Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

St. Vincentin lahti lounaisessa Uudessa Kaledoniassa. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0)

Uusi-Kaledonia äänestää toistamiseen siitä, pitäisikö sen pysyä edelleen Ranskan hallinnon alaisuudessa vai itsenäistyä. Tyynenmeren saarivaltion tulevaisuutta seuraavat tarkasti myös ympäröivien pikkusaarten kansat ja joukko isompia valtioita, joiden omat edut alueella ovat uhattuina, mikäli itsenäistymisaalto etenee.

Siirtomaa-aika on kuluneena vuonna ollut esillä suomalaisessa mediassa. Maailmalla on kaadettu patsaita, joiden mallit ovat osallistuneet orjakauppaan. Komissaari Urpilainen on vaatinut Euroopan siirtomaahistorian käsittelemistä, ja Suomen omaakin kolonialistista perintöä on pohdittu. Yhdysvalloissa – entinen siirtomaa sekin – kansalaiset ovat olleet kaduilla vaatimassa oikeuksiaan ja vastustamassa poliisin mielivaltaista tapaa kohdella maan mustaa väestöä. Siirtomaahistoriasta käytävä avoin julkinen keskustelu on tervetullutta, varsinkin, kun kolonialismi ei kuulu ainoastaan koulukirjoihin, vaan on yhä voimissaan ympäri maailmaa eri muodoissa.

Uudessa-Kaledoniassa kansa äänestää lokakuun 4. päivänä toistamiseen siitä, tulisiko tämän eteläisen Tyynenmeren saarivaltion kuulua edelleen Ranskan hallintaan. Uusi-Kaledonia, joka sai nimensä brittiläiseltä James Cookilta tämän löydettyä saaret toisella Tyynenmeren matkallaan vuonna 1774 ja nimettyään ne Uudeksi-Kaledoniaksi, koska niiden luonto hänen mukaansa muistutti Skotlantia, on 280 000 asukkaan itsehallinnollinen alue ja Ranskalle kuuluvista ”merentakaisista alueista” itsenäisin. Uuden-Kaledonian sui generis -asema takaa sille laajan autonomian. Asema kirjattiin vuonna 1998 solmittuun Nouméan sopimukseen, joka lupaa saariryhmälle myös oikeuden päättää itsenäisyydestään kansanäänestyksellä.

Ensimmäisessä vuonna 2018 järjestetyssä kansanäänestyksessä 56,7 prosentin enemmistö äänesti nykytilan ja Ranskan hallinnon alla säilymisen puolesta. Vastaavasti 43,3 prosenttia äänestäneistä olisi toivonut Uuden-Kaledonian itsenäistymistä. Vaikka selvä enemmistö halusi pysyä Ranskan alaisuudessa, oli äänestystulos yllätys, sillä ennusteet ennen kansanäänestystä esittivät jopa 70 prosentin tukea nykytilanteelle. Moni äänestämään oikeutettu ei kuitenkaan käyttänyt ensimmäisellä kierroksella äänioikeuttaan, ja maassa on ollut käynnissä tiivis julkisuuskampanja toisen äänestyksen lähestyessä.

Tyynenmeren saarivaltiot ovat itsenäistyneet jälkikolonialismin myöhäisessä aallossa vasta 1970- ja 1980-luvuilla. Fidži viettää lokakuussa Iso-Britanniasta irtautumisensa 50-vuotisjuhlaa, ja Vanuatu, jonka jakoivat aikoinaan Iso-Britannia ja Ranska, juhli kesällä 40 vuotta itsenäisenä valtiona. Lyhyestä itsenäisyyden ajasta johtuen Tyynenmeren saarivaltiot ovat pasifika-yhteisöjen itsemääräämisoikeuden äänekkäitä kannattajia.

Maailman suurimman valtameren saaret ovat aina olleet suurvaltapolitiikan ristipaineessa.

Samanaikaisesti maailman suurimman valtameren saaret ovat aina olleet suurvaltapolitiikan ristipaineessa ja kansallisten intressien kohteena sekä yhä edelleen myös taloudellisesti muista valtioista riippuvaisia. Viime vuosina vaikutusvaltaansa alueella ovat lisänneet niin saarivaltioiden läheiset kumppanit Australia ja Uusi-Seelanti kuin myös Euroopan unioni sekä entiset ja nykyiset siirtomaaisännät Iso-Britannia ja Ranska. Tavoitteena on vastata erityisesti Yhdysvaltain ja Kiinan väliseen valtakamppailuun Tyynenmeren hallinnasta. Uuskolonialististen vaikuttamisyritysten ja suurten tulevaisuuden uhkien kuten ilmastokriisin vuoksi on ymmärrettävää, että saarivaltiot turvautuvat kansainvälisen järjestelmän peruskiveen: valtiollisen suvereniteetin turvaamiseen.

Nikkelin louhinta houkutteli eurooppalaisia jäämään Uuteen-Kaledoniaan

Uusi-Kaledonia siirtyi Ranskan hallintaan vuonna 1853. Vuosina 1864–1897 maa toimi rangaistussiirtolana. Vapauduttuaan eurooppalaisille vangeille tarjottiin maata viljeltäväksi ja suuri osa vangeista jäi asumaan saarille. Maasta löydettiin merkittävät nikkelivarannot vuonna 1863 (nykyään Uudella-Kaledonialla on noin 10 % maailman nikkelivarannoista) ja tämän seurauksena Euroopasta tuotiin työvoimaa kaivostoiminnan pyörittämiseen. Toisen maailmansodan jälkeen Uudesta-Kaledoniasta tuli Ranskan merentakainen alue uuden perustuslain poistaessa virallisesti siirtomaan statuksen. Uuden-Kaledonian asukkaille taattiin yhtenäinen Ranskan kansalaisuus vuonna 1953.

Kansalaisuuslaki oli merkittävä askel, sillä se takasi kansalaisuuden paitsi eurooppalaisten jälkeläisille myös saarivaltion etnisille ryhmille. Suurin näistä ovat alkuperäisryhmä kanakit, jotka muodostavat vajaan 40 prosenttia Uuden-Kaledonian väestöstä. Vuodesta 1887 toiseen maailmansotaan saakka alkuperäisväestöjä hallittiin erillislailla, jonka mukaan kanakit olivat valtion suojelun alaisuudessa ja asuivat eristettyinä reservaateissa. Järjestelmää vastaan protestoitiin usein väkivalloin. Kansalaisuuden tunnustaminen oli ensimmäinen askel tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Tästä huolimatta kanakkeja kohdeltiin usein toisen luokan kansalaisina, ja heidän sosio-ekonominen asemansa on yhä huomattavasti eurooppalaistaustaisia heikompi.

Nikkelin louhinnan vähentyessä 1970-luvulla jännitteet eri kansanosien välillä kasvoivat.

Nikkelin louhinnan vähentyessä 1970-luvulla jännitteet eri kansanosien välillä kasvoivat. Nikkelibuumin hyödyt eivät jakautuneet tasa-arvoisesti, ja erityisesti nuoret kanakit nousivat vastarintaan. Syyskuussa 1975 järjestetty Melanesia 2000 -festivaali toimi käännekohtana, kun itsenäisyysliikkeen johtaja Jean-Marie Tjibaou mobilisoi maan eri alkuperäisryhmät. Seurasi lähes kymmenen vuoden ajanjakso (”Events”, 1981–1988), jolloin Uusi-Kaledonia oli sisällissodan partaalla ja väkivaltaiset yhteenotot seurasivat toistaan. Keväällä 1988 ryhmä itsenäisyyttä ajavien kanakkien sosialistisen ryhmittymän (Front de Libération Nationale Kanak et Socialiste, FLNKS) jäseniä tappoi neljä santarmia ja otti 27 panttivankia luolaan Ouvean saarella. Ryhmä vaati maan välitöntä itsenäisyyttä. Ranskan hallinto kieltäytyi neuvottelemasta terroristeiksi luokittelemansa ryhmittymän kanssa. Aseistettu vastahyökkäys toukokuun 8. päivänä tappoi 19 kanakkia ja kaksi santarmia.

Ouvean tapahtumien jälkeen Ranska aloitti rauhanneuvottelut itsenäisyyttä vaativien ryhmien kanssa. Kesäkuussa 1988 allekirjoitettu Matignonin sopimus lojalistien (Ranskan hallinnon alaisuudessa pysymistä ajavien) ja itsenäisyyttä vaativien ryhmien välillä vahvisti aluehallintoa ja kanakkien valtaa Uuden-Kaledonian keskushallinnossa. Kymmenen vuotta myöhemmin solmittu Nouméan sopimus tarjosi mahdollisuuden päättää itsemäärämisoikeudesta kansanäänestyksellä. Sopimus takaa oikeuden kolmeen äänestykseen, joista ensimmäinen järjestettiin siis vuonna 2018, kaksikymmentä vuotta Nouméan sopimuksen neuvottelemisen jälkeen.

Jos itsenäisyyttä ajavat ryhmät voittavat tämän vuoden kansanäänestyksen, siirtyy Uusi-Kaledonia Ranskan ja YK:n tukemana prosessiin kohti itsenäistä valtiota. Jos Ranskan hallinnon alaisuudessa pysymistä puoltavat äänet voittavat, on Nouméan sopimuksen mukaisesti järjestettävä vielä kolmas kansanäänestys aikaisintaan puolentoista vuoden kuluttua. Mikäli itsenäisyysprosessi alkaa, jää Ranskalle siirtymäajaksi vastuu turvallisuuden, oikeusjärjestelmän, yhteiskuntarauhan ja valuutan turvaamisesta.

Nappaako Tyynellemerelle kurottava Kiina saarivaltiot eurooppalaisten luovuttua?

Uuden-Kaledonian itsenäisyysprosessia seurataan tarkasti sen naapurivaltioissa. Erityisesti niin kutsutut melanesialaiset valtiot ovat olleet itsenäistymispyrkimysten tukijoita. Melanesian Spearhead Group, jonka jäseniä ovat paitsi itsenäiset valtiot Fidži, Papua-Uusi-Guinea, Salomonsaaret ja Vanuatu, myös Uuden-Kaledonian itsenäisyyttä ajava FLNKS, perustettiin juuri Uuden-Kaledonian itsenäisyyden turvaamiseksi. Tyynenmeren saarivaltiot ovat vaihtelevalla menestyksellä pitäneet kansainvälisillä foorumeilla esillä myös toista alueen keskeistä jälkikolonialistista kipukohtaa: Länsi-Papuan itsenäisyyspyrkimyksiä Indonesiasta ja näistä pyrkimyksistä seuranneita väkivaltaisia ihmisoikeusrikkomuksia. Tyynenmeren saarivaltioiden poliittisen ja taloudellisen yhteistyön organisaatio The Pacific Islands Forum oli jo vuonna 1986 onnistuneesti esittämässä Uuden-Kaledonian lisäämistä uudelleen YK:n dekolonisaatiolistalle Ranskan vastustuksesta huolimatta. Järjestö myös hyväksyi sekä Uuden-Kaledonian että toisen Ranskan merentakaisen alueen, Ranskan Polynesian, jäsenikseen vuonna 2016.

Uuden-Kaledonian mahdollinen itsenäistyminen Ranskasta olisi poliittinen voitto Tyynenmeren saarivaltioille, joiden agendalla on pienuuden ideologian haastaminen korostamalla Tyynenmeren keskeistä geopoliittista sijaintia ja sen luonnonrikkauksien hallintaa. Pyrkimykset vaikuttaa Tyynenmeren saarivaltioihin ovat kärjistyneet viimeisten vuosien aikana erityisesti Kiinan osoittaessa kiinnostustaan Tyynenmeren aluevesiin ja mineraalivaroihin. Kiina on myös käyttänyt saarivaltioita kamppailussaan tunnustamisesta Taiwania vastaan. Tyynenmeren saarivaltiot ovat olleet merkittäviä Taiwanin tukijoita, mutta viimeisen vuoden aikana sekä Salomonsaaret että Kiribati ovat ”vaihtaneet” diplomaattisuhteensa Taiwanilta Kiinalle, ja The Pacific Islands Forum korostaa valtioiden suvereenia oikeutta valita liittolaisensa. Samoan, Tongan ja Vanuatun valtionvelasta valtaosa on Kiinalle, ja Vyö ja tie -hanke on levittäytynyt laajalti Tyynenmeren alueella.

Vyö ja tie -hanke on levittäytynyt laajalti Tyynenmeren alueella.

Kiinan läsnäolo on puolestaan lisännyt erityisesti Australian geopoliittista kiinnostusta alueen saarivaltioihin. Maa on naapureidensa suurin kehitysyhteistyökumppani ja haluaa säilyttää asemansa. Australian katsotaan kuitenkin usein puuttuvan liiaksi saarivaltioiden sisäpolitiikaan ja väheksyvän näiden keskeisintä huolenaihetta: ilmastonmuutoksen hallintaa. Kiina on usein myös alueen poliittiselle eliitille helpompi yhteistyökumppani. Tästä osoituksena on muun muassa Fidžin kääntyminen Kiinan puoleen, kun se vuoden 2006 sotilasvallankaappauksen jälkeen väliaikaisesti erotettiin ihmisoikeusloukkauksiin vedoten The Pacific Islands Forumista Australian ja Uuden-Seelannin vaatimuksesta vuonna 2009.

Uuden-Kaledonian mahdollisen itsenäisyyden merkitystä Ranskalle ja Euroopalle ei sitäkään tule väheksyä. Uusi-Kaledonia on Ranskan merentakaisten alueiden ”jalokivi”, tärkeä sotilaallinen keskus sekä yhä merkittävä luonnonvarojen tuottaja. Maan itsenäistyminen saattaa herättää samanlaisia toiveita Ranskan Polynesiassa sekä Ranskan muissa merentakaisissa alueissa. Samanlaista liikehdintää on nähtävissä myös löyhemmin vanhoihin siirtomaaisäntiin liitoksissa olevissa saarivaltioissa ympäri maailman. Barbados esimerkiksi juuri julisti aikeensa siirtyä Iso-Britannian kruunun virallisesta hallinnasta itsenäiseksi tasavallaksi.

Erityisesti Ranskan ydinasehistoria on herättänyt Tyynenmeren alueen valtioissa kritiikkiä, kuten myös Ranskan presidentti Emmanuel Macronin puheet ”Indo-Tyynenmeren” akselista, joka ulottuu Pariisista aina Canberraan saakka. Indo-Tyynenmeren strategia näyttäytyy Tyynenmeren saarivaltioille yhtenä monesta suunnitelmasta (esim. Australian Tyynenmeren ”step up”, Uuden-Seelannin ”Reset” ja Yhdysvaltojen Indo-Tyynenmeren strategia), joiden avulla eri valtiot pyrkivät vastaamaan Kiinan nousuun, ja joissa saarivaltioita käytetään ainoastaan valtapolitiikan välineenä.

Oman lisänsä tuo käynnissä oleva koronaviruspandemia. Tiukkojen rajoitustoimien ulottaminen Manner-Ranskasta Uuteen-Kaledoniaan näyttäytyy ylimitoitettuina ottaen huomioon, että saarivaltiossa on tähän päivään mennessä todettu ainoastaan 26 tartuntaa. Rajoitustoimet myös siirsivät toisen kansanäänestyksen syyskuulta lokakuulle. Tämän katsottiin itsenäisyyttä ajavien ryhmien taholta olevan Nouméan sopimuksen ja alueen laajan itsehallinnon vastaista ja osoitus Ranskan jatkuvasta kolonialistisesta asenteesta saariryhmää kohtaan.

Eriarvoisuus tuottaa vastakkainasettelua kansanäänestyksen tuloksesta riippumatta

Saarivaltioiden näkökulmasta Uuden-Kaledonian itsenäistyminen tarjoaisi pienen ripauksen lisää riippumattomuutta kansainvälisestä valtapolitiikasta. Saarivaltioiden kansalaiset saavat usein tuntea olevansa sivustakatsojan asemassa, jopa silloin, kun heidän omasta tulevaisuudestaan päätetään. Uuden-Kaledonian kannalta on tärkeää muistaa, että ensimmäisessä kansanäänestyksessä äänet seurasivat varsin tarkasti etnistä jakolinjaa lähes kaikkien kanakkiäänien mennessä itsenäisyyden tukemiseen ja vastaavan osuuden eurooppalaisista äänistä status quon säilyttämiseen.

Uuden-Kaledonian itsenäistyminen tarjoaisi pienen ripauksen lisää riippumattomuutta kansainvälisestä valtapolitiikasta.

Kansanäänestyksen tuloksesta riippumatta joudutaan Uudessa-Kaledoniassa käsittelemään polarisaation seurauksia maan tulevaisuudelle. Monen muun jälkikolonialistisen valtion tavoin vastakkainasettelu on seurausta eriarvoisuudesta, jonka siirtomaajärjestelmä on luonut, ja jota se edelleen ylläpitää. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että itsenäisyys olisi ainoa oikea vaihtoehto juuri tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa, ja moni nuori uusi-kaledonialainen näkee henkilökohtaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia Ranskan kansalaisuuden säilyttämisessä. Se avaa ovia eurooppalaiseen koulutukseen ja työmarkkinoille sekä antaa taloudellista ja sosiaalista turvaa. Monesta muusta alueen saarivaltiosta poiketen muun muassa naisten ja tyttöjen asema yhteiskunnassa on Uudessa-Kaledoniassa varsin hyvä. Ei pidä myöskään unohtaa sotilaallista turvallisuutta, jonka Ranskan läsnäolo tarjoaa.

Samanaikaisesti jo vuosikymmeniä sitten tarjottu mahdollisuus täydestä itsenäisyydestä on erityisesti väkivaltaisen ajan läpikäyneille uusi-kaledonialaisille alkuperäisryhmille tärkeä päätös siirtomaavallalle, jonka emotionaalista vaikutusta ei saa väheksyä. Juuri itsenäistyneen saarivaltion taival ei tulisi olemaan helppo ilmastonmuutoksen uhkien edessä, mutta tongalaista kirjailijaa ja akateemikkoa Epeli Hau’ofaa lainaten, Oseania on heidän merensä, ja näin ollen saarivaltioiden kansalaisille on taattava oikeus myös itse päättää tulevaisuudestaan.

Päättävät Uuden-Kaledonian kansalaiset kansanäänestyksessä itsenäisyyden puolesta tai sitä vastaan, maa on muiden Tyynenmeren saarivaltioiden tapaan monen valtapoliittisesti suuremman toimijan kiinnostuksen kohteena myös tulevaisuudessa.

Jaa