Suurvaltojen suhde kansainväliseen rikostuomioistuimeen (ICC) on ollut tuomioistuimen perustamisesta asti vaikea. Suurvallat ovat tukeneet vaarallisina pitämiensä sotarikollisten tuomista oikeuden eteen, mutta suhtautuminen on ollut valikoivampaa heti, kun ICC on kohdistanut toimivaltaansa niiden omiin kansalaisiin tai liittolaisiin. Kun Yhdysvaltojen kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa jopa sotilaallisen voimankäytön ICC:tä vastaan, herää kysymys siitä, onko kansainvälinen oikeus suurvalloille ainoastaan työkalu omien intressien edistämiseen?

The American Service-Members Protection Act, joka tunnetaan paremmin nimellä Hague Invasion Act, on Yhdysvaltojen kansallisesti vahvistama laki. Elokuussa 2002 voimaan tullut laki antaa Yhdysvaltojen presidentille oikeuden käyttää sotilaallista voimaa Alankomaissa Haagissa sijaitsevaa kansainvälistä rikostuomioistuinta kohtaan vapauttaakseen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sotilaita, vaaleilla valittuja henkilöitä sekä muita virkamiehiä. Toisin sanoen se antaa presidentille valtuudet sotilaallisen operaation toteuttamiseen toisen valtion suvereenilla maaperällä sijaitsevaa kansainvälistä instituutiota vastaan. 

ICC:n toimivaltaa rajaa sen perustamisasiakirja eli Rooman perussääntö (Rome Statute). Vuonna 2002 voimaan tullut perussopimus määrittelee ICC:n toimivallan koskemaan kansanmurhia, rikoksia ihmisyyttä vastaan, sotarikoksia sekä aggressiorikoksia. Yli 120 valtiota on ratifioinut sopimuksen ja tunnustaa täten ICC:n toimivallan. Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä eivät kuitenkaan ole näiden maiden joukossa. ICC onkin alusta alkaen ollut rampa ankka, jonka legitimiteettiä suurvallat eivät ole tunnustaneet.

Hague Invasion Act nousi uudestaan keskusteluun, kun ICC antoi pidätysmääräyksen Israelin pääministeri Benjamin Netanjahusta loppuvuodesta 2024. Yhdysvalloilla ja Israelilla on tiiviit suhteet, minkä vuoksi Hague Invasion Actin käyttöönottoa Netanjahun mahdollisen pidätyksen jälkiseurauksena ei voida täysin sulkea pois. Skenaario on melko epätodennäköinen, mutta kertoo Yhdysvaltojen hallinnon suhtautumisesta ICC:hen ja kansainväliseen oikeuteen.

ICC:n ja Yhdysvaltojen välinen konflikti lisää vääjäämättä kansainvälisen järjestelmän jännitteitä. Luottamuspulasta voi tulla entistä akuutimpi ongelma, jolla on laajempia seurauksia kansainvälisiin monenkeskisiin sopimuksiin ja organisaatioihin. Yhdysvallat ei toki ole ainoa suurvalta tai sellaiseksi mielivä, joka on pitänyt omaa reviiriään globaalina, ja ei täten ole sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin.

Trumpin ulkopoliittinen linja kääntyy sisäänpäin

Yhdysvaltojen ulkopoliittinen linja viimeisten vuosikymmenten aikana on nojannut vahvasti liberalismin ja vapaakaupan vaalimiseen sekä suurvalta-aseman vahvistamiseen. Näitä on edistetty pehmeän vallan, kuten kehitysavun ja kulttuurin kautta, mutta myös sotilaallisin keinoin kansallisen intressin edistämiseksi esimerkiksi Lähi-idässä ja Aasiassa. Yhdysvaltojen suurstrategiaa onkin hallinnut usko siihen, että Yhdysvallat on globaalisti ylivertainen toimija, joka kykenee ratkaisemaan kriisit ja ylläpitämään kansainvälistä järjestystä.

Trumpin suhtautuminen sääntöpohjaiseen järjestelmään eroaa Yhdysvaltojen aiemmasta linjasta erityisesti sen jyrkässä suhtautumisessa kansainvälisiin instituutioihin. Maa on vetäytynyt WHO:sta ja käytännössä jäädyttänyt Yhdysvaltojen kehitysapuviraston (USAID) toiminnan. Trumpin ulkopoliittisen näkemyksen mukaan kansainväliset instituutiot tai niiden työ eivät hyödytä Yhdysvaltoja lainkaan. 

Poikkeuksellisissa kommenteissaan Trump on muun muassa flirttaillut ajatuksella Gazan kaistan etnisestä puhdistuksesta ja Grönlannin haltuunotosta. Trumpin johtamalla ulkopolitiikalla onkin ristiriitainen suhde sotilaalliseen voimankäyttöön. Yhtäältä se suhtautuu Yhdysvaltojen Ukrainan tukemiseen kriittisesti ja näkee sen veronmaksajien rahojen tuhlaamisena. Samanaikaisesti Trump ei kuitenkaan poissulje sotilaallista voimankäyttöä saadakseen Panaman kanavan Yhdysvaltojen haltuun.

Suhtautuminen ICC:hen on kuitenkin pysynyt lähes muuttumattomana presidentistä riippumatta. Esimerkiksi Barack Obaman ja myös Joe Bidenin aikana Hague Invasion Act säilyi muuttumattomana. Vuoden 2014 joulukuussa Obama antoi aiheesta muistion, jossa todettiin, että Yhdysvaltojen asevoimien jäsenet, jotka osallistuivat YK:n rauhanturvatoimintaan Malissa, olisivat vapautettuja ICC:n syytteistä.

Yhdysvallat – suojelija vai uhkailija?

Yhdysvaltojen, Israelin ja ICC:n tuoreet ristiriidat valottavat suurvallan suhtautumista kansainväliseen oikeuteen. Yhdysvaltojen varaukseton sotilaallinen ja taloudellinen tuki Israelille ja vihamielinen suhtautuminen ICC:tä kohtaan tulivat näkyviin välittömästi Netanjahun pidätysmääräyksen jälkeen, kun presidentti Biden kuvasi siinä esitettyjä väitteitä järjettömiksi. Pidätysmääräys koskee epäiltyjä sotarikoksia, jotka liittyvät nälän käyttöön sodankäynnin menetelmänä, tahallisiin hyökkäyksiin siviiliväestöä vastaan sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. 

Presidentti Trump puolestaan allekirjoitti 6. helmikuuta 2025 presidentin asetuksen ICC:tä vastaan asetettavista laajoista sanktioista, jotka olivat suora vastaus Netanjahua vastaan nostettuihin syytteisiin. Yhdysvaltojen ja Israelin liittolaisuus toimii konkreettisena esimerkkinä siitä, kuinka Yhdysvallat halutessaan suojelee sille tärkeitä liittolaisia kansainväliseltä oikeudelta. Tämä jos mikä osoittaa, että Yhdysvalloille kansainvälistä oikeutta ei käytännössä ole olemassa. Lakien merkitys näyttää määräytyvän sen mukaan, palvelevatko ne Yhdysvaltojen etua vai eivät.

Netanjahun pidätysmääräys ei ole ainutlaatuinen, sillä ICC:llä on kymmeniä aktiivisia pidätysmääräyksiä samankaltaisiin rikoksiin syyllistyneistä valtionjohtajista, kuten presidentti Vladimir Putinista. Vakaviin rikoksiin syyllistyneiden valtionjohtajien tuominen oikeuden eteen on kuitenkin vaikeaa, ja merkittävä valuvika nykyisessä järjestelmässä.

Suurvaltojen maailmassa muut pidättävät hengitystään

Tällä hetkellä sääntöpohjainen järjestelmä ei näytä hidastavan suurvaltojen hegemonisia tavoitteita. Kansainvälisen oikeuden alennustila palvelee suurvaltoja ja niiden tärkeimpiä liittolaisia niin pitkään, kun oikeuden edessä ei tarvitse vastata omista toimistaan. Toisaalta ristiriidat eivät ole uusi ilmiö. Suurvalta-asema näyttääkin tuovan valtiolle ohituskaistan kansainvälisen oikeuden noudattamiseen – oli sitten kyse toisen suvereenin valtion alueella tehtävistä salamurhista tai liittolaisten ”suojelemisesta”, esimerkiksi juuri ICC:ltä.

Onko suurvaltojen maailmassa tilaa järjestelmälle, jossa sotarikolliset saataisiin vastuuseen teoistaan kansallisuudesta riippumatta? On hyvin mahdollista, että kansainväliseen oikeuteen kannattaa jatkossakin suhtautua presidentti Aleksander Stubbin lanseeraaman arvopohjaisen realismin pohjalta: kansainvälinen oikeus on arvopohjamme, mutta realistisesti ajatellen suurvallat jatkavat toimintaansa sen ylitse. Niille maille, jotka tunnustavat ICC:n toimivallan, on luvassa haastavia aikoja. 

Suurvaltojen piittaamaton suhtautuminen kansainväliseen oikeuteen heikentää entisestään ICC:n asemaa: tuoreimpana esimerkkinä Unkarin päätös vetäytyä rikostuomioistuimesta. Kehityskulku voi ajaa sääntöpohjaisen järjestelmän lopulliseen kriisiin. Toisaalta kylmän sodan jälkeen kansainvälistä oikeutta ja sääntöpohjaista järjestelmää pidettiin kenties liiankin pysyvinä. Kyseessä saattoi olla vain pitkän aikavälin poikkeus.