Euroopassa epätasa-arvo jakautuu yhä enemmän kouluttautuneiden ja kouluttamattomien luokkien välillä. Kehitys on johtanut ennen kaikkea syrjäseutujen protestiksi populistipuolueille annettujen äänien muodossa.

Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen ollut kiinnostunut syrjäseuduista. Seuraan työssäni toimittajana eurooppalaista politiikkaa ja ilmiöitä, ja yhä uudelleen minusta on tuntunut siltä, että moni aikamme kehitys selittyy maaseudun ja kaupunkien yhä kasvavilla eroilla.

Asun Berliinissä eli suurkaupungissa, ja olen oikeastaan aina asunut ja elänyt isoissa kaupungeissa tai niiden laitamilla. Maailmankuvani on pitkälti määrittynyt kaupunkilaiskokemukseni kautta. Minua ovat koko ikäni ympäröineet monikulttuuriset perheet, mahdollisuudet matkustaa ulkomaille ja tietoisuus maapallon elinvoimaisuutta uhkaavasta ilmastonmuutoksesta.

Oma ystäväpiirini on täynnä kaltaisiani urbaaneja ja korkeasti koulutettuja, kansainvälisiä ystävyys- ja ihmissuhteita ylläpitäviä kosmopoliitteja.

Lähipiirissäni onkin ihmetelty vaalit toisensa jälkeen, kuka Euroopassa oikein äänestää populisteja: Marine Le Penin Kansallista liittoumaa Ranskassa, Matteo Salvinin Pohjoisen liittoa Italiassa tai perussuomalaisia Suomessa. Vähiten ymmärrystä on tuntunut olevan saksalaisten tuttujen joukossa äärioikeistolaista Vaihtoehto Saksalle -puoluetta eli AfD:ta äänestäviä ihmisiä kohtaan. Progressiivisille saksalaisille syy tähän on historiallinen, sillä monen AfD-poliitikon puheet muistuttavat heitä hirvittäviä seurauksia kylväneestä kansallissosialismista.

Minä en tunne KETÄÄN, joka äänestäisi AfD:ta. Mistä heidän kannatuksensa oikein tulee? ystävä kysyi Facebook-seinällään Saksan 2017 parlamenttivaalien tulosiltana.

En minäkään, ajattelin tuolloin. Vaihtoehto Saksalle eli AfD oli sinä päivänä noussut maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi 12,6 prosentin äänisaaliilla, ohi vihreiden ja liberaalipuolue FDP:n. Puolue nousi ensimmäistä kertaa Saksan liittopäivävaaleille. Vaalit voittaneet kristillisdemokraatit ja sosiaalidemokraatit muodostivat Angela Merkelin neljännen hallituksen.

Selkeästi joku heitä äänesti, mutta ei kukaan, jonka olisin tuntenut henkilökohtaisesti. 

AfD:n kannatus liikkuu kevään 2021 kannatusmittausten mukaan noin 10 prosentissa. Puolue on kuitenkin noussut viiden viime vuoden aikana yhteensä viidessä Saksan osavaltiossa toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Etenkin Itä-Saksassa sen kannatus on edelleen ennätysluokkaa.

AfD:n nousu on jäänyt vähemmälle huomiolle Saksan syksyn tulevien vaalien alla, kun kaupunkimedioiden huomio on keskittynyt maan tulevan liittokanslerin valintaan.

Kyselytutkimukset paljastavat osaltaan, kuka missäkin päin kannattaa populisteja. Britannian EU-eron puolesta äänestettiin ennen kaikkea kaupunkien ja suurten asutuskeskusten ulkopuolella. Itä-Saksassa AfD:ta äänestetään ennen kaikkea syrjäseuduilla, joiden asutus on tulevaisuudessa kaikkea muuta kuin taattu.

Jotkut puhuvatkin populistien voittokulun yhteydessä ennen kaikkea syrjäseutujen protestista. Trendi on sama kummankin puolen Atlanttia. Vaikka populistipuolueet eri maissa eroavat jossain määrin toisistaan, lepää niiden kannatuksen kulmakivi tiukasti syrjäseutujen maaperässä.

Tästä todistaa muun muassa vuoden 2019 eurovaalien äänestystulos: saksalaisen Zeit Online -portaalin mukaan etenkin Ranskassa, Tšekin tasavallassa, Saksassa ja Britanniassa syrjäseutujen äänestäjät valitsivat edustajansa populistipuolueista.

Populistipuoleiden kannatuksen kulmakivi lepää tiukasti syrjäseutujen maaperässä.

Klikkaa twiitataksesi.

Maaseudulla asuu keskimäärin vähemmän kouluttautuneempaa ja vanhempaa väkeä, jolla on osaltaan selitetty populistien suosiota. 

Populistiäänestäjiä löytyy kuitenkin kaikkialta, myös kaupungeista. Heitä yhdistää tyytymättömyys valtiota ja sen johtajia kohtaan, jotka eivät heidän mielestään aja heidän etuaan. Oikeisto- ja vasemmistopopulistit eroavat kuitenkin merkittävästi melkein kaikessa poliittisten ohjelmiensa tasolla.

Duunariluokka ja syrjäseudut pääsevät kuitenkin keskiluokkaan ja kaupunkeihin nähden yhä harvemmin ääneen kaupunkimedioissa. Juuri nämä mediat kuitenkin määrittävät valtakunnallisella tasolla käytävää keskustelua. Syrjäseuduilla valtakunnalliseen keskusteluun on yhä vaikeampi samaistua. Maaseutulehtien määrä on samanaikaisesti pienentynyt digitaalisen murroksen myötä, jonka takia alueellisesti tarjolla ollut edustus julkisuudessa on sekin kaventunut tai hävinnyt paikoin kokonaan. 

Syitä kaupunkimedioiden kapeakatseisuuteen on useita. Mediatalojen budjettien kutistuessa yhä harvemmilla toimituksilla on varaa lähettää toimittajiaan juttumatkoille kotikaupungin ulkopuolelle. Aika on rahaa, ja tiukassa uutiskilpailussa kumpaakin on usein niukasti.

Toisaalta itse journalistit ammattikuntana ovat myös muuttuneet. Journalisti-lehden vuonna 2010 toteuttaman kyselyn mukaan keskivertotoimittaja kuuluu keskiluokkaan ja on syntynyt koulutetuille vanhemmille. Tampereen yliopistolla 2014 tehty tutkimus suomalaistoimittajista osoitti myös, että kolme neljäsosaa oli suorittanut vähintään ammattikorkeatutkinnon ja että useimmat kyselyyn osallistuneet eli 47 % oli suorittanut jonkin yliopistotutkinnon. Tutkimuksessa selvisi myös, että vanhempi toimittajapolvi koki toimittajien kouluttautuneisuuden lisääntyneen. Uudempia tietoja suomalaistoimittajien koulutus- ja luokkataustoista ei ole saatavilla.

Toimittajaurallani tuottajat ja esimiehet ovat usein toistelleet, että meidän toimittajien tulisi raportoida siitä, mikä meitä ja lähipiiriämme kiinnostaa. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että toimittajat kirjoittavat ennen kaikkea keskiluokan näkökulmasta ja keskiluokkaa varten – eivätkkä suorittavan eli teollisen työn tekijöiden todellisuudesta.

Koulutustaso on noussut median edustajien lisäksi eurooppalaisten poliitikkojen keskuudessa.

Filosofian professori Michael J. Sandel puhuu “meriitin tyranniasta”, tarkoittaen tällä tapaa, jolla koulutuksesta on tullut ihmisten arvon mitta monissa länsimaissa viime vuosikymmenien aikana. Teoksessaan Tyranny of Merit (2020) Sandel kirjoittaa, että progressiivinen valtavirtapolitiikka on pettänyt työnväenluokat. Edistykselliset ovat luvanneet koulutuksen auttavan ihmisiä pärjäämään jatkuvasti globalisoituvassa maailmantaloudessa. Siis: kouluttautumalla ja tekemällä ahkerasti töitä jokainen voi menestyä taustastaan riippumatta.

Kuten Sandel osoittaa, lupaus on harhaanjohtava ja aiheuttaa valtavia alemmuudentunteita niiden keskuudessa, joilla ei ole pääsyä jo valmiiksi epätasa-arvoiseen koulutusjärjestelmään yksityisine kouluineen ja eliittiyliopistoineen. Omasta huonommuudestaan vakuuttuneet duunarit ja syrjäseutujen asukkaat kääntyvät kuuntelemaan populistipoliitikkoja, jotka väittävät ymmärtävänsä heidän turhautumistaan, filosofi kuvailee.

Kirjoittajan terävin kritiikki kohdistuu politiikan epäedustuksellisuuteen niin Yhdysvalloissa kuin eri puolilla Eurooppaa. Britanniassa, Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Belgiassa hallitusten jäsenet ovat lähes yksinomaan korkeasti koulutettuja. Näissä maissa arviolta 70 prosentilla aikuisväestöstä ei ole korkeakoulututkintoa. 

Omasta huonommuudestaan vakuuttuneet duunarit ja syrjäseutujen asukkaat kääntyvät kuuntelemaan populistipoliitikkoja.

Klikkaa twiitataksesi.

Britanniassa 29 %:lla kansanedustajista on korkeakoulututkinto verrattuna 7 prosenttiin äänestäjistä. Joka viides kansanedustaja on valmistunut Oxfordin tai Cambridgen huippuyliopistoista. Konservatiivisen Tory-puolueen kansanedustajista 41 % on valmistunut Etonin kaltaisista yksityiskouluista. Työväenpuolue Labour on menettänyt ääniä nimenomaan siksi, että monet sen äänestäjät kokevat sen edustajien etääntyneen liikaa teollisen työn tekijöiden todellisuudesta.

Sutton Trust -hyväntekeväisyysjärjestön vuonna 2019 teettämän tutkimuksen mukaan koulutus onkin merkittävin yhteiskunnallista epätasa-arvoa ajava tekijä tämän päivän Britanniassa. Tutkimus osoitti myös, että vähemmän kouluttautuneista lähtökohdista aniharva kiipeää yhteiskunnallisten päättäjien joukkoon.

Tilanne oli toinen vielä yleisen äänioikeuden alkuaikoina 1920-1950-luvuilla, kun jopa puolella länsieurooppalaisten poliittisten puolueiden edustajista ei ollut korkeakoulututkintoa. 1960-luvulta alkaen tutkintojen suorittaneiden osuus alkoi nousta ja 2000-luvulle tultaessa ei-korkeasti koulutetut puuttuivat jo eri maiden parlamenteista miltei kokonaan (Sandel 2020).

Koulutus itsessään ei estä ketään löytämästä yhteyksiä syrjäseuduille ja tekemästä politiikkaa, joka hyödyttää muitakin kuin kaupunkilaisia. Poliittisessa kielenkäytössä on kuitenkin enemmän luotu kuin kurottu umpeen kuilua syrjäseutujen ja kaupunkien välillä.

Esimerkiksi AfD suuntaa protestinsa ennen kaikkea kaupunkien eliittejä vastaan. Se on taitavasti punonut kampanjoihinsa ajatuksen “toisen luokan kansalaisista”, joiksi syrjäseutujen asukkaat itsensä muihin nähden tuntevat.

Poliittisessa kielenkäytössä on kuitenkin enemmän luotu kuin kurottu umpeen kuilua syrjäseutujen ja kaupunkien välillä.

Klikkaa twiitataksesi.

Ei niin, etteivät AfD:n huippupoliitikotkin kuuluisi koulutettuun eliittiin. Äärioikeistolaisen Flügel-ryhmittymän johtohahmolla Björn Höckellä on kaksi maisterintutkintoa, joista toinen oikeustieteistä. Toinen AfD:n liittovaltiotason puheenjohtajista, Alexander Gauland, on hänkin juristi ja entinen alueellisen lehden päätoimittaja. 

Puolue on kuitenkin häivyttänyt ääniharavoidensa koulutustaustan taka-alalle ja keskittänyt voimansa läsnäolon näyttämiseen. Tapaan noin 30 000 asukkaan Hoyerswerdassa – vuosittain kutistuvassa syrjäseutukaupungissa keskellä Itä-Saksaa – AfD:n paikallispoliitikon Toni Schneiderin. 

“Muiden puolueiden edustajat, ne jalkautuvat Hoyerswerdan kaduille aina pari viikkoa ennen seuraavia vaaleja. Mutta me olemme joka viikko paikallisen kaupan parkkipaikalla pitämässä telttaa ja keskustelemassa ihmisten kanssa”, hän kuvailee.

Schneider esitteli puoluetoimiston takahuoneen antia: julisteita keskustelutilaisuuksista liittyen bensaveron korotukseen (jota AfD vastustaa) sekä syrjäseutujen tulevaisuudesta (jolle AfD vaatii paikallisten ääntä kuuluviin sekä hiilivoiman tuotannon jatkamista seudulla vuoden 2038 jälkeen). Lentolehtisiä puolueen aktiivit postittavat viikoittain kaikille kaupungin asukkaille, nuori kaupunginvaltuutettu jatkaa.

Sitten marraskuun 2019 olen käynyt useilla aineistonkeruumatkoilla Itä-Saksassa sekä viettänyt aikaa Itä-Puolassa. Itä-Saksassa minua kiinnostaa Lausitzin ruskohiilialueen ja sen asukkaiden kohtalo. Itä-Puolassa taas tutustuin Laki ja oikeus -puolueen äänestäjiin, jotka viljelevät maata ja myyvät polttohiiltä EU:n ulkorajan tuntumassa Podkarpackien maakunnassa.

Heihin lukeutuu 30-vuotias Karolina Niemczyk, maatalon emäntä Przybówkan kylässä, joka haaveilee tilansa laajentamisesta. Niemczykin perheen tulot tuplaantuivat Laki ja oikeuden aloitettua 500 plus -nimellä kulkevan lapsilisän, jonka takia hän on alkanut suunnitella kotitekoisen leivän myymistä tilan perinteisen viljelyn ja karjankasvatuksen rinnalla. Perheen lisääntyneet tulot mahdollistavat lisäuunien rakentamisen vanhojen paistouunien viereen maatilan kellariin sekä matkustamisen lähiseutujen markkinoille leivänmyyntiin.

Olen pitänyt säännöllisesti yhteyttä itäsaksalaiseen hiilikaivosmieheen Georg Ortmanniin. 63-vuotias on onnellinen turvatusta eläkkeestään, joka on puolet pienempi kuin keskimääräinen eläke 160 kilometrin päässä sijaitsevassa Berliinissä. Hiilivoimalat ja -kaivokset ovat Lausitzin seudun ainoita varmoja työnantajia, ja niiden kohtalo on sidottu Saksan päättämään hiili-exitiin vuonna 2038.

Olen oppinut, että AfD tai Laki ja oikeus ovat äänestäjilleen enemmän kuin pelkkää protestia. Ne näkyvät syrjäseutujen paikkakunnilla ja ovat onnistuneet kutomaan ihmisten huolet poliittisiin ohjelmiinsa.

Miltä Euroopan syrjäseutujen kehitys ja tulevaisuus näyttävät? Miten niillä eletään ja ajatellaan vuoden 2021 Euroopassa? 

Mikä syrjäseutujen asukkaita pelottaa? Mikä antaa heille toivoa?

Vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät oman kaupunkilaiskuplani ulkopuolelta. Antikuplautuminen on ollut matka, jolla olen kohdannut ennen kaikkea omat syrjäseutuja ja sen asukkaita koskevat ennakkoluuloni. Vähä vähältä olen heittänyt ne yksi toisensa jälkeen romukoppaan.

En ole vain tutustunut vaan suorastaan ystävystynyt matkoilla tapaamieni ihmisten kanssa. On ollut ilo huomata, kuinka hiilikaivosduunarilla ja minulla voi olla hyvinkin paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Uusien ystävieni ja tuttavieni kautta koen yhä uudelleen tärkeitä oppitunteja ihmisyydestä ja siitä, mitä solidaarisuus oikein merkitsee.

Berkeleyn yliopiston sosiologi Arlie Russell Hochschild vei vastaavanlaisen antikuplautumisen toiselle ulottuvuudelle, kun hän vietti viisi vuotta Yhdysvaltojen Louisianassa teekutsuliikkeen äänestäjien parissa. Hochschild kuvailee kirjassaan Strangers in their own land (2016) kuinka hän halusi ylittää niin kutsutun empatiaseinän (engl. empathy wall) – kuilun pelkän kohtaamisen ja ymmärtämisen välillä. Hän toivoi löytävänsä vastauksia sille, miksi teekutsuliikkeeseen kuuluvat tunsivat vetovoimaa äärioikeistolaista ajattelua kohtaan.

Hochschild löytää haastateltaviensa mielikuvista sen, mitä hän kutsuu syväksi tarinaksi: ajatuksen siitä, että he ovat jääneet muista jälkeen, vaikka he ovat ahkerasti tehneet töitä oman onnensa eteen. Toki Hochschildin tutkimus keskittyy Yhdysvaltoihin, mutta samankaltaisia tarinoita kuulen omilla aineistonkeruumatkoillani eri ihmisten suusta. 

“Pohjois- ja Länsi-Euroopassa ihmisillä on ollut varaa käydä ulkomaanmatkoilla ja ajaa uusilla autoilla jo pitkään. Nyt on meidän vuoromme”, kuvailee minulle sosiologi Piotr Nowak Krakovan yliopistosta. Nowak on itsekin kotoisin Podkarpackien maaseudulta.

“Laki ja oikeus on onnistunut muotoilemaan poliittisen ohjelman, joka on kiinni puolalaisten enemmistön todellisuudessa. Siksi perinteiset puolueet ja liberaalien liittouma ovat menettäneet äänestäjiä”, Nowak sanoo.

Monille Lain ja oikeuden äänestäjille puolue on ensimmäinen, joka on todella lunastanut lupauksensa taloudellisesti heikommassa asemassa olevien tukemisesta. Suositut tukiohjelmat ja perinteisiin arvoihin pohjaava, syrjäseutujen äänestäjien joukossa suosittu maailmankuva selittävät puolueen suosiota. Moni urbaaniin luokkaan kuuluva puolalainen sekä ulkomainen liberaalimedia on tyytynyt teilaamaan populistiäänestäjät sivistymättömiksi sen sijaan, että yrittäisi ymmärtää äänestäjien huolenaiheita.

Demokratian henkeen kuuluu, että kansalaiset keskustelevat toistensa kanssa myös yli sosiaalisten luokkien ja etsivät yhteistä hyvää. Omassa kuplassa “muiden” mielipiteet on helppo tuomita. Ajattelisimmeko me kaupunkilaiset kuitenkin eri tavalla esimerkiksi autoilusta tai fossiilisesta energiantuotannosta, jos olisimme niistä riippuvaisia? 

Entä kuinka on syrjäseudun omassa kuplassa: miten tulevaisuutta voitaisiin rakentaa yhdessä, eikä kilpailussa kaupunkilaisia vastaan? Millaisia siltoja maaseudulta keskuksiin päin olisi mahdollistaa rakentaa?

Aika ajoin meidän (suur)kaupunkien asukkaiden onkin hyvä miettiä, mitä muuta syrjäseuduilla on kuin luontopolkuja ja kansallispuistoja. Monilla asuu sukulaisia tai tuttuja maaseudulla. Mökkipaikkakuntia ympäröi usein harvaan asuttu alue, jolla viljellään maata tai kasvatetaan metsää.

Niin yhteiskunnan kuin yksilöiden tasolla tarvitsemme enemmän keskustelua yli kuplarajojen. Euroopan tulevaisuus ja sen kokemat muutokset kuuluvat meille kaikille – ja kysyvät meiltä jaettua huoltajuutta asuinpaikastamme ja taustastamme riippumatta.

Anna Saraste on asunut Saksassa vuodesta 2014. Hän viimeistelee yhdessä Ylen ajankohtaistoimituksen toimittajan Petri Raivion kanssa tietokirjaa “Pitkät jäähyväiset – Reportaasi fossiili-Euroopan syrjäseuduilta”, joka ilmestyy Vastapainolla elokuussa 2021.

 

__
Kirjoittaja: Anna Saraste
Editointi: Tuukka Tuomasjukka, Tuure Niemi, Ilona Lahdelma
Kielenhuolto: Matti Marjamäki