Tekstin kolmas kirjoittaja Otto Snellman on filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla. Hän tutkii ympäristökriisien etiikkaa, politiikan filosofiaa ja ympäristöaktivismia. Otto on ollut mukana ympäristöliikkeessä lähes 10 vuotta. 

Uruguaylaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Marianella Morenan esitys Metsä Furiosa toi Uruguayn sellubisnestä vastaan kamppailevat äänet Kansallisteatterin lavalle, UPM:n pääkonttorin naapuriin. Teos ei päästä etenkään suomalaista katsojaa helpolla. Se romuttaa uskonkappaleet viattomuudesta globaalin eriarvoisuuden ja kolonialismin kysymyksissä. Metsä Furiosa ei kuitenkaan syyllistä vaan luo ennemminkin yhteyksiä.

“Esitys on ohjaajan oma näkemys ja fiktiota”. Näin vastasi UPM:n sidosryhmäjohtaja Kauppalehden toimittajan kysymykseen, mitä mieltä yhtiö on Metsä Furiosasta. “Fiktiivisyyteen” vetoaminen on UPM:lle oiva veruke jättää vastaamatta esityksen käsittelemiin epäkohtiin.

UPM:n vastaus ei yllätä. Selluyhtiöt ja niiden etujen puolustajat ovat usein suhtautuneet Uruguayn marginalisoitujen ääniin kuin fiktioon. Maria Ehnrström-Fuentesin tutkimuksen mukaan Uruguayssa selluyhtiöiden eukalyptusplantaaseja vastustavan väestön kokemuksia ei aina kuulla tai oteta todesta.

Teoksen kritiikki alleviivaa suomalaisen sellubisneksen keskeistä ominaisuutta alueella: ”kehitystä” ja tilapäisiä työpaikkoja luodaan työkykyisille valkoisille miehille maiden ja niihin sitoutuneiden feminisoitujen kehojen kustannuksella.

Klikkaa twiitataksesi.

Paikallisväestön kokemusten sijaan plantaasialueiden reunaehtoja määrittävät erityisesti FSC-metsäsertifioinnin kaltaiset tekniset standardit. Niiden pitäisi teoriassa varmistaa, että tuotantotapa “säilyttää biologisen monimuotoisuuden, hyödyttää paikallista väestöä ja työntekijöitä.” Keskus eli pääkaupunki Montevideon media, poliitikot ja selluyhtiöt sivuuttavat marginaaleista kumpuavan kritiikin standardien puutteista sekä kuvaukset plantaasiselluteollisuuden epäkohdista. Marginaalin äänet eivät kuulu keskuksen tarinaan kansallisesta edusta ja yhteisestä hyvästä, joita mitataan lähinnä bruttokansantuotteella.

Metsä Furiosassa suomalaiset rakennuttavat sellutehdasta Uruguayn maaseudulle Centenarion kylään. Jotkut uskovat, että uusi sellutehdas tuo alueelle toivoa ja taloudellisia mahdollisuuksia. Suomalaiset lupaavat myös parantavansa luonnon tilaa ja puolustavansa paikallisten seksityöntekijöiden oikeuksia. Tarina kehkeytyy seksityöntekijä Rita Mendezin toiminnan ympärille. UPM:ää ei juurikaan suoraan mainita Metsä Furiosassa. Yhteydet esityksen selluyhtiön ja UPM:n välillä ovat tosin ilmeiset. UPM:n uusi suursellutehdas käynnistyi viime vuonna Uruguayn Centenariossa.  

Esitys jättää katsojan pohtimaan: miten suomalaiset uskovat kirkkain silmin tekevänsä hyvää, vaikka selluteollisuus vaikuttaisi olevan suurin uhka sekä maan että naisruumiin suvereniteetille? Suomalaisten toiminta rinnastuu esityksessä selluteollisuuspamppujen vakiosanaan, “metsittämiseen”. Sillä viitataan myös sellupuuplantaasien laajentamiseen. Uruguayn maaseudun “metsittäminen” kuulostaa jalolta, mutta todellisuus on pinnan alla toisenlainen. Selluplantaasit tuhoavat Uruguayn pampa-arojen hiilinielut ja kuivattavat pohjavedet, mikä tekee monista maaseudun perinteisistä elinkeinoista mahdottomia.

Aivan kuten teatterinäyttämöllä, Uruguayssa UPM:n lupaileman toivon vankkureita ajaa “moderniksi kehitykseksi” itseään tituleeraava ohjastaja. Edistyskertomus huipentuu rautahevosen esiinmarssiin – Yle uutisoi rautatien paluusta Uruguayhin “UPM-junan” muodossa. Junan nimi on hämäävä. Kolmen miljardin arvoinen rata, jota pitkin kuljetetaan sellua UPM:n tehtaalta yhtiön satamaterminaalin kautta maailmanmarkkinoille, on rakennettu uruguaylaisten verorahoilla. Toisaalta UPM edellytti Uruguayn valtiolta radan rakentamista tehdasprojektinsa ehtona. 

Kaava on tuttu kolonialismin historiasta: infrahankkeiden tarkoituksena ei ole maan sisäisen kaupan sujuvoittaminen, saatikka eri alueiden asukkaiden kulkemistarpeiden tyydyttäminen, vaan länsimaisen pääoman pääsy resursseihin. Nytkin on epätodennäköistä, että radalle saataisiin matkustajaliikennettä edes keskipitkällä aikavälillä. Radan rakentaminen kohtasikin vastarintaa – kotien ja maiden pakkolunastuksia tehtiin lopulta yhteensä 1200. “Koko yhteiskunnan täytyy totutella siihen, millaista on elää uuden, modernin rautatien kanssa”, totesi UPM:n logistiikkajohtaja kommentoidessaan ongelmia. 

UPM:n pääkonttorilla ja suomalaisessa julkisuudessa kolonialismisyytöksiin suhtaudutaan yleensä vähätellen tai hieman karnevalisoiden. Metsä Furiosassa niitä ei kaihdeta. Esityksessä kuullaan myös selluyhtiöille tuttuja vastauksia kolonialismisyytöksiin. Yhden vastauksen mukaan selluyhtiö toimii aivan yhtä vastuullisesti Uruguayssa ja Suomessa. Tässä suhteessa Metsä Furiosan yhteydet todellisuuteen saivat häkellyttävää vahvistusta Metsä geopolitiikan näyttämönä -yleisötapahtumassa, joka järjestettiin Kansallisteatterissa esityksen ohessa. Tapahtuman paneelikeskusteluihin osallistui UPM:n vastuullisuusjohtaja Sami Lundgren. Hän väitti UPM:n toimivan Uruguayssa “ihan samalla tavalla” kuin Suomessakin, koska yhtiö noudattaa kansainvälisiä metsäsertifikaatteja. 

Samassa paneelissa mukana ollut Etelä-Amerikan luonnonvarapolitiikkaan erikoistunut professori Markus Kröger korjasi, että yhtiön toimintatavat Uruguayssa ovat tyystin toiset. Metsä Furiosa puolestaan korosti, että kolonialismi erottaa Suomen ja Uruguayn toisistaan, mutta luo lopulta niiden välille kohtalonyhteyden.

Vallankumous unohti meidät, mutta luonto ei

Ohjaaja-käsikirjoittaja Marianella Morena on tunnettu marginaalista ammentavasta poliittisesta teatterista. Tämä näkyy myös Metsä Furiosassa, joka ei säästele sanoja ruotiessaan todellisuutta selluyhtiön kauniiden puheiden takana. Teos lähtee näkymättömän tehtaan uumenista – kuivuvista maista, plantaasien varastamista horisonteista, vuokratyöntekijöistä ja seksityöstä. Marginaalista, josta myös raivo ja vastarinta kumpuavat.

Metsä Furiosa on vahvasti feministinen teos. Se heijastelee uruguaylaisten ja muiden latinalaisamerikkalaisten kansalaisliikkeiden ekofeminististä kritiikkiä sellutehtaiden ja luonnonvarojen louhinnan myötä kasvavasta maiden patriarkaalisoitumisesta ja veden riistosta. Ritan anekdootit näyttämöllä kuvailevat, kuinka miesvaltaiset sellutehtaat ovat syventäneet sukupuolittunutta työnjakoa sekä lisänneet seksuaalista väkivaltaa, erityisesti tehtaan rakennusvaiheessa. Ritan kritiikki alleviivaakin suomalaisen sellubisneksen keskeistä ominaisuutta alueella: ”kehitystä” ja tilapäisiä työpaikkoja luodaan työkykyisille valkoisille miehille maiden ja niihin sitoutuneiden feminisoitujen kehojen kustannuksella.

Ritan poliittisuus kehittyy kehollisuudesta ja yhteydestämme maahan. Lucia Trentinin esittämän Ritan vastarinta haastaa katsojaa ja pakottaa hänet vastaanottamaan seksityöntekijän kehoon kerrostuneen raivon. Tehtaasta tulee riiston symboli, ja näytelmässä nähtävä vastarinta huipentuu Ritan yrityksiin sytyttää koko sellutehdas tuleen. Ritan koko olemus vastustaa poliittisen toimijuuden siirtämistä maskuliinisiin kehoihin.

Marginaali on teoksessa myös maantieteellinen paikka. Centenario sijaitsee Uruguayn harvaanasutussa sisämaassa, interiorissa, joka on jo pitkään kuulunut uruguaylaisen politiikan marginaaliin. Vuosina 2005–2020 Uruguayn hallituksessa istui vasemmistolainen Frente Amplio, joka nautti suurinta kannatusta Montevideossa. Puolue ei onnistunut tarjoamaan lupaamiansa uudistuksia Uruguayn maaseudulle vaan kiihdytti tuotannon ja maan keskittämistä ulkomaisten monikansallisten yhtiöiden käsiin. 

Teos lähtee näkymättömän tehtaan uumenista – kuivuvista maista, plantaasien varastamista horisonteista, vuokratyöntekijöistä ja seksityöstä. Marginaalista, josta myös raivo ja vastarinta kumpuavat.

Klikkaa twiitataksesi.

Megahankkeisiin perustuvan kehitysmallin sosioekologisista ristiriidoista muodostui yksi Frente Amplion hallituksen heikkouksista. Hallituksen politiikkaa vastustamaan syntyi vuonna 2018 uusi kansalaisliike, jonka kritiikin kohteeksi joutui myös selluteollisuuden laajentaminen. Juuri Frente Amplion hallitus allekirjoitti Stora Ensolle ja UPM:lle edulliset sopimukset, jotka takasivat yhtiöiden sellutehdashankkeille merkittävän valtion rahoituksen, verovapauden sekä investointisuojan poliittisia uudistuksia vastaan. Näin myös Uruguayn vasemmisto saa Metsä Furiosassa osansa kritiikistä. 

Metsä Furiosa haastaa katsojaa pohtimaan laillisten sopimusten oikeudenmukaisuutta. Näytelmässä selluyhtiön edustaja toistaakin metsäjättien fraasia: yhtiön toiminta on lainmukaista. Todellisuudessa metsäjätit operoivat maassa laillisuuden rajamailla. Metsäteollisuuden saastuttavat ympäristörikkeet sekä laittomat metsitykset ovat arkipäivää interiorissa. Marginaalin poliittinen näkymättömyys ja valtaerot mahdollistavat jatkuvat rikkomukset. Esitys kiteyttää marginaalin todellisuuden: ”vallankumous unohti meidät, mutta luonto ei”. Globaalin kapitalismin sepittämät lupaukset paremmasta tulevaisuudesta ovat jo haihtuneet ja kehot ja maat kantavat niiden vuoksi tehtyjen uhrausten hinnan. 

Rita Mendez -säätiö ja Fundación UPM

Metsä Furiosa ei kerro keskuksen tai valtavirran tarinaa. Esitys kuitenkin paljastaa ja parodisoi tapoja, joilla suuryhtiöt – keskuksen vallan harjoittajat – pyrkivät kaappaamaan omaan käyttöönsä marginaalin kriittiset äänet. 

Miksi selluyhtiö piittaisi Ritasta, näkymättömästä ja yksinäisestä seksityöntekijästä? Siksi koska Ritan kaltaiset hahmot voivat milloin tahansa murtautua näkyviin ja innoittaa vastarintaa, joka yhdistää keskuksen ja marginaalin. Selluyhtiö puhuu sille suotuisasta lainsäädännöstä ja (niin kutsutusta) yleisestä mielipiteestä Uruguayssa aivan kuin ne olisivat muuttumattomia luonnonlakeja. Kuitenkin se jos joku tietää, että laki ja ihmisten tunnot ovat muutettavissa. Tekijä parhaiten tuotteensa tuntee.

Selluyhtiön pitää siis yrittää kaapata Ritan perintö omaksi edukseen. Ritan (itse)murhasta ei ehdi kulua kauaa, kun selluyhtiö on jo perustanut Rita Mendez -säätiön, joka kenties jakaa murusen yhtiön voitoista “takaisin paikallisille yhteisöille”. Rita Mendez -säätiö on kenties kärjistys – eihän selluyhtiö menisi sentään näin pitkälle? Kärjistys kuitenkin muistuttaa viattomalta vaikuttavien yritysvastuuprosessien ja dialogien vaaroista. Ne ovat yritysten lempivälineitä yleisen mielipiteen muokkaamiseen ja paikallisyhteisöjen sisäisten eripurien kylvämiseen.  

Rita Mendez -säätiöllä on vastine tosielämän Uruguayssa: Fundacion UPM. Yhtiön perustaman säätiön “[t]avoitteena on tukea UPM:n toimintojen läheisyydessä sijaitsevien maaseutuyhteisöjen pitkäjänteistä kehitystä ja kestävää kasvua yhdessä paikallisten sidosryhmien kanssa”. Uruguayssa on kritisoitu erityisen voimakkaasti UPM:n säätiön sotkeentumista koulutukseen. Säätiö ja julkisten palveluiden rahoittaminen hyväntekeväisyydellä ovat epäilemättä yhtiölle edullisempia järjestelyitä kuin verojen maksaminen Uruguayn valtiolle. Oleellisempaa UPM:n kannalta kuitenkin lienee, ettei säätiö ole uruguaylaisten itsemäärämisoikeuden piirissä.

“Helsinki” Centenariossa – “Centenario” Helsingissä 

Esityksessä leikiteltiin paikalla toistuvasti: olemme Helsingissä, eikun Centenariossa, eikun Helsingissä. Metsä Furiosa tietysti esitettiin Kansallisteatterissa, muutaman sadan metrin päässä UPM:n Helsingin pääkonttorista ja se kuvaa tapahtumia suomalaisten rakennuttaman sellutehtaan liepeillä Uruguayn Centenariossa. Helsinki ja Centenario kuitenkin kiedotaan yhteen vielä paljon tiukemmin.

Esitys osoittaa, että Centenario ja Helsinki voivat laulaa yhdessä. Ne ovat yhdessä myytävissä – kehoja, maita ja arvoja myöten – sekä kapitalismin ja kolonialismin rappioittamia. Siksi ne ovat löytämässä toisensa.

Klikkaa twiitataksesi.

Metsä Furiosa kuvaa, miten suomalaisten selluyhtiö tuo oman “pikku-Helsinkinsä” Centenarioon. Esityksen edetessä paljastuu, että Centenarion “pikku-Helsingillä” tarkoitetaan vartioitua ja eristettyä enklaavia, missä suomalaiset työntekijät ja asiantuntijat asuivat tehtaan rakentamisen aikana. Toisaalta “Helsinki” samaistuu Uruguayn valtion tehdasta varten perustamaan “vapaakauppa-alueeseen”, missä selluyhtiön toiminta on verovapaata. Esitys siirtää katsojat Kansallisteatterista globaalin kapitalismin ja uuskolonialismin ”Helsinkiin”, enklaaviin ja vapaakauppa-alueelle. Suomalainen katsoja voi puolustautua: tuo “Helsinki” on jotain aivan muuta kuin minun Helsinkini! Metsä Furiosa ei välttämättä tätä kiistä, mutta ei myöskään jätä yhteyksien punomista tähän.

Viimeisessä kohtauksessa näyttelijät kannustavat yleisöä laulamaan karaokea kanssaan: “Me kaikki olemme Rita – Todas somos Rita”. Yhteislaulun voi tulkita vinoiluna tunnontuskissa painiskelevalle suomalaiskatsojalle: onko hänellä varaa laulaa Todas Somos Ritaa? Vai peräti luuleeko hän porvarillisen naiivisti olevansa osa vastarintaa laulamalla mukana ja tultuaan katsomaan kriittistä teatteriesitystä? Lauluun yhtyy myös Minerva Kauton esittämä karikatyyri suomalaisesta maailmanparantajasta. Hän on todistanut latinalaisen Amerikan eriarvoisuutta ja pyrkii pelastamaan maailman vähäosaiset, vaikkakin varsin pintapuolisilla toimilla. Laulu yhdistää suomalaiset teatterintekijät ja yleisön. Kaikki tuntevat piston sydämessään ja saavat kenties sysäyksen pohtia omaa osallisuuttaan kolonialismiin.

Toisaalta tarttuva karaokekappale jättää marginaalin, “Centenarion” kirjaimellisesti soimaan keskuksen katsojien päähän. Esityksessä selluyhtiön edustajat pelkäävät Ritan kuoleman jälkeen, että paikallisiin tarttuu kapinallinen ja kriittinen “Ritan henki”. Tosimaailman UPM:n edustajien on syytä olla huolissaan, että Metsä Furiosa iskosti Ritan hengen Helsinkiin. Esitys osoittaa, että Centenario ja Helsinki voivat laulaa yhdessä. Ne ovat yhdessä myytävissä – kehoja, maita ja arvoja myöten – sekä kapitalismin ja kolonialismin rappioittamia. Siksi ne ovat löytämässä toisensa.

Kirjoittajat: Otto Snellman, Janette Kotivirta & Riku Löf
Editointi ja kommentointi: Mira Kokko & Ella Virtanen
Kielenhuolto: Sannimari Veini