Henri Vanhasen ja Mika Aaltolan yhteisteos “Etulinjassa” (2026) kuvailee maailmanpolitiikan ratkaisevaa murrosvaihetta, jota saamme todistaa ja kokea juuri nyt. Venäjän imperialismi, Kiinan nousu ja Yhdysvaltojen horjuva rooli vaativat meiltä valmiutta toimia uudessa ympäristössä sekä toimivia vastauksia, joita kirjoittajat pyrkivät esittelemään kotimaiselle yleisölle. 

Tutkija Henri Vanhasen ja europarlamentaarikko Mika Aaltolan teos “Etulinjassa” hahmottelee maailman uutta geopoliittista tilaa kotimaiselle yleisölle ja muistuttaa Suomen aseman merkittävästä muutoksesta idän ja lännen rajamaasta sotilasliitto Naton etulinjaksi. Kirjoittajat pureutuvat taitavasti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan akuutteihin kysymyksiin: Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan suuntaviivoihin, Yhdysvaltojen ulkopolitiikan uusiin painopisteisiin, Euroopan autonomisempaan toimijuuteen sekä Kiinan suurvaltapyrkimyksiin. Lähestymistapa pysyy kuitenkin hyvin perinteisenä keskittyen enimmäkseen turvallisuuspolitiikan sotilaallisiin ulottuvuuksiin, ja muut turvallisuuspoliittiset kysymykset, kuten ilmastonmuutos, kapitalistisen markkinatalouden kestävyys ja hyvinvointivaltion tulevaisuus, jäävät sotilaallisten näkökulmien varjoon.

Huolistamme suurin ja vanhin: Venäjä

Suomen turvallisuuspolitiikan historian sivuilla on itänaapurimme Venäjä aina esiintynyt korostustussilla alleviivattuna ja pysynyt huolista suurimpana. Vanhanen, suomalaiselle turvallisuuspoliittiselle traditiolle uskollisena, aloittaa kirjan ensimmäisillä sivuilla myös Venäjästä ja tulkiten sen ulkopolitiikkaa. Vanhanen korostaa, että kylmän sodan päättymisen jälkeen, Jeltsinin siirtymäkauden kautta, on Venäjä Putinin johdolla asteittain kasvanut voimapolitiikkaan turvautuvaksi rähinöijäksi kansainvälisessä ympäristössä. Vanhasen mukaan etenkin Georgian sota vuonna 2008 ja Krimin valtaus vuonna 2014 toivat esiin Venäjän lineaarisen kehityksen kohti aggressiivisempaa ulkopolitiikkaa, jota viimeistään Ukrainan sodassa on todistettu. Aaltola puolestaan luonnehtii yksiselitteisen deterministiseen sävyyn, että Venäjän valtiollinen identiteetti on perustunut jo monta sataa vuotta yksinomaan jatkuvalle laajentumiselle ja väittää Putinin ulkopoliittista strategiaa suorastaan “katutappelijan logiikaksi”.

Vaikka kirjoittajat teoksen johdannossa sanoutuvat irti yrityksistä kirjoittaa mitään tieteellisen teoreettista esitystä maailmanpolitiikasta, Venäjän ulkopolitiikan tulkitsemisen kohdalla toivoisi kyseisen luokan asiantuntijoilta  kuitenkin asteen laajamittaisempaa sekä yksityiskohtaisempaa analyysiä venäläisestä turvallisuuspoliittisesta ajattelutavasta ja sen historian eri vaiheiden tunnistamista. Julkisessa keskustelussa usein tällaiset yksityiskohdat tuntuvat jäävän taka-alalle tai kokonaan ulkopuolelle, ja kirjassa tämä kaava tuntuu toistuvan.

Tällaisen lähestymistavan harmillinen puoli piilee siinä, että se estää kansainvälisen politiikan suuremman murroksen ja eri toimijoiden todellisten motiivien hahmottamisen, ja näin tilannekuva jää yksipuolisen kapeaksi. Kaiken selittäminen vain pahuudella on turhan lyyrinen tapa lähestyä kansainvälistä politiikkaa. Vinoutunut tulkinta saattaa johtaa vääriin operatiivisiin päätöksiin sekä poliittisiin toimenpiteisiin, joilla Suomi ajetaan tiedostamatta hallitsemattomalle eskalaation polulle. 

Venäläinen turvallisuuspolitiikkka on muovautunut kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen ympäristön kontekstissa, johon ovat mahtuneet Venäjän voimapolitiikan lisäksi muun muassa Yhdysvaltojen yksipuolisia interventioita liittolaistensa kera Afganistaniin, Jugoslaviaan, Irakiin sekä Libyaan vuodesta 2001 alkaen. Menemättä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan monimutkaisiin yksityiskohtiin on selvää, että tällainen sotilaallinen aktiivisuus eri puolilla maailmaa ja omien sotilaallisten valmiuksien kasvattaminen ovat johtaneet niin kutsuttuun turvallisuusdilemmaan ennen Georgian tai Ukrainan sotia: tilanteeseen, jossa oman turvallisuuden parantaminen on lisännyt toisten (esimerkiksi Kiinan ja Venäjän) turvattomuuden tunnetta luoden uusia rautaesirippuja, kiristyvää vastakkainasettelua ja käynnistäen uuden asevarustelukilpailun ketjun. 

Esimerkiksi Kanadan pääministeri Mark Carney muistutti Davosin talousfoorumin lavalla meitä kaikkia puheessaan siitä, kuinka Yhdysvallat on useasti sallinut itselleen erivapauksia omista arvoistaan sekä sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen sitoumuksistaan. Meille edullisen maailmanjärjestyksen murenemisen sekä haastajiemme käyttäytymisen alkusyitä ei siis välttämättä kannata etsiä yksinomaan idästä, ja syyttävän sormen suuntaa kannattaa harkita hyvin.

Lukijana olisi siis virkistävämpää lukea asiantuntijoiden pohdintaa siitä, onko Putin katutappelija kansainvälisessä politiikassa vai onko kansainvälinen politiikka muuttunut katutappeluareenaksi. Kuitenkin molempien kirjoittajien painopiste on selkeästi ajankohtaisemmassa, julkisesta keskustelusta tutummassa: Venäjä haastaa länttä ja pyrkii muuttamaan eurooppalaista turvallisuuspoliittista arkkitehtuuria, ja nämä toimet luovat sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä nauttineille länsimaille eksistentiaalista uhkaa. 

Virkistävää ja uutta ulkopoliittisen keskusteluun ovat Vanhasen pohdinnat mahdollisista tulevaisuuden skenaarioista Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa. Kyseinen pohdinta on juuri sitä uutta, virkistävää lisää suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Suomen ja EU:n Venäjä-politiikan uudelleenmäärittely on väistämätöntä kansainvälisen politiikan mannerlaattojen liikkeessä, ja vastakkainasettelua itänaapurin kanssa ei saa hoidettua yksinomaan puristamalla silmänsä yhteen toivoen Venäjän katoavan maailmankartalta ennen silmäparin avaamista. Toivoisin enemmän julkista keskustelua siitä, minkälainen Venäjä-politiikka palvelisi parhaiten Suomen turvallisuutta ja voisi pidätellä vastakkainasettelun eskaloitumista entisestään esimerkiksi Itämerellä tai Arktisella alueella.

Vanhanen esittää eräänä Venäjä-politiikan vaihtoehtona tietynlaista “hallittua rinnakkaiseloa”, joka ei koostu pelkästään uskottavasta sotilaallisesta pelotteesta sekä varautumisesta, vaan rinnalla toimisi hienovarainen diplomatia, kanavat omien kantojen perustelemiseen sekä rehellinen vastapuolen tulkinta. Vanhanen siis oivasti muistuttaa, että eurooppalainen turvallisuusarkkitehtuuri on pysyvästi muuttumassa ja Ukrainan sodan jälkeen aiempi kansainvälinen järjestys ei enää tule palautumaan, vaan uusi turvallisuuspoliittinen konfiguraatio vaatii uusia visioita Suomelta ja Euroopalta. 

Setä Sam kääntää katseensa toisaalle

“Eurooppalainen turvallisuus ei enää ole amerikkalaisen maailmanjärjestyksen keskipiste, vaan alueellinen kysymys, jonka hoitaminen jää ennen kaikkea eurooppalaisten omalle vastuulle”, kirjoittaa Vanhanen Washingtonin metamorfooseista. Muutos eurooppalaisessa turvallisuuspoliittisessa arkkitehtuurissa ei johdu pelkästään muuttuneesta Venäjästä, vaan yhtälailla Yhdysvaltojen muutoksesta. Vanhanen ja Aaltola oivasti herättelevät suomalaista lukijaa menneiden aikojen ‘transatlanttisesta unesta’, jossa Yhdysvallat ovat aina priorisoineet Eurooppaa ja jossa Setä Sam on aina tarjonnut pyssyjään avuksi. Yhdysvaltojen ulkopoliittiset intressit ovat jo monen vuosikymmenen saatossa siirtyneet enenevissä määrin Tyynenvaltameren alueelle sekä Donald Trumpin myötä jälleen omalle takapihalle Karibianmerelle ja Latinalaiseen Amerikkaan. Eurooppalaiset eivät ole enää Valkoisen talon ykkösvieraita, vaan vieraita muiden joukossa.

Toisin kuin Venäjän kohdalla, Vanhanen ja Aaltola tunnistavat hyvin tarkkasilmäisesti keskenään kilpailevia ulkopoliittisia koulukuntia Washingtonissa ja yhdysvaltalaisen ulkopolitiikan asteittaista, merkittävää muutosta. Vanhanen jopa kehottaa yhä aktiivisempaan vaikuttamistyöhön kongressiin, poliittisiin puolueisiin sekä amerikkalaisiin päättäjiin päin, jotta suomalaiset ja eurooppalaiset näkökannat olisivat edustettuina amerikkalaisessa strategisessa ajattelussa. 

Kirjoittajat tuovat esille yksityiskohtaisesti myös DCA-sopimukseen perustuvat molemminpuoliset hyödyt Suomelle ja Yhdysvalloille Itämerellä ja Arktisella alueella, kuten yhteisharjoitukset, sekä yhteistyön logistiikan ja tiedustelun saroilla. Nämä kasvattavat moninkertaisesti suomalaisten joukkojen toimintavalmiutta.Suomen alue puolestaan tarjoaa Yhdysvalloille pääsyä maailmantalouden elintärkeille merikauppareiteille sekä Venäjän ydinasepelotteen eräälle solmukohdalle – Kuolan niemimaalle ja Venäjän strategisten ydinsukellusveneiden satamalle Murmanskissa. 

Kuitenkin kirjan sivuilla ei huomioida ollenkaan, että sopimus on avannut ovet Yhdysvaltojen joukoille Suomen maaperälle; Yhdysvallat voi nyt hallinnoida autonomisesti sotilastukikohtia Suomen valtiorajojen sisällä. Tilanteessa ydinasesuurvallalla on poikkeuksellinen toimintavapaus valtiomme maaperällä, mikä voi kaventaa itsemääräämisoikeutta. Seikka oli perustellusti kritiikin kohteena vielä pari vuotta sitten. Mutta vuonna 2026 meiltä puuttuu lähes täysin julkinen keskustelu siitä, tuleeko yhdysvaltalaisten toiminta Suomen maaperällä aina pysymään vain ja ainoastaan Suomen etujen mukaisena vai voiko se muuttaa Suomen maaperän ydinasevaltojen keskinäisen konfliktin taistelutantereeksi. 

Vanhanen ja Aaltola eivät tartu näihin liittolaissuhteen kiperimpiin kohtiin aikana, kun Iran iskee Yhdysvaltojen sotilasinfrastruktuuriin Lähi-idän eri maissa samalla tuottaen vahinkoa maiden omille talouksille, infrastruktuurille ja siviileille. Huoli joutumisesta kahden vallan taistelurintamaksi on edelleen perusteltu ja aihe vähintäänkin keskustelun arvoinen. 

Se kolmas Washingtonin ja Moskovan välissä

Vanhanen huomauttaa osuvasti, että Euroopassa elävät rinnakkain kaksi erilaista turvallisuuskokemusta: Pohjois- ja Itä-Euroopassa Venäjä koetaan konkreettiseksi ja eksistentiaaliseksi uhaksi, kun taas Etelä- ja Länsi-Euroopassa Venäjä on yksi kriisi muiden joukossa. Tällaisessa tilanteessa Suomen viiteryhmän maille useat sotilaskykyä vahvistavat projektit jäävät leijumaan jonnekin EU-rakenteiden yläilmoihin, kun sekä itärajan että Atlantinkin toisella puolella varustautuminen etenee dynaamisesti ohi Euroopan. Vanhanen ja Aaltola korostavat tarvetta hakeutua yhteistyöhön muun muassa Baltian maiden, Puolan ja Pohjoismaiden kanssa Naton sisällä, sillä nämä maat jakavat yhteisen tilannekuvan sekä yhteiset uhkakuvat, jotka motivoivat heitä toimimaan juuri nyt. 

Kirjoittajat alleviivaavat taitavasti, kuinka Eurooppa on monta vuosikymmentä nauttinut Pax Americanan eduista, ulkoistanut merkittävästi puolustustaan Washingtonille, ja nyt ollaan herätty työnjaon luomaan haavoittuvaan riippuvuussuhteeseen. Alati muuttuvassa maailmanjärjestyksessä Euroopan intressit eroavat yhä useammin yhdysvaltalaisista, ja tilanne väistämättä kääntää katseet kohti itsenäisempää eurooppalaista turvallisuuspoliittista arkkitehtuuria. Toki sekä Vanhanen että Aaltola myöntävät Yhdysvaltojen olevan eurooppalaisen puolustuksen korvaamatonta ydintä kaikkine teknisine mahdollisuuksineen, mutta pidemmällä aikavälillä molemmat korostavat, että laajempi autonomia sotilasjärjestelyissä takaa Euroopalle itsenäisen aseman suurvaltojen suuressa pelissä. “Jos Eurooppa jää odottamaan, se päätyy helposti huutokaupattavaksi suurvaltojen välisissä neuvotteluissa”, huomauttaa Aaltola. 

Lisäksi Aaltola muistuttaa, että Euroopalla on jo nyt ratkaisevia vahvuuksia, kuten yhteiset logistiset verkostot, yhteiset juridiset käytännöt ja energiaverkot sekä koordinoituja rahoituskanavia. Sodankäynti on paljon muutakin kuin vain aseita, ja kyseinen geoekonominen tulokulma korostaa, kuinka Euroopalla on jo rakenteita sekä instituutioita autonomisemman turvallisuusarkkitehtuurin luomiseen. 

Etulinjassa vai poterossa?

“Etulinjassa” -teos hahmottelee suomalaiselle lukijalle muuttunutta kansainvälisen politiikan todellisuutta, johon viime vuosina täällä Pohjolassa asteittain totuttaudutaan. Kysymys EU:n luonteesta ja merkityksestä on erittäin akuutti, ja kirjoittajat kehottavatkin proaktiivisuuteen säilyttääksemme päätösvaltamme sekä omat toiveemme tulevaisuudesta. Kuitenkin kirjoittajat eivät ryhdy tekemään täysin uusia avauksia suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, mitä muun muassa minä ja ainakin analyytikko John Helin kaipaisimme navigoidaksemme uudessa suuren pelin maailmassa. Kirjan fokus tuntuu pysyvän vahvasti etulinjan poterossa.

Toki teoksen sivuille on mahtunut Yhdysvaltojen uusmonroelaisuus, Euroopan oman puolustuksen perspektiivit sekä tulevaisuuden Venäjä-politiikan pohdintaa. Samalla Suomen mahdollinen joutuminen kaukaisempiin konflikteihin Naton puitteissa ja Suomen alueen mahdollinen hyödyntäminen suurvaltojen keskinäisessä kamppailussa ovat jääneet teoksen kansien ulkopuolelle – puhumattakaan vuosisatamme ilmastopakolaisista, luonnonvarojen hupenemisesta, globaalista köyhyydestä ja kapitalistisen markkinatalouden tulevaisuudesta. Nämä tulevat haastamaan Suomen turvallisuutta enenevissä määrin.