The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Eurooppa on tämän komission toimikauden aikana tasapainotellut kahden eri strategian välillä: Yhdysvallat pyritään pitämään keinolla millä hyvänsä tyytyväisenä, mutta samaan aikaan EU pyrkii itsenäistymään. Nyt iso kysymys on, kääntyykö loputon puhe todella toiminnaksi.

Tammikuussa EU:n ja Mercosur-maiden välisen sopimuksen vuosia odotettu juhlallinen allekirjoitushetki koki ikävän yllätyksen. Hieman ennen sopimuksen allekirjoittamista Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ilmoitti lyövänsä tulleja Suomelle ja joukolle muita EU-maita, sillä nämä olivat asettuneet Tanskan tueksi Trumpin uhitellessa Grönlannin haltuunottamisella.

Mercosur-sopimusta koskevien kysymysten sijaan komission EU-toimittajille tarkoitettu WhatsApp-ryhmä täyttyikin kysymyksistä siitä, onko Yhdysvallat yhä EU:n arvokas liittolainen ja aikooko EU tälläkin kertaa “tarkkailla” tilannetta.

Näin ei näytä käyneen. Tällä kertaa Euroopan parlamentti jäädytti nopeasti kauppasopimuksen käsittelyn, joka olisi tuonut Yhdysvalloille tullihelpotuksia, ja samalla unioni väläytti “kauppasingoksi” kutsutun työkalun käyttöä Yhdysvaltoja vastaan. EU:n poikkeuksellisen määrätietoisesta toiminnasta huolimatta moni kuitenkin suhtautui skeptisesti siihen, uskaltaako EU tälläkään kertaa todella haastaa Yhdysvaltoja.

Sitä emme saa tietää, sillä pahin skenaario vältettiin ainakin hetkellisesti. Keskusteltuaan Naton pääsihteeri Mark Rutten kanssa Trump ilmoitti peruvansa tullit ja ettei aio käyttää sotilaallista voimaa Grönlannin haltuunottamiseksi. Yhdysvaltojen ja EU:n suhteen aallonpohjasta kertoo kuitenkin paljon se, että nämä ovat asioita, joista on syytä iloita.

Trumpin ilmoituksen jälkeen moni EU-lähde vaikutti jakavan näkemyksen, että EU:n toiminta oli nyt ripeämpää ja yhtenäisempää kuin aiemmin Yhdysvaltojen uhkailun alla.

Pääministeri Petteri Orpo intoutui huippukokouksen jälkeen kuvaamaan kokouksen tunnelmaa jopa “voimaantuneeksi”.

Samalla toki myös markkinareaktioilla ja Yhdysvaltojen kongressin paineella oli oma merkityksensä. Sitä, mitä Rutte Grönlannista tarkalleen ottaen Trumpille sanoi ennen tämän mielenmuutosta, ei myöskään tiedetä. Asian arkuudesta kertoo paljon sekin, että vuotojen luvatussa kaupungissa Brysselissä asiasta ei juurikaan ole hiiskuttu ulospäin.

On kuitenkin selvää, että Grönlanti-kysymys ei ole ratkennut ja jännitteet Yhdysvaltojen ja EU:n välillä jatkuvat. Keskeinen kysymys on, mihin Eurooppa seuraavaksi liikkuu ja kenen kanssa?

Yhdysvaltojen kasatessa tulleja EU on pyrkinyt vähentämään USA-riippuvuuksiaan kaupan saralla solmimalla ahkerasti kauppasopimuksia eri tahojen kanssa, viimeisimpänä Intian. Samalla EU-johtajat ovat vierailleet ahkerasti Kiinaa tapaamassa, vaikka myös Kiina-politiikkaan liittyy vahvasti omia riskejä.

Euroopan pyrkimyksistä riippumattomuuteen Yhdysvalloista kertovat myös panostukset puolustukseen. Komission tavoitteena on, että EU-maiden puolustusta vahvistetaan 800 miljardilla eurolla tulevina vuosina ja että EU kykenee puolustamaan itseään sotilaallisesti vuoteen 2030 mennessä. Myös Nato-maiden viime kesänä sopimat puolustustavoitteet puskevat jäsenmaita tähän. Samalla Ukrainan tukeminen on jo siirtynyt yhä enemmän Euroopan maksettavaksi.

Vaikka satsauksia puolustukseen on tehty, EU:ta vaivaa edelleen sisäinen hajaannus. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea se, että 27 jäsenmaata erilaisine historioineen eivät vieläkään jaa täysin samaa tilannekuvaa Ukrainasta tai puolustuksesta. Venäjän läheisten rajanaapureiden diplomaattien suusta kuuleekin joskus turhautuneita kommentteja, miten esimerkiksi eteläisen Euroopan maat eivät vieläkään halua panostaa tarpeeksi puolustukseen. Eteläiset jäsenmaat taas kokevat, että pohjoisessa niiden huolia esimerkiksi maahanmuutosta ja ilmastonmuutoksesta ei ole kuultu tarpeeksi.

Yksi esimerkki erimielisyyksistä nähtiin joulukuun huippukokouksessa, jossa sovittin Ukrainan rahoitustarpeiden turvaamisesta. Vaikka EU-maat pääsivät sopuun Ukrainan tukemisesta lainan kautta, jäivät monen toiveet täyttymättä, kun tukemiseen ei saatukaan käytettyä jäädytettyjä venäläisvaroja. Koko syksyn ajan rummutettu jäädytettyjen venäläisvarojen käyttö Ukrainan hyväksi oli komission ajama ensisijainen vaihtoehto, ja sitä tukivat myös Pohjoismaat, Baltian maat ja Saksa. Vaikka huomio julkisuudessa keskittyi varoja hallinnoivan Belgian vastustukseen, myös isot jäsenmaat, kuten Ranska ja Italia, suhtautuivat jäädytettyjen varojen käyttöön varauksella.

Yhdysvallat-riippuvuudesta irtaantumisessa keskeinen pulma on edelleen se, voiko Eurooppa olla aidosti itsenäinen puolustuksessaan. Tähän liittyen Naton Rutten puheenvuoro EU-parlamentille tällä viikolla herätti pahaa verta EU:ssa. Rutte sanoi suoraan, ettei Eurooppa pysty puolustamaan itseään ilman Yhdysvaltoja. 

Vaikka lausunto pitäisikin nykyisellään paikkansa, se suututti monia niin parlamentissa kuin muualla Euroopassa. Euroopan mailla on nimittäin Venäjään verrattuna huomattavasti suuremmat BKT:t ja taloudet, mikä mahdollistaa investoinnit määrällisesti suurempiin ja laadukkaampiin asejärjestelmiin sekä puolustusteolliseen pohjaan. Euroopan mailla on yhdessä myös Venäjään verrattavat joukkojen, väestönja sotilaskaluston määrät. Siksi paljon riippuu nyt Euroopan omasta poliittisesta halusta.

Euroopan riippuvuus Yhdysvaltojen ydinasesuojasta tekee täydellisestä sotilaallisesta riippumattomuudesta kuitenkin vaikeaa. Sen korvaaminen ei olisi millään tapaa helppoa. Paljon ilmapiirin muutoksesta kertoo kuitenkin se, että varovaista keskustelua Euroopan omasta ydinasesadevarjosta ja esimerkiksi Ranskan ydinasepelotteen laajentamisesta Euroopan turvaksi on jo herätelty. Tätä olisi ollut vaikea kuvitella vielä joitain vuosia sitten.

Eurooppa pystyy parempaan. Paljon on jo tehty, mutta lisääkin vaaditaan. Itsenäisemmän eurooppalaisen puolustuksen saavuttaminen vaatii kuitenkin komission ja Naton esittämien puolustusmenotavoitteiden täyttymistä kaikkien jäsenmaiden osalta, Ukrainan tuen tasaista jakamista, yhteistyötä ja yhteisen tilannekuvan jakamista. Kaiken tämän toteutumiseen menee arvioiden mukaan 5-10 vuotta.

Riskinä on myös aina EU-maiden sisäpolitiikka: mitä tapahtuu ensi vuonna Ranskan vaaleissa ja miten jo valmiiksi velkaantuneet jäsenmaat perustelevat puolustusmenojen nostoa kansalaisilleen maissa, joissa asia ei ole poliittisesti yhtä helppoa kuin vaikkapa Suomessa? 

Vaikka EU:n olisi epärealistista pyristellä kokonaan irti dialogista ja yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa, kannattaa sen päämäärätietoisesti vahvistaa omaa puolustustaan ja paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Muuten riskinä on, että EU:n oma puheenparsi maanosan sisäisestä heikkoudesta muuttuu lopulta itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Näin ei tarvitse olla.