Henri Winberg jatkaa The Ulkopolitistin Arktinen horisontti -juttusarjaa. Jäänkovat analyysit ilmestyvät kahden viikon välein. Lue sarjan ensimmäinen, napa-alueen geopolitiikkaa käsittelevä juttu täältä. 

Yhdysvaltain kiinnostus arktista aluetta kohtaan on kasvanut merkittävästi viime vuosina ilmastonmuutoksen avaamien mahdollisuuksien, vihreän siirtymän vaatiman luonnonvarakilpailun ja suurvaltakamppailun kiristymisen myötä. Tämä on johtanut presidenttikaudet ylittäviin panostuksiin alueella, ja pohjoisen strateginen merkitys Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kasvaa edelleen. Yhdysvallat lähtee kuitenkin kamppailuun Arktiksen herruudesta takamatkalta, erityisesti Venäjään verrattuna.

Arktinen alue sijaitsee 66°33′ pohjoista leveyttä korkeammalla ja kattaa pääasiassa Jäämeren ympäristön ulottuen osiin Kanadasta, Pohjoismaista, Yhdysvalloista ja Venäjästä. Yhdysvalloista tuli arktisen alueen valtio vuonna 1867, kun se osti Venäjän hallinnoimat alueet Pohjois-Amerikasta 7,2 miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla. Yhdysvallat alkoi käyttää alueesta nimitystä Alaska, joka pohjautuu aleutin kielen sanaan “manner”.

Alueen merkitys kasvoi merkittävästi vasta 1900-luvun puolivälissä sotilaallisista syistä, mikä näkyy vahvasti Yhdysvaltain Arktis-politiikassa nykypäivänäkin. Alue oli avainasemassa Yhdysvaltain sotatoimissa Tyynellä valtamerellä toisen maailmansodan aikana sekä kylmän sodan aikana Neuvostoliiton ohjusuhkaa vastaan. Lisäksi 1960-luvulla löydetty öljy käynnisti osavaltiossa öljybuumin, joka vahvisti Yhdysvaltain omavaraisuutta energiantuotannossa. Harvaanasutusta ja syrjäisestä Alaskasta tuli merkittävä energiantuottaja.

Kylmä sota: kumppanuuksia ja lisääntynyttä sotilaallista läsnäoloa

Yhdysvaltojen kiinnostus aluetta kohtaan jatkoi kasvuaan kylmän sodan aikana, ja maa alkoi vahvisti sotilaallista ja strategista läsnäoloaan arktisella alueella. Yhdysvallat solmi kumppanuuksia Islannin, Tanskan ja Kanadan kanssa vahvistaakseen läsnäoloaan alueella Neuvostoliiton uhkaa vastaan.

Kumppanuuksien tuloksena avattiin muun muassa Thule Air Base, nykyinen Pituffik Space Base, Pohjois-Grönlantiin vuonna 1951. Tukikohta on edelleen Yhdysvaltain pohjoisin. Samana vuonna avattiin lisäksi Yhdysvaltain sotilastukikohta Islannin Keflavikiin, jota Yhdysvallat operoi yhä tänä päivänä.   

Kylmän sodan aikana arktisella alueella muodostui myös niin sanottu varhaisvaroitusjärjestelmä eli Distant Early Warning (DEW) -linja mahdollisia ohjusuhkia varten, ja sen runkona toimivat Yhdysvaltain sotilastukikohdat Alaskassa, Grönlannissa ja Islannissa. Samoihin aikoihin Yhdysvallat myös alkoi tiivistää yhteistyötään Kanadan kanssa, ja vuonna 1981 muodostettiin yhteinen NORAD-järjestelmä suojamaan maiden ilmapuolustusta.

Yksi virstapylväs oli myös vuonna 1984 hyväksytty Arctic Research and Policy Act, jonka avulla Yhdysvallat alkoi panostaa arktisen alueen kehittämiseen ja tieteelliseen tutkimukseen. 

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen arktinen alue nähtiin pitkään poikkeuksellisena suurvaltojen välisen yhteistyön ja vakauden vyöhykkeenä, jossa sotilaallinen läsnäolo oli vähäistä ja yhteistyö tiivistä. Yhdysvallat oli mukana luomassa vuonna 1996 perustettua Arktista neuvostoa, jonka tarkoituksena oli vahvistaa alueellista yhteistyötä ja ympäristönsuojelua. Tämä aikakausi tunnettiin ”arktisena poikkeuksellisuutena”, jolloin suurvaltapolitiikan vaikutukset alueeseen olivat vähäisiä ja taloudellinen sekä ympäristöllinen yhteistyö nousivat keskiöön.

Venäjän voimapolitiikan ja Kiinan roolin kasvu arktiksella alueella

Geopoliittiset jännitteet Arktiksella ovat kasvaneet 2010-luvulla Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan myötä. Krimin miehitys ja Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa osoittivat Venäjän halukkuuden käyttää voimapolitiikkaa. Lännen asettamat sanktiot ovat kasvattaneet Venäjän riippuvuutta alueesta, mikä johtuu sen suuresta merkityksestä Venäjän valtiontaloudelle öljy- ja kaasutulojen kautta. 

Venäjän presidentti Vladimir Putin julisti vuonna 2022 Venäjän tavoitteeksi olla “suuri arktinen valtio” ja korosti alueen taloudellista ja sotilaallista merkitystä maalle. Venäjä on viime vuosina lisännyt sotilaallista ja taloudellista läsnäoloaan Arktiksella rakentamalla uusia tukikohtia ja panostamalla luonnonvarojen hyödyntämiseen. Avainasemassa ovat jäänmurtajat, joita Venäjällä on eniten alueen maista. Venäjä on lisäksi alueen maista ainoa, joka operoi ydinkäyttöisiä jäänmurtajia, kuten vastarakennettuja LK-60-luokan aluksia. 

Myös Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys on muuttanut turvallisuustasapainoa alueella, ja Yhdysvallat on syventänyt puolustusyhteistyötä uusien liittolaistensa kanssa. Kaikki arktisen alueen valtiot Venäjän lukuunottamatta ovat nykyään Nato-jäseniä. 

Venäjän kasvava kansainvälinen eristäytyminen on vahvistanut Kiinan vaikutusvaltaa alueella, sillä Kiina on noussut tärkeimmäksi markkinaksi venäläiselle öljylle ja kaasulle. Kiina, joka luonehtii itseään “lähes arktiseksi valtioksi”, on edistänyt muun muassa Vyö & tie -hankettaan alueella Polar Silk Road -strategialla, joka puolestaan on johtanut Kiinan kasvavaan roolin alueen infrastruktuuri- ja energiahankeissa. Lisäksi maat ovat järjestäneet yhteisiä sotaharjoituksia alueella, muun muassa Beringinsalmella Alaskan rannikolla, mikä on lisännyt Yhdysvaltain huolta yhteistyön vaikutuksista alueen voimatasapainoon.

Ilmastonmuutos keskeisenä muutosvoimana

Ilmastonmuutos toimii Arktiksella keskeisenä muutosvoimana, sillä alue lämpenee merkittävästi nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Vuosina 1979–2021 arktinen alue lämpeni keskimäärin neljä kertaa globaalia keskiarvoa nopeammin. Tämä on johtanut jääpeitteen nopeutuneeseen hupenemiseen, mikä puolestaan on avannut uusia taloudellisia mahdollisuuksia.

Erityisesti Jäämeren kautta kulkevat Koillisväylä ja Luoteisväylä tarjoavat lyhyempiä merenkulkuetäisyyksiä verrattuna perinteisiin reitteihin, kuten Suezin ja Panaman kanaviin. Ilmastonmuutos mahdollistaa myös näiden reittien aiempaa laajemman hyödyntämisen eri vuodenaikoina. Ensimmäiset jäävapaat päivät Jäämerellä voivat olla edessä jo ennen vuotta 2030.  

Arktiksella uskotaan myös olevan suuret esiintymät fossiilisia luonnonvaroja sekä suuria esiintymiä raaka-aineita, joita tarvitaan vihreässä siirtymässä. Yhdysvallat on tällä hetkellä riippuvainen Kiinassa louhituista kriittisistä raaka-aineista. Kiina, joka on maailman suurimpia kriittisten raaka-aineiden tuottajia, on alkanut käyttää kriittisten raaka-aineiden vientirajoituksia osana kiristyvää suurvaltakamppailua. Arktisen alueen luonnonvarat voisivat siten tarjota mahdollisuuden vähentää tätä riippuvuutta.

Yhdysvallat panostaa jäänmurtajiin ja strategiaan

Viime vuosina Yhdysvallat on ottanut useita konkreettisia askeleita vahvistaakseen läsnäoloaan arktisella alueella. Vuonna 2020 perustettiin arktisen suurlähettilään virka, ja Mike Sfraga nimitettiin alueen ensimmäiseksi suurlähettilääksi loppuvuodesta 2024. Vuoden 2020 National Defense Authorization Act sisälsi suunnitelman uuden arktisen sataman perustamisesta, ja monet uudet strategiat, kuten Yhdysvaltain puolustusministeriön Arktinen strategia 2024 ja Yhdysvaltain kansallinen Arktis-strategia 2022, korostavat alueen kasvavaa merkitystä maan turvallisuuspolitiikassa.

Viime kuukausien suuri puheenaihe on ollut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin puheet Grönlannin ostamisesta, joissa ei ole suljettu pois voimakeinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Puheet ovat jatkoa presidentti Trumpin ensimmäisen kauden lausunnoille. Niiden takana on Yhdysvaltojen kiinnostus Grönlantia kohtaan, mistä viestivät myös vuonna 2020 uudellenavattu konsulaatti pääkaupungissa Nuukissa sekä ja kasvanut taloudellinen tuki Grönlannille. 

Arktiksella toimimisen keskiössä ovat jäänmurtajat, joissa Yhdysvallat on jäänyt jälkeen alueen muista valtioista pienen ja ikääntyvän laivastonsa takia. Kongressi on viime vuosina pyrkinyt parantamaan tilannetta myöntämällä rahoitusta jäänmurtajien hankkimista ja rakentamista varten. Yhdysvaltain rannikkovartiosto osti ensimmäisen uuden jäänmurtajansa 25 vuoden tauon jälkeen, ja uudelleen nimetyn USCGC Storis -aluksen on määrä olla toimintakykyinen vuonna 2026. Samalla Yhdysvallat aloitti ensimmäisten omien jäänmurtajien rakentamisen viiden vuosikymmenen tauon jälkeen. Yhdysvaltain rannikkovartiosto on rakentamassa kolmea uutta jäänmurtajaa tämän vuosikymmenen loppuun mennessä. 

Lisäksi vastasolmittu ICE Pact -yhteistyö Yhdysvaltojen, Kanadan ja Suomen välillä on keskeinen osa Yhdysvaltain strategiaa, joka pyrkii parantamaan maan valmiuksia rakentaa ja toimia arktisella alueella.

Alueen epävarma tulevaisuus

Presidentti Donald Trumpin viimeaikaiset puheet Grönlannin haltuunotosta ovat herättäneet kysymyksiä Yhdysvaltojen pyrkimyksistä arktisella alueella ja asettaneet maan Arktis-strategian johdonmukaisuuden kyseenalaiseksi. Moni oudoksuu Trumpin puheita, vaikka samaan aikaan asiantuntijat arvioivat Yhdysvaltain läsnäoloa Alaskassa riittämättömäksi. 

Vaikka Trumpin hallinnon ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyy paljon kysymysmerkkejä, on selvää, että Yhdysvaltojen kiinnostus arktista aluetta kohtaan on kasvanut niin ilmastonmuutoksen avaamien taloudellisten mahdollisuuksien kuin kiristyneen turvallisuusympäristön myötä. Arktinen alue on hiljalleen nousemassa Yhdysvaltain strategiassa keskeiseksi näyttämöksi, jossa käydään suurvaltakamppailuja tulevina vuosikymmeninä.