Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola valottaa uudessa kirjassaan arvioitaan kehityskulusta 24.2.2022 alkaneeseen pelon aikakauteen. Aaltola osoittaa kirjassaan tarkkanäköisyyttä, mutta myös inhimillisyyttä tämän kaiken ymmärtämiseksi. Afganistanin ja Ukrainan kohtalot kytkeytyvät suurvaltojen väliseen kilpailuun, joka on pakottanut myös Suomen valitsemaan puolensa entistä avoimemmin.

Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Mika Aaltola on noussut viimeistään vuonna 2022 kiihtyneen Ukrainan sodan myötä ilmiöksi ja mieheksi, joka ei mukamas esittelyjä juuri kaipaa. Mika Aaltola on silti paljon muutakin kuin vain jatkuvasti tiedotusvälineissä esiintyvä puhuva pää, ja tähän kaikkeen muuhun saa kurkistuksen lukemalla lokakuussa 2022 Tammen julkaiseman Aaltolan kirjan “Mihin menet Suomi? – Pelon aika Euroopassa”. Aaltolan tuorein kirja perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä kesäkuusta 2021 heinäkuulle 2022. Niiden kautta hahmottuu jännitysnäytelmän kaltainen kuvaus pelon ajan hiipimisestä Eurooppaan.

Mika Aaltola on paljon muutakin kuin vain jatkuvasti tiedotusvälineissä esiintyvä puhuva pää.

Klikkaa twiitataksesi.

Sodan pilvien nouseminen taivaalle jo 2021

Kovin moni ei välttämättä enää muista, että Mika Aaltolan vahvin tutkimuksellinen asiantuntijuus on ollut transatlanttisuudessa ja USA:n politiikassa. Aaltolan tuntemus Amerikasta palautuu mieleen jo kirjan alussa, kun hän kuvaa USA:n tuoretta presidenttiä Bidenia sekä Afganistanin sodan päättymistä. Afganistanin suoranainen romahdus tarkoitti Aaltolalle WTC-iskujen jälkeisen aikakauden päättymistä, USA vs. Kiina -vastakkainasettelun kiihtymistä sekä signaalia Venäjän presidentille Putinille lännen heikkoudesta. Afganistanin traaginen kohtalo kytkeytyy suurvaltojen eli USA:n ja Kiinan väliseen taisteluun. Samankaltaisen suurvaltojen välisen kilpailun linssien läpi Aaltola myös kuvaa Australian selänkäännön Ranskalle AUKUS-sopimuksessa 2021.

Aaltola kerkesi vielä mainita kirjassaan UPI:n tehtävänannon sittemmin jo julkaistusta Afganistan -selonteosta, jonka mukaan Suomi osallistui Afganistanin operaatioon USA:ta miellyttääkseen. Aaltola tuo kyllä kirjassaan usein esiin historiallista näkökulmaa kv-politiikan ilmiöihin, mutta erikoisesti ei juuri ollenkaan kriisinhallintaan. Suomen osallistuminen kylmän sodan aikana YK:n rauhanturvaamisoperaatioihin oli jo tuolloin keino kiinnittää Suomea läntiseen yhteisöön. Samaan nippuun menevät myös Aaltolan kirjassa laajasti huomiota saaneet Suomen F35 -hävittäjäkaupat, joista maksettu hinta on Aaltolan mielestä alhainen suhteessa hävittäjien hyötyihin. 

Päiväkirjamerkintöjen kautta piirtyy kuva varsin nopeistakin muutoksista kansainvälisessä politiikassa, joiden ennustaminen on kaikille vaikeaa. Aaltola tuo ajoittain esille omat yllättymisensä joidenkin tapahtumien kulusta, kuten esimerkiksi ukrainalaisten odotettua vahvemmasta puolustuskyvystä. Tästä huolimatta Aaltolan ja monen muunkin tutkijan varoitukset Venäjä-riippuvuudesta kaikuivat kuuroille korville jo pitkään ennen nykytilannetta. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo vuoden 2014 jälkeisellä aikakaudella erityisesti Saksan, mutta myös Suomen energiapoliittisissa ratkaisuissa. 

Aaltola tuo ajoittain esille omat yllättymisensä joidenkin tapahtumien kulusta, kuten esimerkiksi ukrainalaisten odotettua vahvemmasta puolustuskyvystä.

Klikkaa twiitataksesi.

Suomi osana suurvaltojen välistä kilpailua 

Aaltola kuvaa ymmärrettävästi laajasti useita historiallisia jatkuvuuksia sisältävää Suomen kansallista ulko- ja turvallisuuspoliittista peruslinjaa. Monen tutkijan korostama ja suomalaisen valtionpäämiehen vaalima kansallinen puolustuskyky sekä Suomen selviytymisen turvaava ulkopolitiikka arvioidaan edelleen yhä toimivaksi ratkaisuksi. Kansainvälisen politiikan Aaltola kuvaa mahdollisuuksien ja ennen kaikkea tilaisuuksien taiteeksi. Aaltola ei anakronisesti tuomitse menneisyyden niin sanottua suomettuneisuutta, mutta nykyajan Nato-jäsenyyttä toppuuttelevat suomettuneet poliitikot eivät saa Aaltolalta sympatiaa. Päiväkirjamerkinnät antavat ymmärtää, että Suomen hakeutuminen Naton suojiin on samankaltainen viisaan tilannetajun osoitus ja Venäjän heikkouden hyödyntäminen kuin Suomen julistautuminen itsenäiseksi 1917 tai EU:hun hakeutuminen Neuvostoliiton romahdettua. Suomi ei ole ennen sulkenut eikä sulje nykyisinkään silmiään maailman muutoksilta.

Nykyajan Nato-jäsenyyttä toppuuttelevat suomettuneet poliitikot eivät saa Aaltolalta sympatiaa.

Klikkaa twiitataksesi.

Suomen kansalliset puolustusratkaisut kytkeytyvät Aaltolan ajatuksissa vahvasti ulkopoliittisiin linjauksiin, ja päiväkirjamerkinnöissä korostetaan usein, lähestulkoon mantramaisesti kansallisen puolustuskyvyn tärkeyttä. Aaltola ei toisaalta pohdi kovin syvällisesti esimerkiksi ylistämäänsä suomalaisten maanpuolustustahtoa, kuten miten kyseistä käsitettä voidaan lähestyä saati mitä maanpuolustustahdon käsitteellä ylipäätänsä tarkoitetaan. Suomen maanpuolustuksen kivijalka eli asevelvollisuuden käsite ei niin ikään tule kertaakaan mainittua Aaltolan päiväkirjoissa, vaikka armeijan käymättömyys on Aaltolalle henkilökohtaisesti arka asia. Kansallisen yhtenäisyyden ja puolustuksen käsittely näyttäytyy Aaltolan kirjassa enemmän poliitikon kuin varsinaisesti tutkijan käsialana. EU:n tärkeyttä Suomen kansainvälisessä toiminnassa Aaltola tuo myös esille, mutta hän ei silti erikoisesti käsittele 90-luvun poliittisia motiiveja Suomen EU-jäsenyyteen hakeutumiselle. Historiallinen kuvaus Suomen hakeutumisesta EU:hun olisi voinut tarjota paljon mielenkiintoista pohdittavaa ja opittavaa nykyistä Nato-jäsenyysprosessia varten.

Kansallisen yhtenäisyyden ja puolustuksen käsittely näyttäytyy Aaltolan kirjassa enemmän poliitikon kuin varsinaisesti tutkijan käsialana.

Klikkaa twiitataksesi.

Suomen Nato-jäsenyyden Aaltola luonnehtii ymmärrettävästi myönteisessä valossa, ja on Aaltola tiettävästi itsekin kannattanut Nato-jäsenyyttä jo aiemmin. Usean muun tutkijan tavoin Aaltola toisaalta varoittelee ylidramatisoimasta Nato-jäsenyyden käytännön vaikutuksia. Suomella on vahvalla puolustuskyvyllään ja pitkällä itärajallaan hyvät edellytykset tulla Naton tärkeäksi, kenties mallioppilaan kaltaiseksi jäsenvaltioksi. Hyvien itäsuhteiden säilyttäminen ja kansallisesta puolustuskyvystä huolehtiminen ovat silti Aaltolan mielestä edelleen tulevaisuudessa tärkeitä. Lievähkönä kansallisen omahyväisyyden kritiikkinä voi tulkita Aaltolan huomautuksen Suomen menettäneen erikoissuhteensa Venäjään, ja itäpoliittista osaamista löytyy muualtakin kuin vain Suomesta.

Lännen, Suomen ja Putinin virhearviot Venäjästä ja Ukrainasta

Euroopan ja koko maailman luisumista pelon aikakauteen ovat viitoittaneet Aaltolan analyysissa joko sinisilmäisyyden tai ylimielisyyden sokaisemana tehdyt virhearviot toisista kv-yhteisön jäsenistä. Lännen ja Suomenkin virhearviot perustuivat enemmänkin sinisilmäisyydelle, vaikka tasavallan presidentit Sauli Niinistö ja Martti Ahtisaari saavatkin Aaltolalta kaukonäköisyydestä kehuja. Päiväkirjamerkinnöistä voi halutessaan tulkita rivien välistä kritiikkiä pääministeri Sanna Marinin ulkopoliittista osaamista kohtaan. Lännessä Suomi mukaan lukien yliarvioitiin Venäjän sotilaallinen suorituskyky, ja tähän vastavuoroisesti ylimielisyyden sokaisemaan yliarviointiin sortui myös Kiovan nopeaan kukistumiseen uskonut Venäjän presidentti Vladimir Putin. Lännen suurin epäonnistuminen oli Aaltolan mielestä kyvyttömyys tarjota Venäjän hyökkäyksen ennaltaehkäisevää pelotetta. Venäjä niin ikään arvioi väärin Ukrainan hyökkäyssodan aiheuttaman lännen ja Ukrainan yhtenäistymisen. Aaltola myös tunnustaa Ukrainan vahvan puolustustahdon yllättäneen hänet itsensäkin, vaikka Aaltola sinänsä esittää jo varhain oikeaksi osuneita arvioita sodan pitkittymisestä ja ajan olemisesta hänen mielestään ukrainalaisten puolella.

Aaltola kuvaa Ukrainan sodan kehityskulun erityisesti Venäjän kannalta katastrofaaliseksi. Riski sodan leviämisestä on Aaltolan mielestä todellinen, ja nurkkaan ajettuna Putin voi olla valmis myös epätoivoisiin tekoihin. Venäjän heikohko sotamenestys ajaa Putinia käsi ojossa Kiinan luokse, mutta ainakin toistaiseksi ilman vastakaikua. Yllättävän vähälle huomiolle Aaltolan kirjassa jää länsimaiden resilienssiä syövä inflaatiokierre, jonka pituuden voi ilman taloustieteen opintojakin linkittää Ukrainan sodan ennalta näkymättömissä olevaan lopputulokseen. Tärkein syy pelon ajan palaamiseen on ennen kaikkea Venäjän valmius käyttää sotilaallista voimaa tavoitteidensa saavuttamiseksi, mikä luo uhkan myös Suomelle, ja lännelle poliittisen tahtotilan yhtenäistyä turvattomuuden tunteen vuoksi.

Todellinen Mika Aaltola ja julkisuuden Mika Aaltola

Mika Aaltolan kirjaa lukiessa syntyy eräänlainen kuva kahdesta Mika Aaltolasta. Ensimmäinen, todellinen Mika Aaltola on pitkän linjan tutkija tutkijoiden joukossa, transatlanttisen yhteistyön kannattaja, erehtyväinen ihminen, sivistyskodin kasvatti sekä tuore isä. Tällainen, sympaattinenkin kuva Aaltolasta syntyy hänen henkilökohtaista elämäänsä kuvailevista satunnaisista päiväkirjamerkinnöistä. 

Toinen Mika Aaltola on julkisuudessa profeetalliseen maineeseen noussut kansainvälisen politiikan kommentaattori, joka on kerännyt suuren määrän opetuslapsia ympärilleen. Gallup-suosio ja keskustelu Aaltolan presidenttiehdokkuudesta edustavat tätä toista Mika Aaltolaa siinä missä presidenttihypetystä toppuutteleva Aaltola edustaa ensimmäistä, todellista Mika Aaltolaa. Ajoittain todellinen Mika Aaltola pyrkii päiväkirjamerkinnöissään ottamaan etäisyyttä julkisuuden Mika Aaltolaan. Kaikki ulko- ja turvallisuuspoliittinen viisaus ei vallitse jatkuvasti tiedotusvälineissä esiintyvien UPI:n tutkijoiden keskuudessa, eikä Aaltola itsekään näin varmasti ajattele. Hypetys Mika Aaltola -ilmiön ympärillä ei voi jatkua loputtomiin. Terävää kansainvälisen politiikan tuntija Aaltolaa olisi voitu kuulla menneisyydessä enemmän, mutta kuunnellaan sentään nykyisin ja toivottavasti kuunnellaan edelleen myös Aaltola-ilmiön jälkeisellä aikakaudella tulevaisuudessa.

Kirjoittaja: Hannu Salomaa

Editointi: Tony Salminen

Kielihuolto: Matti Marjamäki