Ilmastonmuutos aiheuttaa alati kiihtyviä muutoksia ympäristössämme, mikä on johtanut alarmistiseen retoriikkaan ilmiön aiheuttamasta eksistentiaalisesta uhasta. Ilmastonmuutoksen kehystäminen turvallisuuskysymyksenä voi kohottaa sen poliittista profiilia ja johtaa nykyistä kunnianhimoisempaan ilmastopolitiikkaan. Tällä voi kuitenkin olla myös kääntöpuolensa.

Kesän 2023 lämpötilat rikkoivat ennätyksiä sekä Euroopassa että muualla maapallolla johtaen laajoihin metsä- ja maastopaloihin sekä Euroopassa yli 60 000 ihmisen kuolemaan. Lämpötilaennätykset ovat osa pitkäaikaista lämpötilojen nousun kehitystä, joka on ensisijaisesti seurausta ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä. Ilmastonmuutoksen vaikutusten laajuus on vähitellen valjennut myös poliitikoille, minkä seurauksena se on enenevässä määrin tunnistettu turvallisuusuhaksi. “Ilmastoturvallisuus” onkin vakiintunut käsitteeksi, jolla viitataan ilmastonmuutoksen yhteiskuntien vakautta ja turvallisuutta uhkaaviin vaikutuksiin muuttuvassa ympäristössä.

Ilmastoturvallisuus on kuitenkin vain yksi tapa kehystää ilmastonmuutoksen vaikutuksia ihmisyhteisöille. Vaihtoehtoisesti ilmastonmuutos voidaan määritellä esimerkiksi kehityskysymykseksi tai eettiseksi ongelmaksi. Tällä kehystämisellä on merkitystä: se, miten ilmiö määritellään, vaikuttaa käytännön toimiin ja politiikkaan. Ilmastonmuutoksen kehystäminen turvallisuuskysymyksenä voi johtaa kunnianhimoisempiin ilmastotoimiin. Toisaalta se voi myös tehdä niistä kalliita ja tehottomia, rapauttaa tärkeitä oikeudenmukaisuuden ja demokratian arvoja, heikentää kansainvälistä ilmastoyhteistyötä sekä edistää ilmiöön liittyviä väärinkäsityksiä ja epäluottamusta.  

Ilmastonmuutoksen tuominen turvallisuuskeskusteluihin 

Ilmastonmuutoksen ja turvallisuuden välistä yhteyttä voidaan tarkastella turvallistamisen käsitteen kautta. Turvallistamisella tarkoitetaan jonkin yhteiskunnallisen kysymyksen, kuten terrorismin tai koronapandemian, määrittelyä eksistentiaaliseksi uhaksi eli ilmiöksi, joka uhkaa esimerkiksi valtion tai yhteisön olemassaoloa. Turvallistavalla puheella, eli viittaamalla ilmiöön hädän ja kriisin käsittein, pyritään oikeuttamaan äärimmäisten keinojen käyttö uhan ratkaisemiseksi. Uhan ratkaiseminen keinolla millä hyvänsä johtaa sen nostamiseen demokraattisen päätöksenteon yläpuolelle: siinä missä politiikkaa ohjaavat kompromissit ja julkinen keskustelu, turvallisuusulottuvuudessa nämä tavanomaiset demokraattiset prosessit voidaan sivuuttaa uhan ratkaisun kiireellisyyteen vedoten. Tämä kehitys on johtanut siihen, että ilmastonmuutos on noussut osaksi YK:n turvallisuusneuvoston agendaa sekä valtioiden turvallisuusstrategioita.  

Liioiteltu hätätilapuhe voi pelata populistisen ilmastoskeptisyyden pussiin.

Klikkaa twiitataksesi.

Ilmastonmuutoksen turvallistamista heijastaa myös viime vuosina kiihtynyt puhe ”ilmastohätätilasta”. Tutkijat ja aktivistit ovat kasvavissa määrin käyttäneet käsitettä korostaakseen mahdollisia eksistentiaalisia uhkia, jotka uhkaavat realisoitua, jos valtiot epäonnistuvat Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa rajoittaa globaali lämpötilan nousu selvästi alle kahden asteen. Hätätilan käsitteen käyttöä puoltavat jatkuvasti nouseva ilmakehän hiilidioksidipitoisuus, luultua vakavammat ilmastovaikutukset 1,1 asteen ylityttyä sekä todisteet 1,5 asteen ylittymisestä mahdollisesti jo ensi vuosikymmenellä. Muita puoltavia tekijöitä ovat ilmastotoimien kunnianhimon riittämättömyys Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi sekä todisteet ilmastoa uhkaavista keikahduspisteistä, jotka voivat laukaista koko ilmastojärjestelmän tilaa horjuttavan, itseään vahvistavan kehityskulun. Elokuuhun 2023 mennessä jo 2 343 julkishallinnon tahoa 40 valtiossa oli julistanut ilmastohätätilan, mukaan lukien Euroopan parlamentti ja Helsingin kaupunki. 

Ilmastohätätilan puolestapuhujat vetoavat siihen, että yhteiskunnan nopea muutos kohti ilmastoneutraaliutta vaatii äärimmäisiä keinoja. Ilmastonmuutoksen turvallistamisella ja alarmistisella retoriikalla on kuitenkin kääntöpuolensa.  

Turvallistamisen aiheuttamat riskit oikeudenmukaiselle ja demokraattiselle siirtymälle 

Puhe ilmastonmuutoksesta turvallisuuden termein koko ihmiskuntaa uhkaavana kriisinä luo kuvan ihmiskunnasta yhtenäisenä joukkona, jossa kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet resurssien käyttöön tai yhtä suuret päästöt. Maailman köyhimpien maiden marginalisoidussa asemassa olevat ihmiset, jotka eivät vähäisellä resurssien kulutuksellaan ole vastuussa ilmastonmuutoksesta, ovat kuitenkin haavoittuvaisimpia sen seurauksille. Ilmastonmuutos näin sekä heijastaa että kasvattaa rikkaiden ja köyhien välistä eriarvoisuutta. Äärimmäiset ilmastotoimet ja hätäratkaisut voivat tarkoittaa kaikkein haavoittuvaisimpien valtioiden ja ihmisten jättämistä päätöksenteon ulkopuolelle sekä oikeudenmukaisuuteen liittyvien näkökohtien sivuuttamista. 

Turvallistamiseen liittyykin riski, että epädemokraattiset tai teknokraattiset ratkaisut nähdään välttämättöminä, jotta uhkaan voitaisiin vastata nopeasti ja tehokkaasti. Seurauksena voi olla nopeita, mutta epäoikeudenmukaisia ilmastotoimia, jotka päästövähennykset priorisoiden sivuuttavat huolen toimien oikeudenmukaisuudesta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi vihreän siirtymän vaatimien mineraalien ja metallien hankkimista resurssirikkaista mutta epävakaista valtioista keinolla millä hyvänsä, syventäen globaalia epäoikeudenmukaisuutta. Dilemma nopean siirtymän ja oikeudenmukaisuuden välillä pätee myös kansallisella tasolla ja koskee myös suomalaisia ihmisiä ja työntekijöitä, joiden oikeuksien ja toimeentulon turvaaminen vaatii demokraattisia ja inklusiivisia prosesseja.  

Liioiteltu narratiivi ilmastokonfliktien ja -pakolaisuuden uhasta 

Ilmastonmuutoksen turvallistamiseen on usein liittynyt apokalyptinen ennuste siitä, kuinka ympäristön toimintahäiriöt globaalin etelän valtioissa, erityisesti Afrikassa ja Etelä-Aasiassa, tuovat mukanaan tuhoa, konflikteja ja pakolaisaaltoja, jotka uhkaavat globaalin pohjoisen valtioita. Ilmastonmuutoksen, väkivaltaisten konfliktien sekä maahanmuuttoaaltojen välinen yhteys ei kuitenkaan ole selkeä, ja yksinkertaiset kausaaliset mallit ovat usein hyvin harhaanjohtavia. Ilmastonmuutos ei suoraan aiheuta konflikteja vaan mahdollisesti kärjistää jo olemassa olevia turvattomuuden lähteitä, joihin lukeutuvat muun muassa heikko hallinto, köyhyys ja epätasa-arvo.

Ylikorostamalla ilmastonmuutosta väkivaltaisten konfliktien ja pakolaisuuden lähteenä keskitytään ongelman oireisiin, ei sen juurisyihin. Näin vältytään tunnustamasta se tosiasia, että kansainvälisen järjestelmän epäsymmetriset valtasuhteet rikkaiden ja köyhien maiden välillä ovat osasyy hauraiden valtioiden jatkuvaan epävakaisuuteen. Korostamalla ilmastonmuutoksen aiheuttamaa sodankäynnin uhkaa valtiot saattavat pikemminkin oikeuttaa sotilaallisia ratkaisuja uhkaan vastaamiseksi. Valtaosa globaalin etelän valtioista onkin suhtautunut kriittisesti ilmastonmuutoksen kehystämiseen turvallisuusuhkana ja toivonut ilmiön pysyvän YK:n ilmastoregiimin sekä kestävän kehityksen raamien puitteissa. 

Konfliktien ja maahanmuuton uhkaan perustuva turvallisuuspuhe voi johtaa politiikkaan, joka vain syventää kuilua globaalin pohjoisen ja etelän välillä. Ilmastokeskustelun kasvava polarisoituminen voi puolestaan entisestään vaikeuttaa kansainvälistä ilmastoyhteistyötä. 

Kriisipuhe voi johtaa skeptisyyteen ja lamaantumiseen 

Turvallisuuden logiikan tuomisella osaksi ilmastonmuutoskeskustelua pyritään edistämään radikaalien ilmastotoimien saavuttamista. Poliittisten toimijoiden puheet eivät kuitenkaan ole johtaneet poikkeuksellisiin toimenpiteisiin: ilmastoturvallisuuden narratiivit ovat johtaneet suhteellisen tavanomaisiin toimiin sen sijaan, että ne olisivat edistäneet radikaalimpia vaihtoehtoja, kuten fossiilisten polttoaineiden valtiontukien lakkauttamista. Turvallisuuspuhe ei näin ollen ole johtanut siihen perustavanlaatuiseen muutokseen, joka yhteiskunnissa täytyisi saada aikaan ilmastokestävän maailman saavuttamiseksi. Sen sijaan poliittisten toimijoiden pyrkimykset ”myydä” ilmastopolitiikkaa dramaattisilla ja pelottavilla ilmastoturvallisuuden narratiiveilla voidaan kansalaisten keskuudessa tulkita strategisena ja laskelmoituna, mikä voi johtaa skeptisyyteen ja tavanomaisempienkin ilmastotoimien torjumiseen.  

Ilmakehän keikahduspisteiden tuominen turvallisuuspuheeseen ei myöskään välttämättä auta ilmastonmuutoksen kiireellisyyden viestin välittämisessä. Keikahduspisteiden uhka on todellinen, mutta alarmistisessa puheessa sitä usein liioitellaan. Vuonna 2019 ilmastoaktivisti Greta Thunberg arvioi Ison-Britannian parlamentissa pitämässään puheessa, että vuonna 2030 tulemme olemaan tilanteessa, jossa ihmiskunta on käynnistänyt pysäyttämättömän ketjureaktion, joka todennäköisimmin tulee johtamaan sivilisaatiomme tuhoon. Vastaavanlaista retoriikkaa on kuultu myös YK:n pääsihteeri António Guterresilta. Narratiivi siitä, että ihmiskunnalla olisi vain vuoteen 2030 asti aikaa vastata ilmastonmuutoksen uhkaan, on kuitenkin herättänyt laajaa kritiikkiä ilmastotutkijoilta. IPCC:n mukaan saavutamme kriittisen puolentoista asteen rajan mahdollisesti jo 2030-luvulla, ja vaikka jokaisella puolella asteella on valtavasti merkitystä,  rajan ylittäminen ei tule johtamaan väistämättömään ihmiskunnan tuhoon. Sen sijaan, että liioitellulla hätätilapuheella saavutetaan tehokkaampia ilmastotoimia, se voi johtaa toivottomuuteen ja lamaantumiseen. Tästä riskistä on muistuttanut myös IPCC:n uusi pääjohtaja Jim Skea. Liioittelu voi myös asettaa ilmastonmuutoksen uskottavuuden vaakalaudalle ja pelata populistisen ilmastoskeptisyyden pussiin. 

Ilmastonmuutos on kompleksisuudessaan ennen kaikkea hyvää hallintoa vaativa poliittinen ongelma

Klikkaa twiitataksesi.

Alarmistisen turvallisuuspuheen ajamat äärimmäiset keinot voivat tarkoittaa myös kiistanalaisten ja spekulatiivisten teknologisten ratkaisujen, kuten keinotekoisten ilmastonmuokkausteknologioiden käyttöönottoa. Niillä pyritään osittain kumoamaan ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia; esimerkiksi auringon säteilyä voidaan pyrkiä heijastamaan takaisin avaruuteen ruiskuttamalla heijastavia aerosoleja yläilmakehään. Näitä keinoja ajaa epätoivo aikaikkunan umpeutumisesta ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Näiden teknologioiden vaikutukset ovat kuitenkin äärimmäisen epävarmoja ja pahimmillaan tuhoisia.  

Ilmastoturvallisuuden mahdollisuudet ja riskit 

Turvallisuuden logiikan tuominen osaksi ilmastonmuutoskeskustelua voi lisätä tietoisuutta ilmiön luomasta uhasta ja kannustaa kunnianhimoisempiin ilmastotoimiin. Toisaalta turvallistaminen ja alarmistinen kriisipuhe voivat johtaa tahattomiin seurauksiin, jotka pikemminkin heikentävät yhteiskunnan mahdollisuuksia vastata uhkaan. Ilmastonmuutoksen onnistunut turvallistaminen on vaikeaa, sillä se on ilmiönä moniulotteinen ja kompleksinen, niin kutsuttu viheliäinen ongelma, jossa tulevaisuuden kehityskulut ovat epävarmoja ja johon liittyy erilaisia arvoja ja näkemyksiä. Ilmastonmuutos onkin kompleksisuudessaan ennen kaikkea hyvää hallintoa vaativa poliittinen ongelma. 

Ilmastonmuutos uhkaa ihmisten terveyttä ja hyvinvointia monin tavoin. Viittaaminen globaaliin ilmastohätätilaan on kuitenkin riskialtista, sillä hätätilat ovat luonteeltaan ongelmallisia hyvän hallinnon perustana. Tosiasia kuitenkin on, että sekä hätätilapuheeseen että sen välttämiseen liittyy riskejä: siinä missä ensin mainittu voi johtaa epälegitiimiin ja epäoikeudenmukaiseen ilmastopolitiikkaan, jälkimmäiseen liittyy riski siitä, että jatkamme riittämättömän ilmastopolitiikan linjalla ja ylitämme kahden asteen rajan, puhumattakaan puolestatoista asteesta. Voikin olla, että ilmastotoimien kiireellisyys on välttämättä ristiriidassa joidenkin yhteiskunnan tärkeinä pitämien arvojen, kuten demokratian ja tasa-arvon, kanssa.

Sen sijaan, että ilmastonmuutokseen liittyvä kriisipuhe ja turvallistaminen torjuttaisiin tältä istumalta, on tärkeää tarkastella niitä kriittisesti ja rakentavasti sekä huomioida niiden tuomien mahdollisuuksien lisäksi myös niihin liittyvät jännitteet sekä riskit. 

Kirjoittaja: Veera Kankare

Editointi: Henna Kakko ja Tomi Kristeri

Kielenhuolto: Elena Rintamäki