Iltalehden pääkirjoitus 24.1.2015 on huomionarvoinen paitsi sattumanvaraisen historiallisten anekdoottien käytön niin myös siinä esitetyn Baltian maiden ja Suomen turvallisuuspoliittista asemaa koskevan pohdinnan takia. Ei sen takia, että pohdinta olisi erityisen ansiokasta, vaan koska siinä tuodaan esiin eräs suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa harvoin kyseenalaistettu ajatuksenjuoksu. Baltian suhteen todetaan, että maiden Nato-jäsenyys on hyvä asia, koska Suomi ei voi sitoutua puolustamaan Viroa, ”vaikka monenlaista yhteistyötä tuleekin harrastaa”. Iltalehdelle Baltian maat ovat ”aina olleet eri asemassa kuin Suomi”. Tämä kirjoitus tarkastelee tämän argumentin suhdetta toiseen suomalaisen ulkopoliittisen ajattelun keskeiseen pilariin, ajatukseen Euroopan unionista turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö korosti hiljattain eksplisiittisesti EU-jäsenyyden merkitystä uuden vuoden puheessaan: ”EU-jäsenyys on Suomelle tärkeä turvallisuusratkaisu, vaikka siitä ei olisikaan puolustusratkaisuksi. On mahdotonta ajatella, että unioni vain katseella seuraisi, jos sen jäsenmaata ja aluetta loukataan. Silloin rauhan ja vapauden arvoille luodusta unionista jäisi jäljelle vain rakennuskompleksi vailla kivijalkaa.”

Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa tuntuu kummasti välillä unohtuvan, että Baltian maat ovat vuodesta 2004 olleet myös Euroopan unionin jäseniä. Kuten Matti Pesu on kirjoittanut hiljattaisen lentoharjoituskutsukohun kontekstissa ”Suomen kannalta olennainen asia on koko Baltian tapauksessa EU-solidaarisuus, jota se itse on valtiojohdon suulla peräänkuuluttanut.” Tämän dynamiikan analyysi jää melko vähäiseksi jopa Ulkopoliittisen instituutin muuten ansiokkaassa Suomen ja Viron turvallisuuspolitiikkaa vertailleessa raportissa. Esko Ahon viime kesäinen lausunto siitä että ”Ukraina ei ole Puola, ei Baltian maa ja vielä vähemmän Suomi” kuvastaa suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa vallitsevaa käsitystä Suomesta positiivisena turvallisuuspoliittisena poikkeuksena – oman Sonderweginsä kulkijana, joka on onnistunut säilyttämään hyvät kahdenväliset suhteet Venäjään.

Tässä kirjoituksessa nähdään Suomi itäeurooppalaisena valtiona, joka on Venäjän rajanaapuri. Vertaamalla Suomen turvallisuuspoliittisia institutionaalisia ratkaisuja Norjan, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan malleihin voimme hahmottaa paremmin Suomen ulkopoliittisen mallin heikkouksia ja vahvuuksia. Tanska ja Ruotsi jäävät pois, koska niillä ei ole ollut rajaa Venäjän tai sen liittolaisten kanssa sitten itäblokin ja Neuvostoliiton hajoamisen. Ukraina ja Moldova (joka ei ole virallisesti Venäjän rajanaapuri, mutta jonka alueella sijaitsevassa separatistisessa Transdniestriassa on venäläisiä joukkoja), ovat molemmat sekä EU:n että Naton ulkopuolella. Molempiin valtioihin on kohdistunut Venäjän poliittista ja sotilaallista painostusta –ja Ukrainan tapauksessa laajamittaista sotilaallisen voiman käyttöä. Aljaksandr Lukashenkon diktatuuri Valko-Venäjä on sekä Venäjän johtaman Euraasian talousunionin että Kollektiivisen turvallisuusjärjestön jäsen. Puola, Liettua, Latvia ja Viro ovat sekä EU:n että Naton jäseniä. Suomi on ainoastaan EU:n jäsen, ja pohjoinen naapurimme Norja pelkästään Naton.

Mitä tästä hieman itsestäänselvältä vaikuttavasta listasta voidaan päätellä? Kuten esimerkiksi The Ulkopolitist ja Kari Huhta ovat todenneet Norja on Pohjoismaa, joka on valinnut perin erilaisen turvallisuuspoliittisen mallin. Hyvän kahdenvälisen Venäjä-suhteen korostamisen lisäksi Norja ylläpitää asevelvollisuutta sekä aluepuolustusta ja on Naton jäsen. Siitä huolimatta, että Suomella ja Norjalla on perin samanlainen kulttuuri, institutionaalisesti maiden mallit ovat täysin erilaiset. Suomen kaikista läheisin turvallisuuspoliittinen viiteryhmä, ehkä hieman yllättäen, löytyy muista EU:n itä-eurooppalaisista jäsenvaltioista. Puolasta, Liettuasta, Latviasta sekä Virosta. Suomen kannalta relevanttia ja ehkä huolestuttavaa on, että nämä valtiot ovat Ukrainan kriisin seurauksena nähneet tärkeimpänä turvallisuuspoliittisena institutionaalisena viitekehyksenään EU:n sijaan Naton ja kahdenvälisen suhteensa Yhdysvaltoihin. Baltian maiden tehostettu ilmavalvonta on Naton vastuulla ja Yhdysvallat on lähettänyt pieniä määriä joukkoja kaikkiin edellämainittuihin valtioihin. Viron positiivinen suhtautuminen amerikkalaisten joukkojen sijoittamiseen ja presidentti Barack Obaman vierailuun, jossa tämä vakuutti Yhdysvaltojen sitoutumista Viron turvallisuuteen ja Naton institutionaalisen viitekehyksen –ennen kaikkea, niin kutsutun viidennen artiklan turvatakuiden– merkitystä, kuvastaa paitsi Viron lämpimiä suhteita Yhdysvaltoihin, niin myös maan skeptistä suhtautumista EU:n turvallisuuspoliittiseen ulottuvuuteen. Toisin sanoen virolaiset eivät halua toimia ennakkotapauksena tai koekaniinina Lissabonin sopimuksen poliittisen solidaarisuus -lausekkeen tarkan sisällön testaamisessa.

Baltian maiden turvallisuudella on väliä Suomen kannalta paitsi altruistisista ja strategisista kuin myös institutionaalisista syistä. Baltia toimii koelaboratoriona paitsi Naton niin myös Euroopan unionin turvallisuuspoliittiselle ulottuvuudelle. Baltian maiden turvallisuuden ulkoistaminen Natolle ja Yhdysvalloille on kaksiteräinen miekka Suomen näkökulmasta. Toisaalta Suomi kykenee jossain määrin pysyttelemään sivussa Venäjän ja muiden itä-eurooppalaisten EU-maiden Ukrainan kriisin seurauksena tulehtuneista suhteista. Suomen osallistuminen tiiviimmin Baltian maiden ilmavalvontaan –edes epäsuorasti harjoitusten muodossa– ärsyttäisi todennäköisesti Venäjää. Nykytilanne, jossa Suomi ja EU pysyttelevät ainakin jossain määrin sivuraiteilla Baltian turvallisuuden suhteen, tarkoittaa sitä, että EU:n turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden tarkka sisältö pysyy jatkossakin epämääräisenä. Ainoana EU:n jäsenvaltiona, joka on sekä Venäjän rajanaapuri että nojaa ensisijaisesti unioniin turvallisuuspoliittisena viitekehyksenä, Suomella vaikuttaisi olevan vahva intressi tämän unionin ulottuvuuden kehittämisessä. Kaikkien muiden EU:n jäsenvaltioiden kannalta taas vaikuttaisi järkevältä hoitaa Baltian ja Puolan turvallisuuskysymystä Naton viitekehyksen alla, jolloin Yhdysvalloille voidaan ulkoistaa suuri osa Euroopan turvallisuuden vastuusta ja kustannuksista. Tämä dynamiikka tunnetaan kansainvälisen politiikan tutkimuksessa nimellä ’buck-passing’.

Nykytilanne, jossa Suomea ja Euroopan unionia voidaan jossain määrin pitää ’vapaamatkustajina’ Baltian turvallisuuden suhteen, voi toki olla toimiva ratkaisu Suomen kannalta, mikäli seuraavat ehdot pitävät paikkaansa: Ensimmäiseksi, Suomeen ei kohdistu erillistä potentiaalisen poliittisen tai jopa sotilaallisen painostuksen uhkaa. Ainoa tilanne, jossa Suomi voisi joutua poliittisen tai sotilaallisen painostuksen kohteeksi, olisi seurausta siitä, että lännen ja Venäjän välit menisivät täysin poikki, esimerkiksi Baltiassa tapahtuneen kriisin seurauksena. Toiseksi, Naton ja Yhdysvaltojen deterrenssi on täysin riittävä ennaltaehkäisemään Venäjän ja lännen välisen kriisin syttymisen Baltiassa. Jos kumpikaan näistä ehdoista ei toteudu, niin Suomi joutuisi epätodennäköisen tosipaikan tullen katsomaan turvallisuuspoliittiset korttinsa ja selvittämään, mitä EU:n turvallisuuspoliittinen viitekehys käytännössä merkitsee.

Tätä institutionaalista epävarmuutta voitaisiin vähentää nykyisen Euroopan unionin jäsenyyteen nojaavan turvallisuuspolitiikan kontekstissa, jos Suomi ajaisi vahvempaa roolia EU-viitekehykselle Itämeren alueen ja erityisesti Baltian turvallisuudessa. Ongelmallista tässä skenaariossa on se, että potentiaalisesti Suomi on yksin, jos kaikkien muiden EU-maiden kannalta on järkevää ’ulkoistaa’ vastuuta Baltian turvallisuudesta Yhdysvalloille. Toinen pidemmän aikavälin ratkaisu olisi pohtia uudestaan Suomen turvallisuuspolitiikan institutionaalista viitekehystä. Tämän tueksi tarvittaneen lisää vertailevaa tutkimusta siitä, miksi Suomen omalaatuinen malli ei vaikuta houkuttelevalta muiden itäeurooppalaisten valtioiden näkökulmasta. Haasteellisesti lyhyen ja pidemmän aikavälin toimintamallit ovat sidoksissa toisiinsa. Jos Suomi yrittäisi tuloksetta hakea vahvempaa roolia EU-viitekehykselle Itämeren alueen turvallisuudessa, niin EU:n turvallisuuspolitiikan suhteellinen konkretian puute saattaa tulla entistä selvemmäksi kaikille osapuolille. Tässä tilanteessa tarvittaisiin kykyä arvioida uudelleen turvallisuuspolitiikan perusteita. Jos tämä ei olisi mahdollista sisäpoliittisten syiden takia, Suomen ulkopoliittinen liikkumatila ja asema saattaisivat paradoksaalisesti heikentyä. Kestävän turvallisuuspolitiikan rakentaminen vaatii päätöksentekijöiltä kykyä katsoa seuraavia vaaleja pitemmälle.