ranskan tasavaltaan kuuluva Uuden Kaledonian valtio. Uudistuksen myötä saari saa lisää hallinnollista ja lainsäädännöllistä itsenäisyyttä. Ranskan halukkuutta suostua erityisjärjestelyyn selittävät muun muassa Uuden Kaledonian nikkelivarannot, jotka tekevät siitä maailman neljänneksi suurimman nikkelintuottajan. Tilanne on kuitenkin edelleen tulehtunut, mikä on antanut Azerbaidžanin yhä lietsomalle kampanjalle lisää polttoainetta.

Ottaako suurvalta sen, mikä on huonosti kiinni?

Kenties erikoisin kaikista mertentakaisista alueista on pikkuruinen Clippertonin atolli, joka sijaitsee tuhatkunta kilometriä Meksikosta länteen. Vuodesta 1931 lähtien Ranskalle kuulunut asumaton Clipperton on jäänyt vähäiselle huomiolle siitä huolimatta, että se tarjoaisi erinomaisen tarkkailuaseman luonnontieteilijöille ja potentiaalisesti valtavia määriä mineraali- ja energiaresursseja.

Clipperton on tällä hetkellä kuitenkin lähinnä ryöstökalastuksen ja huumekaupan solmukohta. Ranskan välinpitämättömyyttä on arvostellut muun muassa keskustapoliitikko Philippe Folliot. Hän on varoitellut Clippertonin jo kertaalleen valloittaneiden Yhdysvaltojen saattavan kiinnostua siitä uudelleen, mikäli Ranska ei ala toteuttaa suvereniteettiaan atollilla ja torjua sen laitonta käyttöä.

Willemstadin Isla Oil -öljynjalostamo Curacaolla. Kuva: Aatu Dorochenko, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0. (Kuvalähde)

Yhdysvaltojen toiminta on jo aiheuttanut huolta myös etelämpänä Karibialla, jossa iskut salakuljetusaluksiksi väitettyihin veneisiin ja Venezuelan hallitsijan Nicolas Maduron kaappaus ovat asettaneet Alankomaat tukalaan asemaan. Alankomaat on pitkään tehnyt huume- ja ihmiskaupan torjuntaan keskittynyttä tiedustelu- ja merivalvontayhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa Karibian saariltaan. Kansainvälisen oikeuden puolustajana profiloitunut maa on joutunut tekemään pesäeroa liittolaiseensa lopettamalla tiedustelutiedon jaon. Maa on myös viestinyt, että sillä ei ole ollut osaa eikä arpaa Yhdysvaltojen viimeaikaisen toiminnan kanssa.

Yhdysvaltojen suunnittelema Venezuelan öljyvarojen hyödyntäminen on myös kohdistanut eräiden Trumpin läheisten liittolaisten huomion Alankomaille kuuluvaan Curacaoon. Saarella sijaitseva öljynjalostamo soveltuisi raakaöljyn jalostamiseen, joka olisi aivan rannikon tuntumassa sijaitsevalla saarella halvempaa kuin öljyn laivaaminen Yhdysvaltoihin. Vaikka Yhdysvallat ei ole esittänyt Grönlannin tapaisia vaatimuksia Alankomaiden saaria kohtaan, sen toiminta Karibialla herättänee huolta sekä Haagissa että kuudella hollantilaisella saarella, joiden tärkein etu on niiden sijainti Venezuelan ja Puerto Ricon rannikoiden tuntumassa.

Kuka tarvitsee mertentakaista Eurooppaa?

Euroopan maat ja EU tukevat mertentakaisia alueita taloudellisesti ja monin muin tavoin, ja myös unionin ulkopuolinen OCT-ryhmä on mukana useissa unionin ohjelmissa. EU järjestää OCT-alueilta tuleville nuorille myös verkosto-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on edistää EU-tuntemusta ja EU-OCT-suhteita. Ohjelman raportti vuodelta 2024 summaa kuitenkin kiusallisella tavalla eurooppalaisen suhtautumisen ylimalkaisuuden suhteessa mertentakaisiin alueisiin. Tapaamisessa OCT-alueiden asioista vastaavan komission tiimin kanssa nuoret laitettiin pohtimaan kysymystä miksi me tarvitsemme Eurooppaa? Vastauksena osa nuorista oli nostanut esiin demokratiatyön ja kumppanuuden globaalien ongelmien ratkaisemisessa, mutta osa oli todennut, ettei tuntenut itseään eurooppalaiseksi eikä ymmärtänyt Euroopan tarvetta omalle maalleen.

Mertentakaisiin alueisiin liittyvistä jännitteistä huolimatta Euroopan mailla ei toistaiseksi ole aktiivisia suunnitelmia niistä luopumiseen, koska niiden tarjoamat mahdollisuudet perustelevat yhä suhteen ylläpitoa. Moni mertentakainen aluekaan ei aktiivisesti aja itsenäistymistä, koska emämaiden taloudellinen tuki, vahvat passit ja muut suhteeseen kuuluvat edut painavat vaakakupissa ainakin toistaiseksi enemmän kuin itsenäisyys. Suhdetta vaivaa kuitenkin sisäsyntyinen epätasa-arvoisuus: mertentakaiset alueet ovat riippuvaisia emämaistaan, mutta ne eivät ole niiden prioriteetti. Tasa-arvoisempi suhde tarvitsisi enemmän tukea ja huomiota kuin Euroopalla on tällä hetkellä antaa – ja sen puute ja lupausten pettäminen pitää suhteen jännitteisenä.  

Toimittaja Richard Werlyn luonnehdinnan Ranskan mertentakaisia alueita koskevasta politiikasta ”vaikutusvallan fasadin ylläpitämisenä” voisikin yleistää koko Eurooppaan. Mertentakaisten alueiden julistaminen prioriteeteiksi ei poista sitä, että suhde on molemminpuolisesti hankala ja jatkuvan paikallisen, alueellisen ja kansainvälisen paineen kohteena. Suhteen ylläpito altistaa Euroopan uuskolonialismisyytöksille ja kasvaville kustannuksille, irti päästäminen taas sisäpoliittisille kriiseille ja mertentakaisten alueiden joutumiselle taloudellisiin vaikeuksiin ja toisten, ehkä autoritääristen valtioiden vallan alle.

Mertentakaisiin alueisiin liittyvät haasteet näyttäytyvät kärjistyneinä aikana, jolloin Euroopassa pohditaan kuumeisesti sitä, onko manner havahtunut uuteen maailmanjärjestykseen liian myöhään. Kysymys on kuitenkin jo pahasti myöhässä. Jo vuosikymmeniä sitten olisi ollut hyvä pohtia, onko entisen suuruuden haikailu kestävä ratkaisu. Tyhjentävän vastauksen puute on jo vienyt chagosilaisilta kodin ja saattanut Naton tilanteeseen, jossa kiista Grönlannista melkein rikkoi Yhdysvaltojen ja Euroopan välit. 

Mertentakaisista alueista kiinni pitämisen riskit voivat alkaa realisoitua ennen pitkää, sillä Euroopan oikeus niihin on helppo kyseenalaistaa niiden maantieteellisen sijainnin ja historiallisten ja kielellis-kulttuuristen tekijöiden perusteella. Riskien hallinta voisi alkaa esimerkiksi siitä, että ryhdyttäisiin kysymään oikeita kysymyksiä: miksi Eurooppa tarvitsee mertentakaisia alueita, ja tarvitsevatko ne Eurooppaa?