Jooseppi Räikkönen on väitöskirjatutkija London School of Economicssa. Hän on opiskellut filosofiaa King´s College Londonissa ja Central European Universityssa sekä talous- ja sosiaalihistoriaa Helsingin yliopistolla. 

Joel Pyykkönen on valmistunut Vaasan yliopistosta hallintotieteiden maisteriksi, ja työskentelee Euroopan Parlamentissa ulko- ja turvallisuuspoliittisena erityisavustajana. Lisäksi hän opiskelee Lapin yliopistossa arktisen maailmanpolitiikan maisteriohjelmassa, jossa hän on keskittynyt arktisen alueen ja BRICS- ryhmittymän väliseen suhteeseen. 

Venäjän hyökättyä Ukrainaan muuttui Euroopan turvallisuustilanne merkittävästi. Tällöin teki myös Suomi päätöksensä liittyä Natoon ja integroitua syvemmin osaksi länsiliittoumaa. Trumpin noustua valtaan Yhdysvalloissa näyttäytyy päätöksemme kuitenkin uudessa valossa. Onko länsi Trumpin aikakaudella yhä horisontti, jota kohti voimme kulkea?

Suomi liittyi Natoon ymmärrettävistä syistä: Venäjä näyttäytyi entistä arvaamattomampana, ja Nato tarjosi uudenlaisen turvallisuusinfrastruktuurin. Jotkut näkivät, ettei liittyminen edustanut vain kylmäpäistä reaalipoliittista linjaa, vaan tuulettumista, ja suomettumisen loppua. Jopa markkinat riemastuisivat, kun Nato-jäsenyys tekisi Suomesta turvallisemman investointiympäristön. 

Naton suhde demokratiaan ei ole koskaan ollut yksioikoinen. Se otti vuonna 1948 tyytyväisenä perustajajäsenekseen Portugalin sotilasdiktatuurin, eikä liittoumaa ole liiemmin kiinnostanut Turkin tai Unkarin luisu kohti autoritäärisiä hallintomuotoja. Puolustusliitto kasasi Euroopassa “stay-behind” operaatioita varten joukkoja ja verkostoja, jotka mahdollisen löyhästi määritellyn kommunistisen vallankumouksen tapahduttua voisivat ajaa liiton intressejä. Kreikassa näitä projekteja jopa toimeenpantiin, kun sen armeija toteutti vuonna 1967 suunnitelmien mukaisen sotilasvallankaappauksen ennen maan vaaleja.  

Usein Natosta muodostetaan kuva syvän rationaalisena organisaationa. Tämä kuva jättää kuitenkin monia seikkoja ristiriitaisesta liitosta pimentoon. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin poliittinen peli ja suoranainen uhkailu, on liiton eripuraisuudesta vain uusin esimerkki. Naton sisäisten intressien ristiriitaisuus iskee kuitenkin päin kasvoja vähintään Turkin ja Kreikan välisten konfliktien kohdalla, puhumattakaan pehmeiden arvojen ristiriidoista Pohjoismaiden sekä Unkarin ja Turkin kaltaisten maiden välillä. Pakka pysyi kasassa vain Yhdysvaltain ohjauksella. Nyt Trump on kuitenkin tehnyt itsestään liiton keskiön, kuten näimme Naton pääsihteeri Mark Rutten mielistellessä häntä vuoden 2025 huippukokouksen yhteydessä. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoganin ja Unkarin pääministeri Victor Orbanin niskuroinnista Trumpin toiminta eroaa kuitenkin siinä, että Yhdysvallat voi halutessaan kaataa koko sotilasliiton tai muuttaa sen luonnetta perustavanlaatuisesti. 

Joustavat arvot ja Trumpin aikakausi 

Sitä, onko trumpilaistunut Yhdysvallat yhä varteenotettava liittolainen on tarkasteltava lähemmin. Yhdysvaltain hallintojen tähän asti vakavasti ottamaa kansainvälisen politiikan teoriaa pohjustaa usko amerikkalaiseen “grand strategyyn”, eli Amerikkaan maailmanpolitiikkaa järjestelevänä voimana.

Trumpilaisuudelle republikaanipuolueen sisäinen vihollinen on vanha bushilainen uuskonservatismi, josta Trumpilaisuus on selkeästi irtautunut. Bushin edustamasta uuskonservatismin keskeisimpänä ulkopoliittisena saavutuksena voidaan pitää Irakin sotaa. Yhtäältä Trumpin hallinnon toimintaa ohjaa yhä syvä usko Yhdysvaltain tärkeyteen globaalina toimijana. Toisaalta strategisten liittojen sijaan Yhdysvallat hamuaa nyt Gazaa ja Grönlantia trumpilaiseksi tonttimaaksi.

Nykyisen hallinnon keskeiset vallankäytön muodot ovat spektaakkeli ja kiristys: vallankäytön tulee näkyä eritoten omalle kannattajakunnalle ja vihollisten pitää tuntea se luissaan. Osa näkee tällaiset kuvaukset Trumpista liioitteluna. Heidän mukaansa hän on kiinnostunut vain diilien tekemisestä, joiden edistämiseksi hän esittää räikeitä vaatimuksia, joista hän sitten vetäytyy. Tämä ajatus altistaa meidät uskomaan asioita, jotka eivät ole kytköksissä todellisuuteen. Miksi muuten Trump ajaisi Yhdysvaltojen sisäpolitiikan kaaokseen ja aktiivisesti osallistuisi esimerkiksi Brasilian ja Euroopan maiden sisäpolitiikkaan? 

Useiden vaatimusten kuten tullien kohdalla teoria rajuista vaatimuksista pelkkinä “neuvotteluvaltteina” onkin jo osoitettu vääräksi. Trump paljastaa toiminnassaan vallitsevan järjestyksen epäoikeudenmukaisuutta: niin kutsutut diilit ovat aina olleet alistavia, autoritaaristen johtajien yksilöllisen vallankäytön ruumiillistumia. Jo kyky neuvotella tällä tavoin nakertaa luottamusta, alistaa heikompia ja lisää negatiivisen eskalaation riskiä. Esimerkiksi Brasiliaan kohdistetussa paineessa on ollut keskiössä maan entisen presidentin Jair Bolsonaron tukeminen ja sympatisointi, joka uhkaa ajaa maiden väliset suhteet syvään alhoon. 

Eräs toinen diilien erikoisuus on, että ne ovat lähes määritelmällisesti kahdenkeskisiä. Käytännössä sopimukset henkilöityvät Trumpiin. Tässä mielessä Trump on lähes täydellinen weberiläisen “karismaattisen vallan” ruumiillistuma. Trumpin sopimusten osapuolena ei toimi Yhdysvallat abstraktina sääntökoneistona tai edes väkivallan monopolina, vaan niiden auktoriteetti kumpuaa yksinomaan Trumpin henkilöstä, jota verrataan jo jumalhahmoihin. Presidentti Alexander Stubb on osannut käyttää hyväksi tätä trumpismin erityispiirrettä poikkeuksellisen hyvin, mutta pienen maan presidenttinä strategian takaama valta on tietenkin rajallinen. Trump suosii neuvotteluja tahojen kanssa, jotka hän saattaa tunnistaa vertaisikseen. Osittain tästä syystä Putin ja Trump kohtasivat Alaskassa, kun Zelenskyi jäi vielä odottamaan kutsuaan. 

Yhdistettynä Yhdysvaltain rooliin Naton sisällä, tämä diilien logiikka voi olla Suomen kaltaiselle maalle äärimmäisen vaarallinen. Diilin logiikan ensisijaisuus suhteessa Natoon tarkoittaa käytännössä sitä, että Trump voi halutessaan halvaannuttaa koko liittokunnan toiminnan esimerkiksi kiristämällä Tanskaa myymään (tai luovuttamaan) Grönlannin Yhdysvalloille. Vastineeksi Trump voisi luvata diilin jatkaa kahdenvälisen DCA-sopimuksen noudattamista. Tämä mahdollisuus laittaa Suomenkin allekirjoittaman DCA-sopimuksen uuteen valoon: kahdenkeskeisen sopimisen logiikka on lohdullista vain niin pitkään, kun suurempi kumppani on pienemmälle nettohyöty ja pienemmän on onnistunut suostutella suurempi siitä, että sillä on intressejä olla rikkomatta kahdenvälistä sopimusta. Kuinka paljon hallintoon, joka on valmis murtamaan viimeisetkin sopimuspohjat, kuten keskuspankkien itsenäisyyden, voi luottaa?

Natoon ja DCA-kokonaisuuksiin liittyy Natoon ja DCA-kokonaisuuksiin liittyy puutteita myös niiden kansallisessa toteutuksessa. Tuoreen selvityksen mukaan Suomen valtio ei ole noudattanut velvoitteitaan koskien saamelaisten asemaa ja oikeuksia alkuperäiskansana. Nopeutetut prosessit ovat heikentäneet Saamelaiskäräjien vaikutusmahdollisuuksia erityisesti maankäyttöpaineiden kautta.

Jo helmikuisesta Münchenin turvallisuuskonferenssista lähtien Trumpin hallinnon suhtautuminen Eurooppaan on ollut alentava. Toistaiseksi etenkin Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance on kiinnostunut Euroopasta ideologisesti: hänelle tuntuu olevan keskiössä eurooppalaisen äärioikeiston vahvistaminen ja mantereen kulttuurin oikeistolaistaminen. Jos Yhdysvallat kuitenkin kiinnostuu yhä enemmän omasta mantereestaan ja tyytyy autokraattien kanssa solmittuihin sopimuksiin, on mahdollista, että maailma lipuu takaisin etupiiripolitiikan aikakaudelle.

Trumpin hallinto pyrkii myös sisäpolitiikan mullistamiseen muun muassa alistamalla armeijan, oikeuslaitoksen ja rahapolitiikan poliittiselle ohjaukselle muiden autokraattien tapaan. Näiden johtajien pelikirjoista poimitut toimet ovat moninaisia: viranomaisten kurittaminen, lehdistönvapauden rajoittaminen ja kilpailevien poliitikkojen julkinen nöyryyttäminen ovat keskeinen osa kaikkien autokraattisten hallintojen toimintaa, ja niin myös Trumpin työkalupakkia. Liittolaiset etsitään omistavan luokan voimakkaimmista edustajista, eli Piilaakson teknologiajättien johtajistosta, vaikka retoriikassa korostuukin Yhdysvaltojen työväenluokan kunnianpalautus. Nämä toimet ja puheet eivät voisi olla kauempana toisistaan. 

Hallinto on myös valjastanut liittovaltion maahanmuutto- ja tulliviranomaisen (ICE) väkivaltaisiin ja spektaakkelimaisiin karkotusoperaatioihin. Näiden pidätettyjen säilyttämiseksi hallinto on rakennuttanut keskitysleirejä, joiden olosuhteet ovat äärimmäisen epäinhimillisiä, ja jotka on todettu laittomiksi useaan kertaan maan tuomioistuimissa. Trumpin vastikään ehdottaman laajennuksen myötä olisi ICE 28 miljardin rahoituksellaan liittovaltion suurin lainvalvontaviranomainen. 

Yhdysvalloissa on käynnissä suuri yhteiskunnallinen muutos, jota emme halua tai osaa nähdä. Miten esimerkiksi suhtaudumme siihen, että Yhdysvaltojen nykyinen hallinto asettaa Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) tuomareita ja syyttäjiä vastaan pakotteita? Mitä tekisimme, jos pakotteiden alaiseksi jonain päivänä päätyisi suomalainen ICC:n tai muun kansainvälisen organisaation työntekijä? Tällöin laskelmoivan realismin ja arvojemme välinen kuilu ammottaisi poikkeuksellisen suurena. Hallinto ei myöskään piilottele halveksuntaansa kansainvälistä lakia kohtaan, vaan tukee Israelia kansanmurhassaan ja evää Palestiinan delegaation pääsyn YK:n yleiskokoukseen New Yorkissa. 

Vaarallisemmalta vaikuttaakin nyt kaikki vähättelevä puhe väliaikaisesta ‘töyssystä’ suhteessamme Yhdysvaltoihin. On vaikea kuvitella, että trumpismin vallan spektaakkelin virittämä MAGA-kansa enää tyytyisi maltillisempaan republikaaniin vuoden 2028 vaaleissa. Ainut seikka, joka tukee ajatusta Amerikan paluusta entiseen demokraattiseen muottiinsa, on latteus, jonka mukaan asiat tuppaavat palaamaan entiselleen. 

Usko Yhdysvaltojen sisäpolitiikan paluusta normaaliin päiväjärjestykseen nojaa enää tottumukseen ja uskoon. Suomessakin on jatkuvasti annettu Trumpin tulevista toimista lausuntoja, jotka ovat osoittautuneet epätosiksi päivien tai joskus jopa tuntien kuluttua. Kriittinen pohdinta ei tarkoita hätiköityjä päätöksiä, vaan vaikeistakin asioista on tärkeää käydä keskustelua. On tiedettävä, mitä oikeasti haluamme uuden maailmanpoliittisen epokin tultua varjella.

Ulos kriisistä

Suomalainen demokratia oli maan alkuaskeleilla äärimmäisen hauras, mutta edustuksellinen liberaalidemokratia ja työmarkkinaosapuolten ruumiillistama kolmikanta selvisivät 1900-luvusta.

Suomalaisen realistisen kansainvälisen politiikan asenteen – kenties merkittävimmin Paasikiven ja Tannerin – perintö ulkopolitiikassamme elää juuri siinä, että tarkkasilmäisimmät ja vakavimmat keskuudestamme analysoivat Suomen etua tarkemmin ja pitkäjänteisemmin kuin ne, jotka antautuvat militarismin huumaan. Käänteistä kohtalokkaimpien osuessa kohdallemme, olivat oikeat ihmiset kabineteissa laittamassa mustaa valkoiselle: Tartossa solmittiin rauha, jatkosodasta lähdettiin ilman Saksaa. Valtiojohto näki yli sotaväen ja “kansan” vimman ratkaisten tilanteen Suomen eduksi kummassakin kohtalokkaassa käänteessä. 

Näissä tilanteissa Suomen etu ei ollut suur-Suomen perustaminen tai mahdottomaksi osoittautunut Karjalan kannaksesta kiinni pitäminen. Maa-alueellisen kokonaisuuden sijaan Suomi selvisi 1900-luvusta poliittisena mallina, joka tarjosi humaanimman vaihtoehdon vapauden tukahduttavalle reaalisosialismille ja Amerikan väkivaltaisen kilpailun kapitalismille. 

Tämä katsaus historiaamme muistuttaa myös siitä, kuinka häilyväisiä kaikki viittaukset ideaaliyhteiskunnillemme ovat. Länsi oli osuva fiktio niin pitkään, kun vaikutti siltä, että siellä oli konkreettinen poliittinen koti ja liittouma, jota kohti halusimme kulkea. Tässä ei ollut ainoastaan kysymys poliittisesta kodista, vaan joukosta ideaaleja — yksilönvapaudesta, edustuksellisesta demokratiasta ja pluralismista — joita “lännen” ajateltiin ruumiillistavan.

Mutta nyt ulkopolitiikka on vallannut enemmän sijaa poliittisena pakkona. Kun Iso-Britannian pääministeri Keir Starmer tai Saksan liittokansleri Friedrich Merz osoittaa osaavansa nähdä kansainvälisen politiikan välttämättömyydet, heidät noteerataan johtajina, jotka ymmärtävät sen pakottavat lainalaisuudet. Mutta entä jos he eivät kykenekään ratkaisemaan niitä sisäpoliittisia kriisejä, jotka aiheuttavat maiden toimettomuuden ulkopoliittisten kriisien edessä? Jos maiden poliittiset eliitit eivät tarjoa kansallisille äärioikestolaisilleen vaihtoehtoja, olemme takaisin lähtöruudussa — myös, tai etenkin, sisäpolitiikassa on varteenotettavia pakkoja. 

Maanpuolustustahdon vähäistä surkastumista tai varusmiesten määrän laskua ei voi ymmärtää ilman niiden sisäpoliittista kontekstia. On pohdittava, mitä varten ylläpidämme puolustuskykyämme agressiivista Venäjää vastaan. Sen uhka on todellinen, eikä Suomi tule selviämään siitä yksin. Yhdysvaltain kanssa ajettu liittouma on osoittautunut nopeasti liian ennakoimattomaksi, jotta se voisi yksin taata turvan tältä uhalta.