Sonja Voutilainen on Lähi-idän tutkimuksen maisteriopiskelija ja Helsingin yliopiston alumni islamilaisesta teologiasta. Hän on erikoistunut väkivaltaisen ekstremismin ja radikalisoitumisen ennaltaehkäisyyn sekä Lähi-idän turvallisuuskysymyksiin. Voutilaisella on työkokemusta ulkoministeriöstä, Suomen Abu Dhabin -suurlähetystöstä ja kolmannelta sektorilta ihmisoikeuksien parista. Hän on asunut Libanonissa, Egyptissä ja Arabiemiraateissa.

Persianlahden arabivaltioiden turvallisuusarkkitehtuuri on muutoksessa. Miten se on rakentunut ja miten alueen maiden turvallisuustilanne on muuttunut jo useita kuukausia kestäneen Iranin ja Yhdysvaltojen ja Israelin sodan seurauksena. Iranin iskut vakaina ja jopa koskemattomina pidettyihin GCC-valtioihin olivat rajut ja ennakoimattomat. Tämä asetti Yhdysvaltojen ja Israelin käynnistämän sodan myötä maille vääjäämättä uudet prioriteetit.

Persianlahden rannikon toisella laidalla vuosi 2026 ei alkanut juhlallisesti: Iranissa kymmeniä tuhansia kuolonuhreja vaatineet mielenosoitukset levisivät basaareista laajasti maan eri osiin. Suurelle osalle iranilaisista mielenosoitukset symboloivat toivonpilkahdusta ihmisoikeuksia nujertavan teokratian kaatamiseksi, mutta todellisuudessa hallinto osoitti kykynsä entistä vahvempana ja autoritäärisempänä. Samaan aikaan lahden toisella puolella Arabiemiraateissa, Saudi-Arabiassa ja Qatarissa vietettiin maille tuttuun tapaan loisteliasta ja yltäkylläistä vuodenvaihdetta. Uusi vuosi symboloi öljymonarkioille kasvua, mahdollisuuksia ja entistä vakiintuneempaa asemaa maailman talouden keskipisteinä. Tämä kukoistava todellisuus rikkoutui kuitenkin äkisti helmikuussa 2026.

Vallankumouksen perintö ja Persianlahden yhteistyöelimen synty

Vuonna 1979 Iranin islamilainen vallankumous järisytti Lähi-itää, eikä Khomeinin Iran piilotellut aikomuksiaan. Persianlahden hallitsijoille viesti oli kylmäävän selvä: vallankumous ei ollut aikeissa pysytellä Iranissa. Autoritaarinen johtaja julisti pyrkivänsä ”viemään vallankumouksen” rajojensa yli ja kannusti Persianlahden arabimonarkioiden šiialaisväestöä  Bahrainissa, Kuwaitissa ja Saudi-Arabian itäisessä provinssissa  nousemaan hallitsijoitaan vastaan tuomiten kovin sanoin nämä sunnimonarkit jumalattomiksi pettureiksi. Iranin tuella yritettiin vallankaappausta Bahrainissa vuonna 1981, ja Teheraniin kytkeytynyttä salaista toimintaa ilmeni myös Kuwaitissa ja Saudi-Arabiassa.

Persianlahden valtiot eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi. Vastauksena Iranin kasvavaan uhkaan ne perustivat vuonna 1981 Gulf Cooperation Councilin (GCC) eli Persianlahden arabimaiden yhteistyöelimen, johon liittyivät Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Päätavoitteena oli tunnistaa ja käydä avointa keskustelua jäsenvaltioiden kasvavista turvallisuusongelmista sekä eliminoida mahdolliset ulkomaiset sotilasliittoumat Persianlahdella. Lisäksi aikomuksena oli tarjota jäsenvaltioille tulliliitto, yhdenmukaistaa poliittisia linjauksia sekä vahvistaa maiden kulttuurisia, uskonnollisia ja historiallisia suhteita. Liittouma ajoi ne myös strategisesti lähemmäs Washingtonia. Samalla maat kanavoivat rahaa ja henkistä tukea Irakille, joka kävi tuolloin sotaa Irania vastaan. Neuvoston ydintarkoitus oli siis puolustuksellinen, ja sen pyrkimys oli suojata vastikään öljyvaransa löytäneiden arabivaltioiden hallintoja tehostamalla maiden välistä puolustuskoordinaatiota. Tärkeää oli myös luoda yhteinen laivasto suojaamaan ja puolustamaan Hormuzinsalmea. Lisäksi jäsenvaltiot antoivat toisilleen lupauksen siitä, että jäsenvaltioiden kansalliset asevoimat puolustavat jokaisen jäsenvaltion itsemääräämisoikeutta.

On kuitenkin hyvä muistaa, että GCC-maiden suhde on aina ollut sekoitus konfliktia, kilpailua ja yhteistyötä. Tähän on vaikuttanut muun muassa valtioiden heimoihin perustuva vallanjako, joka on sisältänyt poliittista valtakamppailua jo ennen valtioiden itsenäistymistä. Esimerkiksi qatarilaisella Al Thanin suvulla on ollut myrskyisä suhde bahrainilaiseen Al Khalifaan, mikä on näkynyt jännitteinä Bahrainin ja Qatarin välillä vielä tänä päivänä. Lisäksi Saudi-Arabian ja muiden maiden välinen voimatasapaino on puskenut Riadin yrittämään luoda itselleen hegemonia Persianlahdella, mihin naapurimaat suhtautuvat eriävin kannoin. Poliittisen ja taloudellisen riippuvuutensa vuoksi Bahrain on halukkain hyväksymään Saudi-Arabian ylivallan.

Poliittisesta kitkasta huolimatta kaupankäynti Iraniin päin ei pysähtynyt. Dubai ylläpiti kaupallisia yhteyksiä iranilaisiin satamiin, ja 1980-luvun puolivälistä lähtien molemmat osapuolet pyrkivät vakauttamaan suhteitaan, osin Syyrian välityksellä. Toukokuussa 1985 Saudi-Arabian ulkoministeri prinssi Saud al-Faisal vieraili Teheranissa, ja joulukuun vastavierailun aikana kuningas Fahd vakuutti Iranin johtajille maansa kunnioitusta sekä tunnusti šaahin hallinnon laiminlyöneen islamin, samalla kun Iranin ulkoministeri Ali Akbar Vellayati puhui ”rauhanomaisen rinnakkaiselon” puolesta. Samanhenkisiä viestejä välitti myös Iranin varaulkoministeri Bahrainin, Qatarin ja Yhdistyneiden arabiemiraattien  vierailuillaan lokakuussa. Seuraavana vuonna Arabiemiraattien kaupankäynti Iranin kanssa kohosi ennätykselliseen miljardiin dollariin. Kuitenkin jännitteet kulminoituivat elokuussa 1987, kun sadat iranilaiset mielenosoittajat kuolivat yhteenotoissa Saudi-Arabian turvallisuusjoukkojen kanssa vuosittaisen pyhiinvaelluksen yhteydessä. Teheranissa raivostuneet mellakoitsijat hyökkäsivät Saudi-Arabian ja Kuwaitin suurlähetystöjä vastaan, mikä johti lopulta Saudi-Arabian ja Iranin diplomaattisuhteiden katkeamiseen vuonna 1988. Suhteet palautettiin Kiinan välityksellä vasta vuonna 2023.

Persianlahti ja sitä ympäröivät valtiot. Iranin ja GCC-maiden välinen jännite on tehnyt alueesta yhden maailmanpolitiikan keskeisimmistä polttopisteistä. Kuva: Nations Online Project (Lähde)

Persianlahden neljä vuosikymmentä

GCC:n turvallisuusarkkitehtuuri on kehittynyt asteittain alueen kriisien ja haasteiden tahdissa. Saudi-Arabiaan vuonna 1984 perustettu Peninsula Shield Force oli GCC:n ensimmäinen virallinen kollektiivinen sotilaallinen työkalu. Sen rajat paljastuivat kuitenkin nopeasti: Irakin hyökkäys Kuwaitiin osoitti, ettei pelkkä retoriikka riittänyt pysäyttämään todellista hyökkääjää, vaan kollektiivinen puolustus edellytti varsinaista maanpuolustussuunnittelua. Samoin Iranin vahvistuttua 2000-luvulle tultaessa GCC-maiden hankinnat siirtyivät kohti ilma- ja ohjuspuolustusta, meriturvallisuutta, valvontaa ja meriväylien suojelua. Vuoden 2004 tiedustelutietojen jakamissopimus syvensi koordinaatiota askeleen pidemmälle ja laajensi sen ulkoisesta puolustuksesta sisäiseen turvallisuuteen.

Yhteisten joukkojen tehokkuus realisoitui arabikevään aikana, kun Peninsula Shield Force -joukkoja käytettiin Bahrainissa hallituksen infrastruktuurin vartiointiin ja sisäisen vakauden tukemiseen vuonna 2011. Yhtenäisyyden häilyvät rajat puolestaan paljastuivat Qatarin kriisin aikana vuosina 2017–2022, jolloin Qatar oli Arabiemiraattien, Saudi-Arabian ja Bahrainin ankarassa diplomaattisessa saarrossa, sillä nämä maat väittivät qatarilaisen Al Jazeera -uutismedialla olleen terroristisia kytköksiä Iraniin. Tämä toi näkyviin liiton sisäisen epäluottamuksen erityisesti terrorismin torjunnassa. Kriisin myöhempi sovinto kuitenkin korostaa, että GGC:n turvallisuuskoordinoinnin kulmakivenä voidaan edelleen pitää poliittista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. Yhtäkään GCC:n vuotuista huippukokousta ei myöskään peruttu Qatarin saarron aikana.

Omania lukuun ottamatta kaikki Persianlahden valtiot ovat kohdanneet suoria uhkia Iranin proxy-joukoilta vuodesta 2019 lähtien. Saudi-Arabian öljyntuotantolaitokset ja lentokentät ovat jo vuosien ajan joutuneet huthien jatkuvien iskujen kohteeksi. Arabiemiraatit ovat kohdanneet samanlaisia hyökkäyksiä energia- ja ilmailukeskuksiin. Bahrain on pidättänyt Iranin tukemia militanttiryhmiä, jotka ovat vastuussa pommituksista ja iskuista, joiden tarkoituksena on lietsoa šiiajohtoisia kotimaisia ​​levottomuuksia sunnimonarkiaa vastaan. Qatar on paljastanut kaksi Iranin vallankumouskaartille vakoilevaa nukkuvaa solua ja kolme jäsentä, joiden oli määrä suorittaa sabotaasioperaatioita. Kuwaitiin taas hyökkäsivät Iranin tukemat irakilaiset miliisit, minkä lisäksi sieltä paljastui Hizbollahiin kytköksissä olevia verkostoja vuosina 2015 ja 2026. 

Kuluneen neljänkymmenen vuoden ajan liittouma on muuttanut tavoitettaan pelkästä teknisestä aluepuolustuksesta kohti kokonaisvaltaisen turvallisuuden tunnistamaa mallia, jossa korostuvat maiden sisäinen selviytymiskyky ja kriisinhallinta. Yksi keskeinen muutos on yhä suurempi painotus satamien, merellä sijaitsevien energiavarojen ja ilmatilan puolustukseen. Tätä muutosta ovat nopeuttaneet Iranin iskut GCC-maiden kriittiseen infrastruktuuriin, siviilikohteisiin ja energialaitoksiin. Iskut ovat perusteellisesti murentaneet sitä vähäistä Iranin ja sen arabinaapureiden välistä luottamusta.

Hormuzinsalmen sulkeminen ja laivaliikenteen häirintä ovat ylittäneet kriittisen punaisen linjan GCC:lle. Vaikka Teheran on muotoillut toimensa puolustuksellisiksi, näkevät fossiilisista polttoaineista riippuvaiset Persianlahden valtiot ne hyökkäyksenä ja kollektiivisena rangaistuksena arabivaltioita kohtaan. Salmen yli Omaninlahdelle ja Arabianmerelle ulottuvan meriliikenteen kohdistaminen on häirinnyt paitsi maailmanlaajuisia energiavirtoja, myös Persianlahden valtioihin matkalla olevia välttämättömiä tavaroita, kuten ruokaa ja lääkkeitä. GCC:n näkökulmasta Iranin iskut eivät ole pelkkä strateginen vastatoimi Yhdysvaltoja vastaan, vaan suora hyökkäys Persianlahden valtioiden taloudellisia elinehtoja ja vaurauteen perustuvaa mallia kohtaan, joka on riippuvainen ​​energian viennistä. 

Saudi-Arabia, Arabiemiraatit ja Qatar pyrkivät vuosikausia kaikki omien tavoitteidensa valossa suhtautumaan Iraniin pragmaattisesti. Kaikki kuitenkin muuttui kesällä 2025 käydyn 12 päivän sodan seurauksen, kun sodan vaikutukset ulottuivat Qatariin. Kuluneen vuoden aikana maat ovat hyväksyneet sen, ettei Iranin islamilainen tasavalta ole enää vihollinen, jonka kanssa tulee tasapainotella, vaan systemaattinen uhka, jota on hillittävä tai mahdollisuuksien mukaan eliminoitava se.

Sota ja luottamuksen romahdus

Helmikuun 28. päivänä Yhdysvallat ja Israel käynnistivät Epic Fury (suom. eeppinen raivo) -sotilasoperaation Irania vastaan. Iskut kohdistuivat pääosin sotilaskohteisiin, ydinlaitoksiin, kriittiseen infrastruktuuriin ja maan johtoon, Lisäksi tuhansia siviilejä kuoli iskuissa. Iran ei pidätellyt vastaustaan ja kohdisti vain muutamaa tuntia myöhemmin koordinoidut ohjusiskunsa samanaikaisesti kaikkiin GCC:n arabivaltioihin. 40 päivässä Iran ampui yli 6 400 ohjusta ja lennokkia. Iskujen laajuus ja häikäilemättömyys yllätti myös ne, jotka olivat varautuneet pahimpaan.

Huomionarvioista on, että Arabiemiraatteihin kohdistui huomattavasti enemmän ohjusiskuja  kuin muihin Persianlahden arabimaihin – itse asiassa jopa enemmän kuin Israeliin. Sota oli maan heterogeeniselle väestölle järisyttävä shokki. Kymmenet tuhannet vierastyöläiset pakenivat maasta (lähinnä Dubaista), ja maan myymä unelma rikastumisesta, ikuisesta kesästä ja ennen kaikkea kaiken kattavasta turvallisuudesta oli nyt pilattu. Arabiemiraateista käsin oli varmasti vaikea hahmottaa, miksi niin monen iranilaisenkin kotina pitämä maa oli ohjusten selkeä maalitaulu. Syyt tälle olivat kuitenkin ilmeiset: Arabiemiraattien viime vuosina tiivistynyt yhteistyö Yhdysvaltojen ja Israelin kanssa. Arabiemiraattien presidentin Mohammed bin Zayed on julkisten medialähteiden mukaan pyytänyt Israelia siirtämään sodan aikana rautakupoli-ohjuspuolustusjärjestelmän patteriston ja sitä operoivan henkilöstön Arabiemiraatteihin, mikä tekisi siitä ensimmäisen julkisen israelilaisten joukkojen sijoittamisen arabimaahan. Tämä muutti vuonna 2020 solmitut Abraham-sopimukset Israelin ja Arabiemiraattien välisestä diplomaattisista ja kauppavetoisista suhteista suoraan operatiiviseksi sotilaalliseksi yhteistyöksi. Medialähteiden mukaan emiraattijoukot ovat iskeneet Iranin kohteisiin, kuten Lavanin öljynjalostamoon. Myös Saudi-Arabian kerrotaan iskeneen Iraniin. Abu Dhabin ja Riadin todellisia sotilastoimia on hankala saada selville maissa käytetyn rankan sensuurin takia. Teheranin pitkäaikainen pyrkimys eristää Israel Lähi-idän poliittisesta kentästä kääntyikin mahdollisesti itseään vastaan ja ajoi Arabiemiraatit ja Israelin kohti pragmaattista ja vastavuoroista suhdetta. Samalla tämä side asettaa Arabiemiraatit herkkään asemaan muun GCC:n ja arabimaailman silmissä etenkin Gazassa ja Libanonissa käytävien sotatoimien takia samalla kun Saudi-Arabia kasvattaa etäisyyttään Israeliin.

Vähälle huomiolle on jäänyt sodan sisäpoliittinen ulottuvuus. Iskut siviili-infrastruktuuriin sekä kritiikki siitä, että Yhdysvallat ja Israel käytännössä vetivät Persianlahden maat sotaan, jota useimmat niistä eivät halunneet, koettelevat hallintojen legitimiteettiä kotirintamalla.

Kuitenkin myöhemmin osa Persianlahden maista on vaatinut Yhdysvaltoja jatkamaan iskuja Iranin kaatamiseksi. Avoimeksi myös jää, aktivoiko sota uudelleen šiiavähemmistöjen ”turvallistamisen” sisäpolitiikan välineenä, etenkin Bahrainissa ja Saudi-Arabian itäisessä provinssissa, joissa šiialaisväestö on toistuvasti kehystetty Teheraniin kytkeytyväksi uhaksi. Näin tapahtui arabikevään aikana: Bahrainin hallinto kehysti demokratiaa vaatineen liikehdinnän Teheranille uskollisena šiialaisena agendana, joka pyrki pystyttämään Iranin ohjaaman teokratian, ja saudijohtoinen media vahvisti samaa tulkintaa Iranin lavastamasta vallankaappauksesta, jonka väitettiin uhkaavan koko Persianlahtea. Näin poliittinen tyytymättömyys muuntui turvallistetuksi lahkolaisuhaksi – ilmiö, jonka tämäkin sota saattaa herättää henkiin. 

Hajaantuva vai tiivistyvä GCC?

Khamenein kuoltua avautui kysymys Iranin sisäisestä epävakaudesta ja seuraajakamppailusta. Haluavatko monarkiat itse asiassa Iranin romahdusta vai hallittua heikkoa Irania? Sirpaloituva Iran tuottaisi pakolais- ja heijastusvaikutuksia suoraan Persianlahdelle, joten vihollisen kaatuminen ei välttämättä palvele niiden etua. Vaikka kaikki kuusi jäsenvaltiota joutuivat Iranin tulen kohteeksi, sota tuskin synnyttää yhtenäistä rintamaa Irania vastaan. GCC ei ole koskaan toiminut Iran-kysymyksessä yhtenäisenä toimijana, eikä todennäköisesti tee niin sodan jälkeenkään. Todennäköisesti maiden perusasemointi vahvistuu. Bahrain näkee vanhojen uhkakuvien vahvistuneen, Saudi-Arabialle riskit ovat strategisia ja hidastavat maan kehitysvisiota, Arabiemiraateille puolustuksen rooli kasvaa ja huoli haitoista talouden kasvulle lisääntyy. Kuwait korostaa varovaisuuttaan, Qatar de-eskalaatiota ja Oman neutraalimpana osapuolena vuoropuhelua. Yhteistyö GCC-maiden välillä syvenee siis todennäköisimmin teknisellä tasolla eli ilmapuolustuksessa ja asehankinnoissa, mutta yhteisen poliittisen Iran-linjan muodostaminen on pulmallista. Arabiemiraattien yllättävä eroaminen OPECista on myös viesti muille GCC-maille: se on osoitus syvästä alueellisesta kitkasta Riadin ja Abu Dhabin välillä sekä laajemmasta Arabiemiraattien yksilöitymisestä, jossa se pyrkii keskittämään oma politiikkansa talouteen ja poliittiseen vaikutusvaltaan. Taustalla vaikuttavat myös Arabiemiraattien suuret tappiot tässä sodassa.

Sota paljasti GCC:n ja Yhdysvaltojen yhteisen ilmapuolustusarkkitehtuurin ytimessä olleen heikkouden. Integroitu ilmapuolustusjärjestelmä on sodan jälkeen helpommin perusteltavissa GCC:n turvallisuusyhteistyössä. Opetus monarkioille oli nimittäin karu: kansallisten ilmapuolustuskuplien sijaan tarvitaan yhteen sovitettua ja kustannustehokasta torjuntaa. Pitkittyvää kyllästyshyökkäystä ei voi torjua yksin kalliilla järjestelmillä. Sodan keskeisin paradoksi koskeekin juuri turvallisuusriippuvuutta Yhdysvalloista: amerikkalaisten tukikohtien isännöinti tarjosi suojaa, mutta teki maista samalla Iranin maalitauluja. Turvallisuuden monipuolistaminen ei rajoitu vain Yhdysvaltoihin tai toisena haluttuna kumppanina pidettyyn Kiinaan. Saudi-Arabia allekirjoitti syyskuussa 2025 Pakistanin kanssa muodollisen keskinäisen puolustussopimuksen. Riad on samalla hoitanut alueellista diplomatiaansa tiiviissä koordinaatiossa Egyptin, Turkin ja Pakistanin kanssa, mikä viittaa pyrkimykseen luoda laajempi, aluevetoinen kehys Persianlahden turvallisuudelle. Turkille sota merkitsee kasvavaa roolia sekä puolustusteollisuuden toimittajana että diplomaattisena painopisteenä.

Iranin sota realisoi myös Persianlahden maiden huoltovarmuuteen liittyvät riskit. Erityisen haavoittuvia ovat ruokakuljetukset, iskut vedenpuhdistamoihin ja ydinsaastepelot, samalla kun ulkomaiset sijoittajat epäröivät ja megaprojektit viivästyvät. Turismin heikkeneminen, kallistuneet lennot ja nousseet elinkustannukset osuvat erityisesti palvelualoihin ja ulkomaiseen työvoimaan, mikä saattaa lisätä GCC-maissa sisäistä tyytymättömyyttä hallintoon. Myös voimakaksikon eli Arabiemiraattien ja Saudi-Arabian väliset jännitteet ja valtakamppailu voivat murentaa GCC:n sisäistä linjaa. Vaikka Persianlahden valtiot ovat tottuneet kriiseihin, ne eivät voi irrottautua maantieteellisestä todellisuudesta, jossa Iran on nyt ja vastedeskin alueen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivi.

Persianlahden maiden tulevaisuutta on vaikea ennustaa juuri nyt. Diplomatia ei ole tuottanut toivottuja ratkaisuja, ja luottamuksen mureneminen Iranin ja GCC:n välillä tuskin on väliaikaista. Tuorein käänne ovat Iranin iskut Kuwaitin kansainväliseen lentokentälle, kesäkuun alussa, mikä vie pohjan Yhdysvaltojen ja Iranin neuvottelemalta hauraalta tulitauolta ja indikoi sodan arvaamatonta jatkoa. Turvallisuustilanteen muutos on rakenteellinen ja alueellinen voimatasapaino on pysyvästi muuttunut. GCC-maat ovat ottaneet strategiakseen vahvistaa maidensa pelotetta, mikä luultavasti ajaa ne kohti uusia ja kaukaisempia kumppanuuksia samasta kulttuurillisesta viitekehyksestä tulevien naapurien sijaan.