Globaali velkajärjestelmä on rikki, ja hinnan siitä maksavat kaikkein köyhimmät. Länsimaat tai Kiina eivät ole onnistuneet tarjoamaan ratkaisua sen ongelmiin. Siksi uuden oikeudenmukaisemman järjestelmän rakentaminen voi alkaa vasta, kun globaali etelä istuu neuvottelupöydässä.

Globaalin etelän velanhoitomaksujen odotetaan kipuavan tänä vuonna ennätystasolle. Kaikkein köyhimmät ja taloudellisesti haavoittuvimmat maat maksavat pelkästään Kiinalle 22 miljardia dollaria kuluvan vuoden loppuun mennessä. Ylivelkaantumisella on paitsi taloudellisesti myös inhimillisesti kalliit seuraukset. YK:n mukaan yli 3,5 miljardia ihmistä elää maissa, joissa korkomenoihin kuluu enemmän varoja kuin terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Taustalla on kestämätön ja epäreilu velkajärjestelmä, jonka uudistamista ei voida enää lykätä.

Kiina nousi 2010-luvulla kehittyvien maiden suurimmaksi kahdenväliseksi velkojaksi Vyö ja Tie -hankkeen myötä. Muutos on paitsi monipuolistanut myös monimutkaistanut globaalia velkajärjestelmää. Kiina markkinoi malliaan vaihtoehtona perinteiselle kehitysyhteistyölle, mutta ei haasta nykyjärjestelmän perusperiaatteita tai ratko sen suurimpia ongelmia. Onko siis kyse todellisesta vaihtoehdosta vai saman ongelman uudesta versiosta? Entä miltä näyttäisi aidosti oikeudenmukaisempi velkajärjestelmä?

Vinoutunut järjestelmä ajaa maita velkakriisiin

Nykyinen velkajärjestelmä on globaalin pohjoisen luomus, joka palvelee velkojien etua kehittyvien maiden kustannuksella. Järjestelmä on jo lähtökohdiltaan vinoutunut, sillä se pakottaa globaalin etelän maat maksamaan korkeampia korkoja, suostumaan tiukempiin lainaehtoihin ja kantamaan valuuttariskit. Kun takaisinmaksu on aina kehitystä tärkeämpää, voivat velkaantuneet maat joutua tinkimään peruspalveluistaan tai jatkamaan ympäristölle haitallista toimintaa maksukykynsä varmistamiseksi. Erityisen kohtuuttomiin tilanteisiin joudutaan silloin, kun lainarahat ovat kadonneet entisten diktaattorien taskuihin.

Järjestelmä on ajanut globaalin etelän ennennäkemättömään velkakriisiin. Taloudellisen kuristusotteen tiukentuessa yhä harvempi valtio kykenee tekemään pitkäjänteistä politiikkaa maansa paremman tulevaisuuden eteen. Inhimillisesti kovimman hinnan tästä maksavat kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Siksi korjausliike on välttämätön.

Velkakriisin ratkaiseminen on kuitenkin vaikeaa, sillä nykyinen järjestelmä on paljon pirstaleisempi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Alan merkittävimpänä toimijana on yhä Pariisin klubi eli valtiollisten velkojien muodostama epävirallinen ryhmä, joka koordinoi ratkaisuja velallisvaltioiden maksuvaikeuksiin. Sen rinnalle ovat nousseet myös yksityiset sijoittajat, öljyvaltiot ja ennen kaikkea Kiina. Tämä vaikeuttaa yhtenäisen tilannekuvan muodostamista ja ratkaisun löytämistä. Suurimmat esteet ovat kuitenkin poliittisia ja ideologisia, eivät taloudellisia.

Kiinan vaihtoehto

Viime vuosina länsimaiden moralisointiin ja kehitysyhteistyön rajallisiin tuloksiin kyllästyneet maat ovat kääntyneet enenevissä määrin Kiinan puoleen. Se on ymmärrettävää: lupaahan Kiina kumppaneilleen reilua ja vastavuoroista yhteistyötä sekä rahoitusta ilman poliittisia ehtoja. Kyse on pääasiassa lainaperusteisesta rahoituksesta, jota myönnetään infrastruktuurihankkeisiin, kuten rautatie-, satama- tai energiainvestointeihin. Rahoitusta kanavoidaan kiinalaispankkien sekä uusien instituutioiden, kuten Asian Infrastructure Investment Bankin ja New Development Bankin kautta.

Käytännössä apu ei ole niin ehdotonta kuin Kiina antaa ymmärtää. Se korostaa valtioiden oikeutta itsenäiseen päätöksentekoon ja sallii kumppaneilleen liikkumatilaa esimerkiksi demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä. Samalla se kuitenkin edellyttää sitoutumista yhden Kiinan politiikkaan ja kiinalaisten yritysten sekä työvoiman käyttöön rakennusprojekteissa. Ei pidä myöskään unohtaa, että hankkeita rahoittamalla Kiina pyrkii turvaamaan pääsynsä sille strategisesti tärkeille alueille. Tästä kertovat mittavat investoinnit maailmankaupan solmukohtiin, kuten Djiboutiin ja Hambantotaan, sekä kriittisiä mineraaleja ja akkumateriaaleja tuottaviin maihin, kuten Brasiliaan ja Kongoon.

Puhtaasta hyväntahtoisuudesta ei siis ole kyse, vaan kaikki liittyy laajempaan suurvaltapoliittiseen kilpailuun. Kehitysyhteistyökentän laajentaminen on Kiinalle väylä haastaa vallitsevaa maailmanjärjestystä ja vahvistaa omaa globaalia vaikutusvaltaansa.

Osa arvioista katsoo Kiinan mallin perustuvan pohjimmiltaan samaan kapitalistiseen logiikkaan, joka on omiaan lisäämään globaalin etelän taloudellista riippuvuutta ja hyväksikäyttöä. Puheista huolimatta Kiina ei ole onnistunut luomaan aitoa vaihtoehtoa, vaan on jopa ajoittain turvautunut perinteisen Pariisin klubin sääntöihin. 

Salailua, velkaloukkuja ja välinpitämätöntä opportunismia?

Kiinan kasvava rooli on kirvoittanut syytöksiä salailusta ja niin sanotusta velkaloukkudiplomatiasta, jossa maksukyvyttömyyteen ajautuneet maat pakotetaan luovuttamaan omaisuutta tai poliittista vaikutusvaltaa velkojalle. Esimerkkinä mainitaan usein Sri Lankan Hambantotan satama, joka vuokrattiin Kiinalle 99 vuodeksi vastineeksi velkojen uudelleenjärjestelystä. Syytöksiä ovat voimistaneet etenkin länsimaissa leviävät kertomukset lainaehtojen epäselvyydestä ja sopimusten salailusta.

Väitteitä ei kuitenkaan ole pystytty yksiselitteisesti todistamaan. Kiina on myös suostunut velkahelpotuksiin yhteensä 9,8 miljardin dollarin edestä vuosien 2000-2018 välillä. Vaikka velkahelpotukset ovat viime vuosina vähentyneet, niitä myönnetään yhä. Mitätöinnin sijaan Kiina suosii julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuusmalleja sekä järjestelyjä, joissa velka vaihdetaan omistusosuuksiin. Syytös velkaloukkudiplomatiasta ei siis ole täysin perätön, mutta sitä on liioiteltu. 

Maan halukkuutta investoida ulkomaille selittää osaltaan myös sen oman talouden rakenne. Kiinan vaihtotaseen ylijäämä on suuri, säästöaste poikkeuksellisen korkea ja kotimainen kysyntä vähäistä, mikä rajoittaa tuottavien sijoituskohteiden määrää maan sisällä. Ulkomaisiin investointeihin kanavoidut varat auttavat Kiinaa hyödyntämään ylimääräistä pääomaa tuottavasti ja ylläpitämään talouden tasapainoa. 

Kiinan toiminnassa on pikemminkin kyse opportunismista kuin tietoisesta pahantahtoisuudesta. Välinpitämätön suhtautuminen velkakestävyyteen on kuitenkin aiheuttanut ongelmia, myös Kiinalle itselleen. Se on paitsi yksi maailman suurimmista lainoittajista myös velkojista. Virheistään oppineena Kiina onkin vähentänyt uusien lainojen myöntämistä viime vuosina.

Kiinan malli on tuskin sen huonompi kuin länsimainenkaan vaihtoehto, mutta se ei tarjoa ratkaisua käsillä olevaan kriisiin. Samalla on todettava, että monet globaalin etelän näkökulmasta toivotut uudistukset olisivat jääneet tekemättä ilman kiinalaisrahoitusta. Ei siis ole ihme, että Kiina näyttäytyy niille houkuttelevana kumppanina. Yhteistyön potentiaali toteutuu kuitenkin vain, jos maat onnistuvat hyödyntämään sitä omien kehitystavoitteidensa edistämiseen.

Kohti kestävämpää järjestelmää

Ideaalitilanteessa kehitysyhteistyön painopiste siirtyisi lainoista suoraan kehitysapuun. Toive lienee utopistinen, etenkin nyt, kun yhä useampi lainoittajamaa kamppailee säästöpaineiden kanssa ja Yhdysvallat päätti ajaa maailman suurimpiin kehitysaputoimijoihin kuuluneen USAID:in alas. Tärkeää kuitenkin olisi, että lainaa saisi jatkossa edullisemmin ja joustavammin ehdoin. Nyt kehittyvät maat maksavat korkeamman luottoriskin vuoksi lainoistaan moninkertaisia korkoja kehittyneisiin maihin verrattuna. Velkakestävyyden kannalta olisi aiheellista pohtia, edistäisivätkö matalammat korot taloudellista vakautta paremmin kuin nykyjärjestelmä riskeistä huolimatta.

Maksuvaikeuksien varalle tarvitaan kansainvälinen velkajärjestelymenettely, joka mahdollistaa velkojen uudelleenjärjestelyn ja huomioi inhimillisen kehityksen näkökulman. Myös kehityspankkien kykyä vastata kasvavaan rahoitustarpeeseen tulisi vahvistaa ja kriisitilanteissa likviditeetti turvata Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) erityisnosto-oikeuksien tehokkaammalla käytöllä. Erityisnosto-oikeudet ovat varantovälineitä, joita käytetään tällä hetkellä lähinnä valuuttavarantojen täydentämiseen, vaikka niiden käyttöpotentiaali olisi laajempi. Ohjaamalla käyttämättömiä varantojaan kehittyville talouksille varakkaammaat maat voisivat tukea niiden likviditeettiä ja rahoittaa investointeja.

Myös kansallisen tason toimia tarvitaan. Ensiksi on syytä varmistaa, että velkarahaa käytetään vastuullisesti tuottaviin ja kansalaisten hyvinvointia edistäviin hankkeisiin. Tämä ei ole mahdollista ilman vahvoja kansallisia instituutioita ja läpinäkyvää hallintoa. Korruption kitkemiseen, verojärjestelmän kehittämiseen ja korkotason hallintaan on myös syytä kiinnittää huomiota.

Suurimman muutoksen on kuitenkin tapahduttava kansainvälisen päätöksenteon tasolla. Globaalin pohjoisen on luovutettava valtaa sinne, missä tehtävillä päätöksillä on suurin vaikutus. Reilumpaa järjestelmää ei tarvitse keksiä tyhjästä, vaan riittää, kun luovutamme ohjat globaalin etelän maille ja annamme heidän johtaa muutosta. On myös tärkeää, että kehittyvät taloudet puhaltavat tässä kysymyksessä yhteen hiileen. Ajatus eräänlaisesta velallisten klubista vastapainona Pariisin klubille on kokeilemisen arvoinen, sillä se voisi toimia tärkeänä väylänä neuvotella ja koordinoida velkastrategioita.

Ei ratkaisua ilman globaalia etelää

Tuntemamme velkajärjestelmä on tullut tiensä päähän, eikä Kiinankaan vaihtoehto ole ongelmaton. Ilman korjausliikettä yhä useampi maa on vaarassa luisua maksukyvyttömyyteen. Tämä johtaisi poliittiseen epävakauteen ja kasvavaan inhimilliseen kärsimykseen sekä hidastaisi kehitystavoitteiden saavuttamista. Ongelmat voisivat heijastua maailmantalouteen laajemminkin lisäämällä rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta ja horjuttamalla kansainvälisen kaupan ja investointien vakautta.

On korkea aika rakentaa uusi, reilummille säännöille perustuva järjestelmä. Sen tulee mukailla nykyisiä voimasuhteita ja varmistaa, että globaali etelä päättää itse omista asioistaan. Samalla on syytä muistaa, ettei globaali etelä ole yhtenäinen toimija, vaan monimuotoinen joukko maita, joiden intressit ja käsitykset omasta roolistaan poikkeavat toisistaan huomattavasti. Tämä tekee yhteisen suunnan löytämisestä haastavaa.

Keskustelu velkajärjestelmän uudistamisesta kytkeytyy käsillä olevaan maailmanjärjestyksen murrokseen, jossa globaalilla etelällä on mahdollisuus nousta kuninkaantekijän asemaan. Siksi tätäkään aihetta ei tulisi tarkastella vain valintana länsimaiden ja Kiinan vaihtoehtojen välillä. Globaalilla etelällä on mahdollisuus tavoitella täysin uutta, omaehtoisempaa ja oikeudenmukaisempaa ratkaisua. Siksi on tärkeää antaa ääni näille maille itselleen.