”On loogista, että Suomi tulee mukaan kaikkiin järjestöihin, joissa demokraattiset, läntiset valtiot ovat mukana.” – Presidentti Martti Ahtisaari

Eiliset kommentit Paavo Arhinmäeltä ja Alex Stubbilta ovat onnistuneet tuomaan Suomen Nato-kannan hetkeksi mukaan hallitusneuvotteluista käytävään julkiseen keskusteluun. Vaikka Jyrki Kataisen lausunnon mukaan ulkopoliittiset aiheet eivät kuulu neuvottelujen pääteemoihin, Nato-kannan käsittely on mukana hallituskeskusteluiden ulkopoliittisessa työryhmässä, johon kuuluvat mm. Alex Stubb (kok.), Erkki Tuomioja  (sd.), Pekka Haavisto (vihr.) Annika Lapintie (vas.), Carl Haglund (r.) sekä Sari Essayah (kd.).

Tietoa, jota Stubb on ehtinyt jo kommentoimaan ”bullshittinä”, on tuonut median tietoon vasemmistoa edustava, ex-KGB konsultti Jaakko Laakso (vas), joka totesi ulkoministerin vetävän neuvotteluissa kovaa linjaa, tuoden jo kolmannen Nato-myönteisen muotoiluehdotuksen ryhmän kuultavaksi. Jää nähtäväksi, ovatko Laakson kommentit seurausta kokoomuslaisten yrityksestä saada aikaan virallista poliittista muutosta Suomen turvallisuus-strategiseen linjaukseen (kuten mm. YLE ja Helsingin Sanomat uutisoivat), vai onko kyseessä Vasemmistoliiton pyrkimys ennaltaehkäistä keskustelua aiheesta, joita käydään tällä hetkellä vasemmistolle mieluisista kylmän sodan aikaisista asetelmista.

Suomen Nato-keskustelussa onkin useita ongelmia. Kuten Toby Archer paljastaa, Suomen suhtautuminen Natoon on varsin paradoksaalinen. Yhtäältä, Suomi osallistuu yhä enemmän kansainvälisen järjestön kriisinhallintaoperaatioihin, myös Naton alaisuudessa, integroituen mukaan järjestön toimintaan, mutta toisaalta Suomen poliittinen johto on kieltäytynyt ottamasta Nato-jäsenyyttä vakavaan harkintaan, samalla kun julkinen mielipide on pysynyt vakaasti Nato-vastaisena näennäisesti oikeuttaen Nato-optiolla prokrastinoinnin.

Julkisessa keskustelussa on myös huomioitava, että Nato-kysymystä käsitellään suomalaisessa mediassa usein sisäisenä puoluepoliittisena kysymyksenä, jolloin Nato-jäsenyyttä puntaroivat kansainvälisestä näkökulmasta tehdyt argumentit, varsinkin Nato-jäsenyyden puolesta, ovat saavuttaneet rajatusti palstatilaa (kuten Janne Kuuselan ja Karoliina Honkasen julkaistu kannonotto tämän vuoden alussa, tai viime vuonna Suomen puolustusvoimissa tehdyt mielipidemittaukset). Sen sijaan Suomen sisäisiin tekijöihin pohjautuvat kannanotot, esimerkiksi Nato-option ajankohtaisuudesta tai yleisen mielipiteen vastustuksesta ovat usein kuultuja liturgisia vastauksia uusille keskustelunavauksille, jotka pyrkivät tuomaan debattiin strategisia tai ulkopoliittisia näkökulmia Nato-jäsenyydestä.

Keskeisenä ongelmana onkin se, että Suomessa epäsäännöllisesti käytävässä julkisessa Nato-keskustelussa keskeisessä roolissa ovat Kylmän sodan aikana luodut mielikuvat Natosta, sen roolista ja politiikasta, heijastuen myös Suomen Venäjä-suhteisiin.

Venäjä-suhteet ovat suuressa roolissa ja Nato-debatissa.  Venäjä ei kuitenkaan presidentti Halosen mukaan ratkaise Suomen Nato-jäsenyyttä, eikä sen tulisi niin tehdä. Venäjä-suhteiden merkitystä Nato debaatissa onkin liioiteltu. Kuten kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki toteaa blogissaan,   ”Venäjä vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä kuten se on vastustanut itäisen Euroopan maiden jäsenyyttä yleensä. Koska Suomi ei ole hakenut jäsenyyttä, asia ei kuitenkaan ole ollut paljon esillä... …Venäjän nykyinen hallitus hyväksyisi Suomen Nato-jäsenyyden, koska ei muuta voisi ja koska Suomi on vain pieni osa laajempaa kuviota.” Huomioitavaa kuitenkin on, että Venäjä-suhteiden priorisoinnilla, poliittinen eliitti on toiminnallaan ehkäissyt Suomen jäsenyyden tärkeässä Nato-Venäjä neuvostossa, josta on nousemassa keskeinen foorumi Euroopan ja Venäjän väliseen turvallisuuspoliittiseen dialogiin. Luonteva kysymys kuuluukin, onko Suomen puolustuspoliittinen itsesensuuri näin ollen itseasiassa heikentänyt Suomen valtiollista turvallisuutta sekä asemaa eurooppalaisessa turvallisuusyhteisössä?

Huoli Suomen alistumisesta Yhdysvaltojen ulkopoliittisen johtajuuden alle edustaa malliesimerkiä kylmän sodan aikaisesta ajattelusta, jonka taustalla vaikuttaa myös sosialistisen ideologian mielikuvat Yhdysvalloista. Toisin kuin Varsovan Liitto, Transatlanttinen turvallisuusyhteisö kuitenkaan ei ole koskaan toiminut täysin yhden valtion ulkopoliittisen tahdon mukaan. Nato ei ole ollut, eikä ole tälläkään hetkellä, vastentahtoinen kumppani ”Yhdyvaltain imperialistisissa hyökkäyssodissa”, kuten vasemmistolainen antimilitarismi on luonnehtinut mm. Afganistanin ja Irakin konflikteja, sekä Libyan interventiota. Näin ollen myös pelko siitä, että nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi mukaan toisen jäsenvaltion omaan sotaan on myös perusteeton, ellei kyse ole puolustussodasta.

Suomi tarvitsee oikeaa keskustelua Natosta. On todennäköistä, että ainoa tilaisuus tähän aukeaa juurikin hallitusneuvotteluissa, jossa asiasta tulisi käydä kunnollinen keskustelu siitä, mitä Suomen seuraavan hallituksen puolustuspoliittisen linjausten tulisi pitää sisällään.Suomalainen konsensuskulttuuri tarkoittanee sitä, että laajassa hallituskoalitiossa yleistä linjaa tuskin lähdetään haastamaan. Julkisen keskustelun tulee kuitenkin jatkua. Keskustelua tulisi käydä julkisesti ja laajalla rintamalla, ottamalla huomioon ne tekijät, jotka ovat oleellisia Suomelle. Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi miten Nato on muuttunut viimeisten vuosien aikana,  mikä rooli Natolla on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toiminnassa, ja miten Nato-jäsenyys parantaa tai heikentää Suomen valtiollista turvallisuutta. Turhimmat kliseet unilateraalisesta suurvaltapolitiikasta, muiden hyökkäyssotien tukemisesta tai Islamistisen terrorismin leviämisestä Suomeen tulisi unohtaa. Oleellisin kysymys on, parantaako vai heikentääkö Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys sen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa.